_(Satu)_
Oh kerran valtakunta, jossa asui ylhäinen kreivi. Hän oli ollut
nuoruudessaan sotilas ja tottunut taistelemaan, ja siksi hän ihaili
taistelua yli kaiken. Se sopi varsin hyvin siinä valtakunnassa, sillä
siellä asui alati taistelevaa kansaa. Joskus taistelu oli kylläkin
luonnollista ja pakollista, nimittäin taistelu kovaa ja karua luontoa
vastaan, jotta saisi leipäpalan lähtemään ruumiin ylläpitämiseksi,
mutta sellainen taistelu oli ylimalkaan liian kovaa ja liian runotonta
herättääkseen mielenkiintoa sellaisissa henkilöissä, joilla oli
korkeammat ihanteet, kuten esimerkiksi ylhäisellä kreivillä. Kreivi
taisteli ainoastaan ylhäisten aatteiden puolesta, sellaisten, joita ei
alhaiso voinut edes ymmärtää, vielä vähemmän niihin innostua.
Mutta kreiviä vaivasi suuri suru: hän oli leski eikä hänellä ollut
yhtään perillistä. Yksi hänen pääaatteistaan — monet luulivat, että
se oli hänen ainoa aatteensa, — oli se, että ylhäisten sukujen piti
pitää huolta rodun jatkuvaisuudesta. Koska hän oli sukunsa viimeinen
eikä enää nuori, kiiruhti hän heti vaimonsa kuoltua hankkimaan uuden
puolison. Hän oli rikas ja onnistui siis verraten pian löytämään
nuorehkon aatelisnaisen, joka suostui rupeamaan hänen kreivittärekseen.
Komeat häät vietettiin, ja muutaman kuukauden perästä tiesi kreivi,
että hänen hartain toivonsa tulisi toteutumaan ja hänelle syntyisi
perillinen.
Vanhan kreivin ilo oli niin suuri, että hän sai vallan uskonnollisuuden
puuskan, jommoista hän ei ikinä ennen ollut kokenut. Jok'ikinen
ilta hän rukoili jokseenkin näin: "Oi haltija kohtaloiden, anna
perilliselleni suuri kunnianhimo ja suuri tarmo taistella, ja anna
hänelle myöskin kyky valita aate, jonka puolesta maksaa vaivaa
taistella. Varjele häntä sodalta ja kalliilta ajalta, ja anna
hänelle taito johtaa niitä, jotka häntä alempana ovat." — Hän tunsi
sydämessään, että hänen rukouksensa kuultaisiin.
Mutta vasta liian myöhään hän ymmärsi, että hän oli unohtanut
rukoilla, että hänen perillisensä olisi poika. Taikka ei hän nyt
oikeastaan ollut sitä unohtanutkaan, sillä hänen mieleensä ei olisi
koskaan johtunutkaan, että kohtalottaret uskaltaisivat — niin juuri,
_uskaltaisivat_ — häntä sillä lailla härnätä, että antaisivat tytön
syntyä pojan asemesta. Mutta voi, voi, niin kuitenkin kävi. Kun kreivi
vihdoinkin käsitti, että hänelle oli syntynyt tyttö, eikä poika, sai
hän ankaran raivokohtauksen, joka loppui halvaukseen. Jo seuraavana
päivänä tytön syntymisen jälkeen heitti vanha kreivi henkensä.
Kaikesta huolimatta tyttö kasvoi ja vaurastui, ja koska siinä
valtakunnassa rakastettiin juoruja yli kaiken, sai hän pian kuulla,
kuinka hän oli ollut syypää isänsä kuolemaan, siksi että hän vastoin
kaikkia toiveita, vastoin oikeutta ja kohtuutta, oli ollut tyttö eikä
poika. Kohtalottaret olivat muutoin täysin määrin täyttäneet vanhan
kreivin toivomukset antaen tytölle paljon kunnianhimoa ja loppumattoman
määrän tarmoa. Helposti hän myöskin löysi aatteen, jonka edestä maksoi
vaivaa taistella, sillä koska hän noin vahingossa oli syntynyt tyttönä
ja aina sai kuulla siitä, päätti hän uhrata koko elämänsä hankkiakseen
naisille saman aseman kuin miehillä oli. Siinä valtakunnassa, kuten
muuallakin maailmassa, elettiin näet vielä sellaisissa oloissa,
että miehillä oli kaikki oikeudet, mutta naisilla oli ainoastaan
velvollisuuksia. Nuori kreivitär lupasi itselleen, että hän ei lakkaa
taistelusta ennenkuin päämäärä on saavutettu, ja hän, juuri hän itse,
oli sen saavuttava ja johtava kaikki muut naiset mukanaan.
