Tämä ruotsinkielinen _Runebergiltä_ tehty perustuslaulu alkaa
sanoilla: _jag sitter källa vid din rand_. Mittansa ovat seuraavat:
v, -- v, -- v, -- v, v/--
v, -- v, -- v, v/--
v, -- v, -- v, -- v, --
v, -- v, -- v, --
Jaksossa: _Suo, lähe' kaunis katselen_, sana _lähe'_ ei rikkone
sointua jakson ensimäisessä mitassa, sillä siinä siassa suatsee
runolaulukin kaksilyhyitä; toiseen ja kolmanteen mittaan ei kyllä
sopisi soinnun sortumatta, vaan pitää niissä olla pitkälyhyitä
täytteitä. Sanoimma sanan _lähe'_ olevan ensimäisessä mitassa, kuin
onkin, koska edellinen sana _suo_ ei tee täysimittaa. Sen saattaisi
nimittää ei mitaksi, vaan _alusteeksi_, ikäskun yksinäisen
lopputavuen _päätteeksi_. Vaikka alusteet ovat merkityt
lyhytarvoisiksi, niin eivät kuitenkaan haittaavasti sointua sortane
semmoiset kun: _suo, kuin, taas, voi, vaan, tuo, niin, noin, tee,
luo_ j.n.e., ehkä ovat pitkä-arvoisia, eipä runojaksonkaan
ensimäisessä mitassa aina tavata pitkälyhyttä eli kaksilyhyttä
täytettä, vaan välistä kaksipitkä, lyhytpitkä, kolmilyhyt,
alkupitkä, vieläpä nelilyhytkin, joka tulee siitä, että ääni kunkin
jakson alusteessa ja ensimitassa ei vielä oikein sointuun vakaunut,
vaan vasta vakaumaisillaan, sitä tavotellessaan ei lue suureksi
rikkeeksi, jos mitan täyte vähin poikkeaapi tavallisesta
määrästänsä. Mutta ei ainoastansa pitkäarvoisia ja pitkäsiaisia
tavoita, vaan kaksilyhyitäkin, esimerk. _mua, yli, toki, oli,
yhä_ j.n.e., näyttää alusteen, harvakselta käytettynä, suatsevan,
ja välistä pitkittävän yhtäläisyyden poistamiseksi, eli muuten
aineen vuoksi, melkein vaativankin, jonka tähden emme ole epäilleet,
myös semmoisia toisinaan alusteeseen käyttää, ja ylehensä olemma
alusteessa ja ensimitassa vapaammasti tavut-arvojen suhteen
elelleet, josta syystä kolmannessakin värsyssä jälestäpäin tavataan
toinen jakso: _kuvoaa taivahan_, vaikka olisi sen siasta voinut
sanoa: _kuvaapi taivahan_, jolla tavalla ensimitta olisi tullut
paremmin pitkälyhyeksi, taikka laittaa koko värsy seuraavan tapaan:
Taas tuossa toinen taivahan
Kuvaapi kullallaan;
Se myös lyhyt iältähän
Jo lähti tuonelaan.
Jaksossa: _Kuin pilven varjot vaeltavat_ tulee sana _vaeltavat_
kuulumaan kolmitavuisesti, kun _vailtavat_ eli _vaaltavat_,
samatekun sanat _mäellä, re'ellä, käeltä_ j.n.e. usein sanotaan
yhteen juoksuttamalla kun _määllä l. mäillä, reeltä l. reiltä, käältä
l. käiltä_. Kellen semmoinen yhteen juoksu ei liene mielesperäinen,
laulakoon: _kuin pilven varjot kulkevat_, niin sillä siitä pääsee. Ja
samoin saisi 1:sen jakson 1:stä värsyä sanoa: _suo lähtehinen
katselen_ eli _suo lähtöseni katselen_, ken luullee kaksilyhyen
mitantäytteen _lähe'_ siinäkin siassa vähemmin sopivaksi.
