"Ah' mik' ompi maallinen elomme! --
Tuska tuskan, vaiva vaivan päällä,
Kyyneleitä kyllin, ei iloa,
Ei lepoa, vaan levottomuutta,
Ei siis ihme', ett' erille muista
Mont' on mennyt luostarin lepohon,
Mennyt metsihin ja erämaille,
Paennut pahasta maailmasta.
Minullakin maailman menosta
Kyll' on kärsimistä kätten täysi:
Aamulla jos kuinka aikaisehen
Noustua rupeen rukouksille,
Jo sepät pajoissa pauhoavat,
Takovat ja kolkkivat kovasti
Vasaroilla vaskilautojansa,
Jottapa minulta miesrukalta
Mokomassa pauhussa pahassa,
Seppien kovassa kolkkehessa,
Hairahtapi hartahin rukous,
Ajatus alemma lankiaapi".
Niin muka valitti miesi muinen;
Toisin arveli luja Lutherus,
Lausui vastaten valittajalle:
"Miksi mietit niin sä mielessäsi,
Sekauhut seppihin ja muihin? --
Olisipa paljoa parempi,
Lopettua yötisen unesi,
Ajatella: oh kun aina kauan
Makoan unehen uupuneena!
Jo ovat taasen toisissa taloissa
Ennättänehet minua ennen
Nousta, ruveta' rukouksille. --
Sillä toen totta työ ja toimi
Ompi juuri julkinen rukous,
Jonka meille määräsi Jumala;
Ja taonnan kalke taivahasen
Kuuluva on seppien pajasta
Aina rinnalla rukoustemme,
Ennättävä ehkä ennemminki".