Nuorella kreivittärellä olikin suuremmat mahdollisuudet sellaiseen
tehtävään kuin useimmilla muilla, sillä hän oli hyvin rikas ja
ylhäistä sukua eikä häneltä älyäkään puuttunut. Paitsi sitä hän
sai selville, että suurissakin maissa juuri ylhäiset naiset olivat
ottaneet ajaakseen naisten oman asian, s.o. hankkimaan naisille samat
oikeudet kuin miehille. Alhaiso, kiitos onnettarille, oli pysynyt
siitä asiasta jotenkin erillään, sillä he touhusivat samanlaisia
oikeuksia _kaikille_, miehille ja naisille, riippumatta rikkaudesta
taikka köyhyydestä ja kokonaan ylenkatsoen sukujen ylhäisyyttä tai
alhaisuutta. Kreivitärtä tuollainen ajatuskin hirvitti, mutta hän
lohdutti itseään sillä, että se tietysti oli sulaa hulluutta ja
mahdottomuutta. Johan raamatussakin sanottiin, että köyhiä on aina
luonamme ja oli siis sula synti koettaa heitä nostaa toisten tasolle.
Jos kaikilla on samat oikeudet ja samat edut, niin mistäs sitä silloin
kukaan tietää, kuka on parempi ihminen ja kuka huonompi ihminen?
Kreivitärtä kauhistutti ajan huono henki, joka saattoi tuollaisia
tuumia synnyttää.
Nuori kreivitär kehittyi kaikkien tuttujensa hellimänä ja ihailemana.
Hänelle oli hankittu parhaat opettajat, jotka opettivat hänelle
koko joukon muutakin kuin ranskaa ja musiikkia ja vesimaalausta.
Naimisiin hän ei aikonut mennä, sillä koko valtakunnassa ei ollut
ainoatakaan prinssiä eikä edes ruhtinastakaan, ja ne pari kolme
kreiviä, joiden arvo oli yhtä korkea kuin kreivittärenkin, olivat
joko liian vanhoja taikka liian köyhiä kuroittaakseen kättään niin
ylhäälle. Ja tyhmänpuoleisia he myöskin olivat, kuten oikein ylhäisillä
kreiveillä on tapana. Tosin nuori kreivitär oli saadessaan paljon
ja syvää oppia, tullut niin vapaamieliseksi, ettei hän ollenkaan
jyrkästi pitänyt kiinni siitä periaatteesta, että ihminen alkaa vasta
paroonista, vaan myönsi suoraan, että tavallinen aatelismieskin
saattoi olla esittelykelpoinen ja moitteeton olento. Kun vuodet
vierivät, laajeni hänen näköpiirinsä vieläkin enemmän ja hän lausui
kerran tuttavallisessa seurassa, että vaikka miehellä ei aina
ollut aatelisnimeäkään, saattoi hänen suonissaan virrata sinistä
aatelisverta, varsinkin jos hänen varallisuussuhteensa olivat
sellaiset, että saattoi otaksua hänen joutuneen tekemisiin valtakunnan
aateliston kanssa. Se oli jo harvinaisen vapaamielinen myönnytys, ja
siitä puhuttiinkin paljon valtakunnan pääkaupungissa, ja moni arveli
kreivittären menneen liian pitkälle suvaitsevaisuudessa. Naimisiin
hän ei kumminkaan joutunut, ja se lohdutti niitä, jotka olivat häntä
moittineet.
Kuten jo sanoimme, oli nuorella kreivittärellä suuri ja jalo
kunnianhimo, ja hän oli päättänyt kreivillisen nimensä lisäksi hankkia
itselleen nimen historiassa naissukupuolen johtajana oikeuksiin.
Hänen mielilauseenaan oli "noblesse oblige", eikä hän ollenkaan
hyväksynyt sitä, että aateliset pysyivät erillään politiikasta ja
yhteiskunnallisista kysymyksistä, sillä kuinka maailma saattoi koskaan
mennä eteenpäin, jos ihmiskunnan kerma, s.o. aateliset, kieltäytyivät
ottamasta sen johtoa käsiinsä?
Kun nuori kreivitär, seuraten suurimpien maitten aatelisnaisten
esimerkkiä, otti naisasian johdon käsiinsä, ei valtakunnan hienosto
voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä. Kreivitär oli hyvin
tarmokas ja niin lahjakas, että hänen rinnallaan valtakunnan
kreivit ja paroonit ja suuri osa tavallista aatelistoakin tuntui
vallan aasikokoelmalta, joka ei mitenkään kyennyt hänen kanssaan
kilvoittelemaan. Ei heillä ollut suuria aatteita eikä edes
kunnianhimoa, mutta eihän ihminen mitään saa aikaan ilman aatteita ja
kunnianhimoa.
Nuori kreivitär oli täynnä innostusta, ja ensi työkseen hän perusti
naisyhdistyksen pääkaupungissa ja rupesi itse sen puheenjohtajaksi.
Sitten perustettiin useita haaraosastoja ympäri valtakuntaa, ja
kaikkien johto oli kreivittären käsissä. Jota enemmän hän puuhasi
ja teki työtä, sitä enemmän hän innostui asiaan ja sitä suurempaa
tyydytystä puuha tuotti hänelle. Naisasia edistyi ja kehittyi nopeasti
ja yhdessä sen kanssa kehittyi ja edistyi kreivitärkin. Hän alkoi yhä
selvemmin ymmärtää mitä hän tahtoi ja kuinka hän tahtoi asiaa viedä
eteenpäin.