Päätteet värsyjen 1:sessä ja 3:nessa jaksossa, nimittäin
lopputavuet sanoissa _katselen, vaeltavat, loistava, pakenemaan_
j.n.e. eivät vastaa toisiaan. Mokomasta loppuvasteesta tässä siassa
emme arvaa äyrinveroista hyötyä suomen laulannolle tulevan, jonka
tähden sen olemmekin sattumoihin heittäneet. Meistä näyttää, kun
nämät jaksot viel' eivät oikein päättyisikään itsessänsä, vaan
kumpikin yhdessä seuraavan jakson kanssa, elikkä niin, että edellä
merkittyin neljän jakson siasta tällä laululla oikeemmin tulisi
olemaan vaan kaksi seuraavaa:
v, -- --, -- --, -- --, -- --, v/-- --, -- --, --
v, -- --, -- --, -- --, -- --, v/-- --, -- --, --
Ei varsinaisiksi päätteiksi, vaan seisatteiksi eli levätteiksi
nimittäisimmä semmoisia, knn lopputavuet muka edellisissä l:sessä ja
3:nessa jaksossa ovat. Kun suomi ei ilmankaan rakasta loppuvasteita
laulannossa, niin jopa vaan luulemmakin niiden tuulta takaa ajavan,
jotka vielä semmoisiin seisatteisiinkin noudattelevat vasteita,
niinkun kirjassa: _uusia virsiä kirkossa ja kotona veisattavia_, on
läpensä tehty. Semmoinen tyhjän toimitus, vähänkään kaunistamatta
eli muuten hyödyttämättä laulantoamme, vaan viehättää laulun- eli
virrentekiän mielen joutaviin, ettei tule tärkiämmistä asioista,
esimerkiksi _mitteestä_, sanain _alkuvasteesta, murteesta_, vaari
ottamaan. Ruotsilla ja sukulaiskielillänsä puuttuu monta omaisuutta,
jotka suomen laulua sulouttavat, jonka tähden ei kumma ole'kaan, jos
niiden kaipuussa noudattelevat seisatteillenkin loppuvasteita, joita
toki kielensä on suomea rikkaampi. Eipä taitais aivan tarpeellinen
olla aina sanankaan joka seisatteessa loppuminen, vaan välistä
niinkin, että sen lopputavut tulisi olemaan seuraavan jakson
alusteena. Sillä lailla olemma 6:nessa laulussa sovittaneet jaksot:
Se laivahan linnut-
Kin luoksensa maanittelee.
Kunkin mitan täytteistä sanomma pitkää eli pitkäveroista tavutta
_iskuksi_, lyhyttä eli lyhyitä, jos niitä on usiampia, _laskuksi_.
_Murteeksi_ taas sanomma sanan jakaumista kahteen mittaan
korotetulla tavuella laskuun, korottomalla iskuun, ja _taitteeksi_
semmoista sanan jakaumista, että korollinen tulee iskuun, koroton
laskuun. Taitetuita sanoja tavataan jaksoissa:
En -- tieä, -- itse'- -- känä.
Mä -- pääni -- vaipu- -- esssa.
Vaan -- raahti- -- sinko -- mennä.
Mä -- ystä- -- vistä -- ni, j.n.e.,
joissa sanat _itse'känä, vaipuessa, raahtisinko, ystävistäni_ ovat
taitetut. Murretuita sanoja taas löytään jaksoissa:
Ku- -- vasti- -- messa- -- si.
Si- -- täi' pi- -- mitti- -- vät
Se -- myös ly- -- hyt i- -- ältä- hän.
Mi- -- tä a- -- jatte- -- lenkin.
I- -- kävi- -- ä i- -- loni.
Ne -- tyhji- -- ä ku- -- vaami- -- a.
Jo -- lähti -- pois pa- -- kene- -- maan.
Jo- -- en la- -- helle -- laski- -- hen.
Laivo- -- a lä- -- hette- -- lee.
Vielä- -- kin nä- -- kisin -- laivan.
Vaali -- a va- -- pise- -- vainen -- koitti.
Ei le- -- poa -- vaan le- -- votto- -- muutta.
Lausui -- vasta -- ten va- -- litta- -- jalle
Talo- -- ni ta- -- vara- -- ni ja -- maani, j.n.e.
Näissä ovat sanat: _kuvastimettasi, pakenemaan, lyhyt,
iältähän, sitäi, pimittivät, ajattelenkin, kuvaamia_ j.n.e.
murretut runolaulussa yleensä tavattavan murteen jälkeen. Semmoista
murrosta runolaulu pitääkin kauniimpana rakento-omaisuutenansa, ei
kuitenkaan sillä tavoin ymmärtäen, että jokaisessa jaksossa pitäisi
murros löytymän, vaan niin, että murretuita jaksoja tavataan
vaihtelemalla taitettuin eli muuten murrotonten kanssa. Emmekä
epäile murroksen samalla tavalla viljeltynä kaunistavan kaikkea
suomalaista laulantaa, kun vaan korvamme kerran ruotsalaisuudesta
vapaina ennättivät tottua suomen luontaiseen laulusuloon. Ruotsin
laulussa murrosta ei lajinkaan tavata, aika harvoin taitostakin;
siitä eikö tulle, että suomeakin nykyisempiin lauluin kirjoittajat
ovat murrosta välttäneet, ja ikäskun virhenä pitäneet.
