Tuop' oli oiva mies Ojalan Paavo,
Poika pulska, verraton, väkevä,
Jäykkä niinkun kumpu kuusinensa,
Vikkelä ja vilkas kun vihuri.
Hongat kaateli hän kankahilla,
Kontiot' käsin kuristi, kantoi
Orihinsa aioista ylitse,
Suurisuiset kaislana sujutti.
Niin kerran keräjäkartanolla
Seisoi oiva mies Ojalan Paavo,
Korkiampi kaikkia uroita,
Kun petäjä puita pienempiä.
Siinä nosti äänensä ja lausui:
"Kenpä vainen vaimon kannetuista
Voisi vastustella, etten tältä
Paikaltani pääsis liikkehelle,
Se sais ottoa' eloni kaiken,
Tavarani kaiken ja taloni,
Ynnä kaunihimman karjalauman,
Jospa itsenikin päälliseksi".
Niinpä lausui oiva Ojalan Paavo;
Miehet kuuntelivat kummastellen
Isovahvan vankkoa puhetta;
Yksikään ei rohkene ruveta.
Neiet kanssa katselivat kauan
Salasuosiolla sankaria,
Jok' oli yksin muita muhkiampi,
Kun petäjä puita pienempiä;
Silmät kiilti päässä kirkkahasti,
Kun on kaksoistähti taivahalla;
Kasvonsa kun armas aurinkoinen;
Hiukset aaltoilivat olkapäillä,
Kun on kosken kuohu päiväsessä.
Viimein astui Anni neitosista,
Tyttö sievä, siisti, kaunokainen;
Luoksi Paavon paikalla likeni,
Kamahutti kaulahan kätensä,
Rinnan vasten rintoa likisti,
Poskipäänsä poskipäihin painoi:
"Koe nyt, jos pääset paikaltasi!"
Jopa seisopi vavisten vahva
Paavo paikallaan kun naulattuna,
Lausui lauhtunut tytölle viimein:
"Jo nyt taisinkin tapata kaikki;
Ottaos omaksesi nyt kaikki --
Taloni, tavarani ja maani,
Kanssa kaunihimmat karjalaumat,
Ota' päälliseksi itsenikin!"