Valtakunnan miehillä oli siihen aikaan muutamia suurella
varovaisuudella ja paljolla harkinnalla suotuja oikeuksia. M.m. oli
kaikki ehdot täyttäville annettu valtiollinen äänioikeus aivan heidän
ansioittensa mukaan, niin että valiojoukon parhaimmilla, s.o. niillä,
joille kohtalo oli suonut enemmän sekä aineellista että henkistä
omaisuutta, oli enemmän ääniä kuin niillä, joille kohtalo oli antanut
vähemmän. Valtakunnan kuningas oli käskenyt jyrkästi seuraamaan sitä
periaatetta, että sille, jolla oli paljon, oli tätä paljoa vielä
lisättävä, ja siltä, jolla oli vähän, oli tätä vähää vähennettävä.
Kreivitär myönsi, että tuo oli jalo periaate, ja sen mukaan hänkin
aikoi naisille vaatia äänioikeutta. Nuori kreivitär oli tutkinut
myöskin matematiikkaa, ja sen avulla hän saattoi laskea, että jos
tätä periaatetta tarkkaan noudatettaisiin, tulisi jokaista tuhatta
miesäänestäjää kohti kaksikymmentäkahdeksan ja puoli naisäänestäjää,
joka oli varsin kohtuullinen ja oikea määrä. Häntä hiukan nauratti tuo
"puoli" naisäänestäjä, mutta sellaista se on matematiikka. Ei sitä
ymmärrä sellainen, joka ei ole sitä oikein tieteellisesti tutkinut.
Juuri näihin aikoihin kuoli nuoren kreivittären äiti, ja sen jälkeen
kutsui kansa nuorta kreivitärtä ainoastaan kreivittäreksi, mikä oli
vallan luonnollista, sillä alkoihan hänelläkin jo olla enemmän ikää.
Eikä vain ikää, vaan myöskin ansioita oli hänelle kertynyt vuosien
vieriessä. Hänen innostuksensa naisasiaan oli kasvamistaan kasvanut
eikä suinkaan laimentunut. Ei kukaan koko valtakunnassa voinut enää
mainita naisasiaa mainitsematta samalla kreivitärtä. Hän ei enää ollut
ainoastaan johtaja, vaan koko aatteen luoja, sen sisäinen olemus.
Mutta sitten, ajan kiitäessä eteenpäin, alkoi kreivittärelle ilmestyä
myöskin vastustajia, vieläpä varsin vaarallisia vastustajia, ei
sellaisia, jotka eivät olisi suoneet mitään oikeuksia naisille —
niihin kreivitär oli vallan tottunut ja tunsi heidän vaarattomuutensa
— mutta sellaisia, jotka tahtoivat naisille ja myöskin miehille liian
paljon oikeuksia. Ensin kyllä kreivitär nauroi makeasti sellaisille
mielettömille tuumille, että kaikille, sekä miehille että naisille,
piti antaa oikeus ottaa osaa valtakunnan johtoon. Ja kaikille nuo
mielettömät vaativat vielä aivan yhtä paljon oikeuksia, huolimatta
heidän aineellisista taikka henkisistä edellytyksistään. Kreivittären
mielilause oli: "Kunhan he nyt ensin oppivat pesemään naamansa joka
aamu, voidaan ajatella heidän oikeuksiensa laajentamista." Valtakunnan
pääkaupungissa alettiin siitä syystä nimittää noita äärimmäisyyksiä
vaativia "pesemättömiksi", ja se huvitti kreivitärtä paljon, sillä hän
käsitti sen jonkunlaiseksi imarteluksi itselleen. Niinkuin se olikin.
Mutta maailma on paha, ja yhä äänekkäämmin alkoivat nuo intoilijat
huutaa ilmoille vaatimuksiaan. Vihdoin suuttui kreivitär. Eikö heitä
nyt mitenkään voisi saada käsittämään, kuinka mielettömiä tuollaiset
houreet olivat? Jumala loi ihmiset erilaisiksi, toisille antoi
järkeä ja myöskin tarpeeksi tavaraa, jotta he saattaisivat toteuttaa
oikeutettuja toiveitaan. Toiset hän katsoi mahdottomiksi viemään
maailmaa eteenpäin eikä siitä syystä suonut heille sellaiseen työhön
tarvittavia aseita. Sitä sanotaan siveelliseksi maailmanjärjestykseksi,
mutta älköön sitä kukaan yrittäkö sotkea ja potkia tutkainta vastaan.
Ne, jotka ovat saaneet vähemmän, tyytykööt palvelemaan niitä, jotka
ovat saaneet enemmän ja joille johto on määrätty. Ainoastaan siten
ala-arvoisetkin voivat maailmaa auttaa eteenpäin.