Suomen runolaulussa alkaa tavallisesti kaksi sanaa kussakin jaksossa
yhdellä äänikkeellä, eli yhdellä kerakkeella ja äänikkeellä, jota
sen omaisuutta nimitämmä _alkuvasteeksi_. Voisi myös alkuvasteeksi
lukea senkin, kun kahdella sanalla jaksossa on eriäänikkeensä joko
sanan alussa, eli niin, että alkavat yhdellä ja samalla kerakkeella,
vaan sitä seuraava äänike on kummassakin erilainen. Edellistä lajia,
jota vaan varsinaiseksi alkuvasteeksi sanoisimmakin, tavataan
jaksoissa:
Viepi kullan vierahille,
Teille tietämättömille.
Ristikkäistä vasten vaipununna,
Rinta riutununna.
jälkimJistä alkuvastetta on seuraavissa jaksoissa:
Siipi kun suhauttaisi,
Ehkä kulta katsahtaisi.
Tuuli taas puhaltelee,
Laivoa lähettelee.
Mitä enemmin yhtä sukua ne eriäänikkeet tässä jälkimmäisessä
alkuvasteessa ovat, sitä likemmä tulevat varsinaista alkuvastetta,
jonka tähden jos toisessa on o, toisessa a eli u -- yhdessä ö,
toisessa ä eli y -- yhdessä e, toisessa ä eli ö -- yhdessä i,
toisessa e eli y äänikkeenä, niitä suuresti ei varsinaisesta
alkuvasteesta eroita, esimerkiksi:
Taas tuossa toinen taivahan.
Jo lähti pois pakenemaan.
Sitte ennen iltoa
Taas kotihin kulkea.
Jo oli lintuset levolla
Väsynehet veisustaan.
Ainoastansa silloin tulee alkuvaste laulua kaunistamaan, koska se
ikäskun itsestänsä syntyy, jolla tavalla se luontaisilla
runoniekoilla syntyykin, sillä tietämättä koko alkuvasteesta, mitä
onkaan, käyttävät sitä kuitenkin runoissansa, eivätkä taida siitä
sen parempata selitystä antaa, kun sanain sillä lailla vetävän yhden
toistansa. Mutta missä semmoista sananvetoa ei ole, siinä jääpi myös
alkuvaste viljelemättä, jonka tähden parahimmissakin runoissa monta
alkuvasteetonta jaksoa lomittain tavataan. Missä sen noudattaminen
tulisi vähänkään esteeksi lauseen luontaisuudelle, siinä on parempi
heittää koko alkuvaste sillensä, kun ei olekaan alkuvaste
laadustansa esteeksi, vaan myötäisyydeksi lauseelle. Siitä syystä
näissäkin suomentamissa kyllä tavataan alkuvasteettomia jaksoja --
ja epäilemättäkin on mitteen ja murteen tarkka vaarin-otto
suuremmasta arvosta laulun soinnulle, kun alkuvaste.
Välistä tulee sanan loppu-äänike ikaskun hupenemaan seuraavan sanan
alku-äänikkeeseen. Semmoinen huvento, runolaululle omainen, ei liene
muussakaan laulussa vierottava, vaikkei se kyllä olekaan niin
välttämättömästi tarpeellinen suomalaisessa laulannossa, vaan
kreikalaisen laulun tapaan sattumoihin heitettävä. Ainoastansa
äänikkeet _a, ä, i_ taitavat sillä lailla huveta, vaan muut
äänikkeet pysyvät hupenematta. Siitä syystä saatamme runolaulun
tapaan hyvästi kirjoittaa mainittuin ääniketten hupenemalla:
Jonk' on antanut.
Pesäsi kyll' on pieni.
Tok' onni ihmisen.
Hän viel' isostelee.
On monta, joill' on aitat,
Last' ei kätkyessä säästä.
Siell' ei meitä milloinkaan.
Kert' oli hänellä käet punaiset, j.n.e.
Mutta myös ääniketten hupenematta voipi kirjoittaa:
Syämeni on täynnä.
Unettomia yöni.
Mitä ajattelenkin.
Ikäviä iloni
Jos kuin ylkä itkenee.
Siinä itki illan neitokainen.
Ennättävä ehkä ennemminkin
Orihinsa aioista ylitse, j.n.e.
Myös tapahtuu äänikkeen huvento tavallisimmasti semmoisissa
sanoissa, jotka täysinäisinä olivat kaksitavuisia (e.m. _koska,
sillä, mieli_), harvemmin neli-, kuusi- ja muissa paritavuisissa
(näkemättä, ajateltavaksi j.n.e.). Kolmi-, viisi- j.n.e. -tavuisissa
sanoissa, niinkun myös ylehensä semmoisissa, joissa se huvettava
äänike seuraa korotonta tavutta (_alusta, äänellisesti,
sanelemattansa_), lienee huvento tuskin suattavakaan, eikä koskaan,
olkaan sana kuin monitavuinen tahansa, silloin koska loppuäänikettä
seuraa puoli-ho...', joko kirjoitettuna eli ilman (_yhä', löyä',
etsi', ylistä', ulomma'_).