Kreivittärellä oli kuitenkin kaikissa koettelemuksissa se tyydytys,
että kaikki ne, jotka todellakin olivat jotain, olivat samaa mieltä
kuin hän. Kuka siitä välitti, vaikka "pesemättömät" rähisivät
tavallista enemmän! Kaikki oli kumminkin kehittyvä juuri niinkuin
kreivitär toivoi ja ennusti. Kerran oli koittava se päivä, jolloin
naisilla oli samat valtiolliset oikeudet kuin miehillä, sellaisilla
valituilla naisilla, jotka täyttivät kaikki ehdot iän, omaisuuden,
rodun, uskonnon, sivistysmäärän y.m. puolesta. Voitto oli kerran
tuleva ja se oli oleva kreivittären voitto. Hänen nimessään voitto
oli saavutettava, hänelle yksin oli siitä kunnia tuleva ja hän oli
oleva liikkeen henkinen johtaja niin kauan kuin hän sai olla täällä
maailmassa elävien kirjoissa. Ja vielä hänen kuoltuaankin hänen nimensä
oli ikuisesti elävä, suurena, loistavana. Hänelle pystytettäisiin
muistopatsaita ja häntä tultaisiin nimittämään naissukupuolen
hyväntekijäksi...
Oi, ne olivat ihania, nuo unelmat. Ne palkitsivat kreivittärelle kaiken
ankaran työn ja kaikki lukemattomat huolet elämän ajalla.
Valtakunnassa oli paljon muitakin huolia kuin taistelu naisten
oikeuksista, sillä kuningas kävi vuosi vuodelta yhä kiukkuisemmaksi
ja ilkeämmäksi alamaisiaan kohtaan. Hänellä oli älyä juuri sen
verran kuin vaaditaan kuninkaan viran hoitoon, ja senkin vähän hän
käytti keksiäkseen uusia kidutuskeinoja asukkaille. Kansa napisi
kovasti, mutta aluksi se jäi vain napinaan, eikä kukaan tahtonut
ryhtyä tehokkaampiin keinoihin. Kreivitär ei välittänyt sellaisista
kysymyksistä, jotka eivät suorastaan koskeneet naiskysymystä, ja hän
arveli että koko napinaan ja tyytymättömyyteen oli syynä alemman
luokan pahuus, se kun ei ollut tyytyväinen kysymättä tottelemaan ja
palvelemaan parempiaan, vaan niskotteli ylempiään vastaan.
Mutta sellainen on paha ihmisluonto, että vaikka kreivitär kyllä
neuvoi malttia ja kuuliaisuutta esivallalle, niskottelijat
jatkoivat valituksiaan entistä äänekkäämmin. Vihdoin nousi heidän
tyytymättömyytensä sellaiseen kiehumapisteeseen, että he panivat
toimeen suuren mullistuksen koko maassa. Se tuli kuin äkkinäinen
rajumyrsky, jota ei kukaan voinut vastustaa. Yhtenä miehenä he
huusivat, että kuninkaan piti luopua virastaan ja kansan piti saada
itse hoitaa omia asioitaan.
Kuningas säikähti pahanpäiväisesti ja oli valmis mihin tahansa, sillä
hän pelkäsi henkeään raivostuneen kansan käsissä, jota hän niin kauan
oli rääkännyt. Nopeasti hän potkasi valtaistuimensa porstuaan ja heitti
kruununsa ja valtikkansa ulos ikkunasta. "Ottakaa, ottakaa nämä, kunhan
vain säästätte henkeni", hän huusi kauheassa hädässä eikä lakannut
huutamasta, ennenkuin ylimmäinen hoviherra kääri hänet yönuttuunsa ja
piilotti omaan huoneeseensa. Sinne hänelle sitten tuotiin sana, että
hän sai aivan heti matkustaa merentakaiseen maahan ja viettää siellä
loput elämäänsä muitten hylkykuninkaitten kanssa. Hän vuodatti ilon
kyyneleitä, sillä mitäs siitä kunniasta, kunhan vain henki säilyy.
Kreivitär säikähti myöskin ja arveli viisaimmaksi heti liittyä
mullistajiin, sillä eihän sitä muutoin voinut arvata mitä raivostunut
kansanjoukko saattoi tehdä. Kreivittärelle oli vuosien kuluessa
kertynyt paljon selvää järkeä ja hän arvasi, että kun ensimmäinen
kiihko lauhtuisi, seuraisi yleinen hyväntahtoisuus voittajien puolelta
kaikkia kohtaan ja silloin oli ehkä vielä tilaisuus saada äänensä
kuuluviin. Voittajat ovat aina valmiit lempeyteen ellei tappelussa ole
verta vuodatettu, mutta veri pakoittaa ihmispedon esiin, ja silloin
on rakkaus kaukana. — Kreivitär ja hänen kannattajansa siis heti
selittivät, että oikeastaan he olivat aina olleet aivan samaa mieltä
kuin nykyiset mullistajatkin, vaikka heitä oli usein väärinymmärretty.
Heille hymyiltiin.
Kun kuningas oli poistettu, laadittiin uudet lait nopeasti. Muutokset
kävivät kuin höyryvoimalla, ja kun kaikki oli valmista, oli kaikilla 21
vuotta täyttäneillä miehillä ja naisilla täydet valtiolliset oikeudet
riippumatta ulkonaisista tai sisällisistä eduista.
Ei kreivitär, enemmän kuin kukaan muukaan ensi humussa käsittänyt, mitä
oikeastaan oli tapahtunut, mutta kun hän sen käsitti, oli se melkein
kuolettava isku hänelle. Voiko ihmistä kohdata suurempi onnettomuus
kuin että se aate, jonka vuoksi hän on koko elämänsä uhrannut, yhtäkkiä
saa täydellisen voiton? Mitä tekemistä sellaisella ihmisellä enää on
elämässä? Se ainoa suuri aate, jonka edestä hän on koko tarmollaan
työskennellyt, jonka edestä hän on surunsa surrut, ilonsa iloinnut,
on voittanut. Kaikki on saavutettu, ei ole mitään taistelua enää, ei
mitään toivomuksia.
Kreivittärellä oli sen lisäksi vielä katkeria pettymyksiä nieltävänä:
Kuka oli tuon voiton saavuttanut? Ei suinkaan hän, vaan tuo hirveä
monipäinen joukko, nuo ylenkatsotut, pesemättömät. Nehän aivan
käden käänteessä poimivat hedelmät hänen työstään ja paljon lisää,
kaikenlaisia kypsymättömiä hedelmiä ja kaikenlaisia rikkaruohoja.
Ei kukaan enää käynyt kysymässä kreivittäreltä neuvoja, ei kukaan
tuntunut muistavan, että hän oli olemassakaan. Hän oli syrjäytetty,
unohdettu. Nuo pesemättömät, joista ei kukaan ollut kyllin hyvä hänen
kengännauhojaan solmiamaan, olivat varastaneet hänen aatteensa,
turmelleet sen ja sitten turmeltuneena vieneet voittoon.
Mutta he erehtyvät sittenkin, he erehtyvät tuhat kertaa, jos he
luulevat murtaneensa hänet, kreivittären, naisten edestä taistelevan,
heitä johtavan jalon kreivittären. Hänellä oli vielä voimia näyttää
heille, että hän oli sama taistelija kuin ennenkin...
Hänen ei tietysti johtunut mieleenkään, ettei kellään ollut aikomus
häntä murtaa, ettei kukaan muistanut hänen olemassaoloaankaan...
Julma uusi aika kiiti eteenpäin huimaavaa vauhtia, rohkaisten ja
auttaen niitä, jotka tahtoivat seurata mukana, mutta armotta polkien
jalkoihinsa ne, jotka seisoivat tiellä eivätkä edes ymmärtäneet väistyä
syrjään...
Kreivitär komensi luokseen taitavimman ajutanttinsa, naisen, jolla
oli paljon tietoja, paljon työkykyä, sujuva kynä ja vielä sujuvampi
kieli, naisen, jolta sanalla sanoen ei puuttunut mitään muuta kuin
omaa tahtoa. Mitäpä hän sillä tahdolla olisi tehnytkään, kun kerran
kreivitär oli armollisesti ruvennut hänen tahdokseen... Ajutantti siis
kiirehti henkisen hallitsijansa luo, joka komensi häntä kirjoittamaan
ja sanoin selittämään, että äänioikeus oli otettava pois naisilta...
Ajutantti raukka melkein pyörtyi, mutta vastustaa hän ei uskaltanut.
Kreivitär huomasi hänen hämmästyksensä, mutta antoi jalomielisesti
anteeksi, koska hän ei ainakaan vastustanut, ja sitten hän selitti
syyn: naiset eivät vielä olleet kypsyneet. Äänioikeus oli otettava pois
heiltä, kunnes he olivat kypsiä sitä käyttämään. Kreivitär itse otti
ilmoittaakseen valtakunnalle heti kun hän näki, että naiset olivat
kypsät, ja silloin oli aika ruveta miettimään äänioikeutta täysin
kypsille valituille...
Ajutantti teki työtä käskettyä, mutta ihmiset vain nauroivat, ja oikeat
ystävät säälivät. Uuden ajan ihmiset kutsuivat kreivitärtä vanhaksi
hupakoksi ja unohtivat kokonaan, että hän kumminkin aikoinaan oli ollut
uraa uurtamassa. Julma, julma uusi aika, joka käänsi kaikki asiat
nurin. Pohjalla viruneet olivat nousseet pinnalle ja entiset pinnalla
uijat olivat vaipuneet alas näkymättömiin...
Kohtalo oli armollisempi kuin uusi aika. Se otti pois uusien olojen
murtaman kreivittären, ja hän sai nukkua iäiseen lepoon...
Uusi aika riensi eteenpäin huimaavaa vauhtia, ja muistot entisistä
taistelijoista hälvenivät...
* * * * *
Satu kreivitär-marttyyristä johtui niin selvästi mieleeni, kun muutama
vuosi sitten astelin Parisin katuja nuoren amerikkalaisen ystäväni
Daisyn kanssa. Daisy ei löytänyt kyllin kuvaavia sanoja osoittaakseen
ihastustaan Parisiin. Mitä oli New York, taikka Boston, taikka
Chicago Parisiin verraten. Ja kuinka ystävällisiä kaikki parisilaiset
olivat hänelle. Kaikki ovet aukenivat hänelle, kun hän vain hiukan
koputti... Kysyin häneltä, millä hän koputti parisilaisia ovia,
pienillä valkoisilla kätösilläänkö, vai kultadollareilla. Hän nauroi
hyväluontoisesti ja sanoi minua epäluuloiseksi peikoksi. Sitten hän
selitti minulle, iloa ja nuoruutta uhkuvana, että maailmassa ei ollut
toista paikkaa, sellaista kuin tämä Seinen ranta, jossa jokainen kivi,
jokainen ikivanha puu kertoi entisaikojen loistosta, ja jossa jokainen
tuulenhenkäys tuntui kuiskaavan tarinoita menneiltä ajoilta... Daisy
oli käynyt vallan runolliseksi, niin peloittavan runolliseksi, että
kysyin, kuka oli se sankari, joka häntä nykyjään innostutti. Tiesin
hyvin, että sankarit vaihtuivat verraten nopeaan, ja selvänä merkkinä
uuden ilmestymisestä näyttämölle oli aina ylenmääräinen ihastus koko
siihen seutuun, missä ihailun esine liikkui ja hengitti.
Daisy punastui ja samalla puristi minua käsivarresta niin että
minäkin melkein punastuin, ja alkoi samaan äänilajiin kuin usein
ennenkin: "Sinä erehdyt kokonaan, jos luulet, että tämä uusi kokemus
on samanlainen, kuin kaikki entiset lapsellisuudet. Vakuutan sinulle,
että koko maailma on muuttunut minun silmissäni sen jälkeen kuin juuri
viikko sitten ensi kerran tapasin Aleksei Mihailovitshin..."
"Mi-mi-mitä? onko uusi sankari venäläinen?"
"Sinä et saa, kuuletko? et saa puhua noin pilkallisesti. Aleksei
Mihailovitsh on venäläinen, aito venäläinen, jos niin tahdot.
Paitsi sitä, hän on ruhtinas, ikivanhaa sukua, entisistä tsaareista
polveutuva, ja hän on myöskin syvästä vakaumuksesta — älä yhtään
hymyile — hän on syvästä vakaumuksesta bolsheviki..."
Sitten sain kuulla pitkän ja ihastuneen selityksen tuosta ihmeellisestä
polsu-ruhtinaasta, jonka suku ulottui taaksepäin melkein Aatamin
aikoihin saakka, taikka ainakin Iivana Julmaan, ja jolla oli huimaavan
kauniit ja säihkyvät silmät ja sysimustat kiharat...
"Ovatko ne hyvin pitkät?" keskeytin Daisyä...
"Jos sinä olet noin pilkallinen, en kerro mitään lisää", valitti Daisy,
mutta leppyi heti, kun taputin häntä kädelle, ja jatkoi kertomustaan.
Tuskin saatoin seurata Daisyn sanatulvaa, ja tietysti en saanut vastata
sanaakaan hänen ihmeellisiin kokemuksiinsa. Aleksei Mihailovitsh tiesi
kaikki, ymmärsi kaikki ja oli Daisylle kaikki vaikeat ongelmat ja
elämän arvoitukset selittänyt. Rakkaus on ihmeellinen opettaja! Daisyn
päähän oli mahtunut sellainen määrä teorioja, sellainen joukko vaikeita
venäläisiä nimiä, sellainen historian tuntemus Ruurikin ajoista saakka,
että minun päätäni alkoi huimata jo kuunnellessani häntä, enkä iki
maailmassa olisi voinut puoliakaan oppia ulkoa, vaikka olisin vuosia
siihen työhön uhrannut.
Daisy oli juuri innokkaasti selittänyt, kuinka hyödyttömiä sellaiset
oliot kuin porvarilliset ja sosialidemokraatit oikeastaan olivat ja
kuinka heillä ei ollut mitään oikeutta elää toisten ankaralla työllä,
"hiellä ja verellä", kuten Daisy runollisesti lausui, kokoomalla
tavaralla, vaan olisi heidät poistettava tavalla tai toisella
ihmiskunnasta. Ruhtinas oli niin sanonut ja totta se olikin...
"Kerro hiukan, millaisessa työssä ruhtinas tätä nykyä hikoilee?" pyysin.
"Jos sinä kysyt tuota ainoastaan ilkeyksissäsi, en vastaa, mutta
jos tahdot tietää, niin voin kyllä sanoa, että hänen päätehtävänään
on levittää bolshevikien oppeja, sillä ainoastaan ne voivat poistaa
köyhyyden ja kurjuuden ja sodat ja vihan maailmasta... Siinä on hänellä
työtä hirvittävä määrä, sillä maailma on paha... Kohta hän muutoin
aikookin muuttaa Amerikkaan, sillä siellä ihmiset ovat ystävällisempiä
kuin täällä Euroopassa..."
"Sen uskon", vastasin. "Me olemme onnettomuudeksi liian lähellä itäistä
paratiisia, ja ruhtinas parka saisi varmaan hikoilla kovasti ennenkuin
hän voisi saada esimerkiksi meitä käsittämään paratiisin vetovoimaa..."
Nyt näytti siltä kuin Daisy olisi aikonut suuttua varsin täydellä
todella, mutta hänen luontainen hyväluontoisuutensa vei nytkin voiton,
ja hetken kuluttua hän jo hymyili iloisesti ja huudahti, unohtaen
kaikki periaatteet toisten niskoilla elämisestä: "Nyt otamme auton ja
lähdemme Bois de Boulogneen syömään aamiaista. Minä aavistan, että
ruhtinaskin tulee sinne..."
"Niin, kyllä tiedän. Se on Parisin kalleimpia ravintoloita ja varsin
sopiva ruhtinaillekin..."
Daisy nauroi ja minun piti myöntää, ettei häneen voinut suuttua. Hän
oli sellainen hyväsydäminen lapsi, joita tapaa Amerikassa tuhkatiheään.
Suuri määrä dollareita ja hyvää tahtoa ja varsin pieni annos aivoja.
Aloimme astua sinnepäin mistä tiesimme löytävämme auton, ja juuri kun
käännyimme kadun kulmassa, tuli vastaamme vanha, hiukan kyyryselkäinen
ukko. Hän vilkasi meihin nopeasti ja astui sitten kiireesti toiselle
puolen katua.
"Huomasitko, kuinka kiukkuisesti tuo vanha apina katsoi meihin?" kysyi
Daisy.
"En. Oliko hän tuttu meille?"
"Ainakin nimeltä", naurahti Daisy, "vaikka en minä ainakaan aio
sellaiseen herraan tutustua."
"Sanohan toki, kuka hän oli. Sen verran voin sanoistasi ymmärtää, että
hän ei ole bolsheviki."
"Ei ole, voit siitä olla varma... Hän on kansansa petturi, mies,
joka on tehnyt enemmän haittaa Venäjän vapaudelle kuin tuhat
välinpitämätöntä ylimystä..."
"Minä pakahdun uteliaisuudesta, ellet sano tuon hieman kuihtuneelta,
näyttävän hirviön nimeä..."
Daisy mainitsi nimen, joka pani minut aivan sanattomaksi. Se oli nimi,
joka ennen muinoin täytti mielet toiveilla ja uskolla valoisampaan
tulevaisuuteen. Hän oli yksi pääjohtajia taistelussa tsaarien
hirmuvaltaa vastaan, mies joka oli viettänyt parikymmentä vuotta
Venäjän kauheimmissa vankiloissa, mutta jonka työ Venäjän vapauden
edestä ei silti ollut vaimentunut, vaan ennemmin kiihtynyt. En
aavistanut, että hän oli Parisissa, sillä olin lukenut lehdistä, että
hän oli sodan loppupuolella lähtenyt Venäjälle saadakseen taistella
isänmaansa puolesta, mutta heti päästyään rajan yli oli hänet vangittu
ja suljettu tsaarin ankarimpaan vankilaan. Vallankumouksen puhjettua
hän oli päässyt vapaaksi, mutta bolshevikien tultua valtaan hänet
oli uudestaan suljettu vankilaan. Hän oli aivan liian rehellinen ja
suorapuheinen mahtuakseen venäläiseen maailmaan.
Nyt hän oli siis päässyt pakenemaan, ja Daisyn ruhtinas oli selittänyt
hänet petturiksi! Kaikesta surkeudesta huolimatta minun täytyi
nauraa... Petturi! Tuo mies, joka oli uhrannut koko elämänsä työn,
omaisuutensa, onnensa, auttaakseen eteenpäin vapaustaistelua!
Auto kiiti eteenpäin hurjaa vauhtia, kuten Parisissa on tapana... En
jaksanut puhua enkä jaksanut kuunnella Daisyn puhetta. Hänen sanansa
menivät toisesta korvasta sisään, toisesta, ulos, kunnes kuulin nämä
sanat:
"Ruhtinas sanoo, että hän on varmaan ostettu Venäjän vihollisten
rahoilla..."
"Vaikene, lapsi, vaikene... Älä sano sanaakaan asioista, joita et
ollenkaan ymmärrä..."
Daisy raukka vallan hämmästyi kiihkoani ja pysyi vaiti sitten koko
matkan. Olin siitä hänelle hyvin kiitollinen, sillä saatoin siten
hiukan selvittää ajatuksiani. Mikä hirveä kohtalo häntä yhä vielä
vainosi eikä antanut hänelle lepoa vanhoilla päivilläkään...
Söimme veromme varsin hiljaa, ja olin iloinen päästessäni hotelliini
rauhaan. En voinut saada mielestäni pois tuota näkyä, kun Brown — se
oli miehen salanimi — oli kiiruhtanut kadun poikki huomatessaan meidät.
Mitä kaikkea hän oli läpikäynyt sen jälkeen kun viimeksi hänet tapasin?
Muistin selvästi kuinka hän heti sodan puhjettua oli tullut Lontoossa
käymään ja tapansa mukaan pistäytyi hetkeksi luokseni puhelemaan. Olin
laittanut iltapäivä-teetä ja hän istui teepöydän ääressä suuressa
nojatuolissa, johon tuo pikkunen laiha mies tuntui aivan uppoavan.
Vanha harmaa takki oli napitettu kaulaan asti, luultavasti siitä
syystä, että sen alla oleva vaatetus ei sietänyt liian kirkasta valoa.
Kasvot olivat hirveän laihat ja kalpeat, ja niitä valaisi kaksi
hehkuvaa mustaa silmää. Koko mies näytti melkein luurangolta, johon
silmien kautta loistava palava sielu loi elämää.
"Ette arvaa kuinka onnellinen olen", kuulin hänen vakuuttavan. "Tämä
on lopun alku! Sota ei voi kestää kauan, korkeintaan kaksi tai
kolme kuukautta, ja sitten puhkeaa Venäjällä suuri vallankumous,
joka vapauttaa meidät Romanovien hirmuvallasta ja antaa tilaisuuden
puolueellemme ryhtyä uudestaan rakentamaan maatamme. Ah, tuskin saatan
rauhallisesti odottaa ratkaisevaa hetkeä, vaan tahtoisin heti kiirehtiä
sinne omieni luokse! Tiedän kyllä, etten voi sitä tehdä, sillä
puoluekuri on ankara, ja minua vaaditaan odottamaan, kunnes voimme
siellä kotona ryhtyä rakennustyöhön..."
"Toivoisin voivani uskoa yhtä lujasti kuin tekin, että tämä kauhea sota
loppuu pian, mutta minusta vain tuntuu kuin sitä kestäisi ja yhä vain
kestäisi..."
"Älkää toki olko lapsellisen pessimistinen! Nykyiset hirvittävät
surma-aseet tekisivät lopun koko Europasta, jos sotaa kestäisi kauemmin
kuin kolme kuukautta — ja niin pitkälle ei kukaan salli vihan ja
voitonhimon kehittyvän. Saatte nähdä, että joulua jo vietämme rauhassa
vapaassa Venäjän tasavallassa!"
"Kylläpä silloin jo alkaa olla kiire. Mehän olemme jo elokuun
loppupuolella..."
"Se viimeinen mylläkkä menee hyvin nopeasti... Kaikki on valmistettu
pienimpiä yksityiskohtia myöten... Puolueella on luotettavia asiamiehiä
ympäri maan. Ei mitään ole jätetty sattuman varaan ja kaikki on
valmista puhkeamaan esille samalla hetkellä!"
"Mutta ajatelkaapa, jos joku toinen puolue — niitähän on kymmeniä
Venäjällä — anastaa johdon käsiinsä..."
"Ah, se on sula mahdottomuus... Melkein koko intelligentsia kuuluu
meidän puolueeseemme. Ei mikään muu puolue uskaltaisi ruveta Venäjää
uudestaan rakentamaan..."
"Ettekö ole koskaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että voisi nousta
joku uusi Napoleon, joka riistäisi ohjakset käsiinsä?"
Hän hymyili kaunista surunvoittoista hymyään: "Tietysti olemme
sitäkin miettineet. Joku uusi Napoleon voi kyllä yrittää anastaa
vallan käsiinsä — venäläiset nuoret miehet ovat hyvin vilkkaita ja
seikkailunhaluisia — mutta sellaista yritystä meidän ei tarvitse
tosissamme pelätä. Kaikki riippuu kumminkin lopullisesti venäläisestä
musikasta, ja hän tietää varsin hyvin, että me olemme hänen ainoat
ystävänsä, joihin hän aina ja joka tilaisuudessa voi luottaa. Venäjä on
maataviljelevien talonpoikien luvattu maa... Mutta ymmärrättehän, että
meidän täytyy olla valmiit karkoittamaan maasta sitten kaikki ne, jotka
koettavat estää rakennustyötämme..."
En voinut olla hymyilemättä, vaikka tietysti olisin yhtä suurella
syyllä voinut itkeä. Kuinka sekoittamattoman aito-venäläinen hän oli!
Epäitsekäs, uhrautuva melkein mielettömyyteen saakka, yhden ainoan
aatteen, Venäjän vapauden, elähyttämä, mutta samalla valmis kostoon ja
samalla heti paikalla voittoon päästyä "karkoittamaan maasta" kaikki
toisin ajattelevat. Sana "vapaus" on aina ikipäivistä saakka merkinnyt
Venäjällä samaa: vapaus totella hallitusta. Niin se oli ennen ja niin
se on nyt, ja tokkohan se koskaan siitä muuttuu...
Heti tämän jälkeen ukko Brown sanoi jotain, joka hiukan laajensi
mielessäni venäläisen vapauden kuvaa. Hän nimittäin puoleksi kuiskaten
minulle kertoi, ettei hänellä, suoraan sanoen, nyt ollut aikomustakaan
palata Parisiin, vaan oli hän päättänyt salaisia teitä lähteä
Pietariin... "Mutta mitä sanoo puolue, joka vaatii teitä olemaan
Parisissa, kunnes asiat Venäjällä ovat jotenkin selvät?" kysyin.
Hän hymyili: "Ah, kyllä he tulevat sen ymmärtämään... Enhän minä
vanhana taistelijana voi noin vain käskyjä seurata. Täytyyhän minun
saada itse päättää..."
Taas venäläinen "vapaus" pisti esiin. Ääretön määrä hyvää tahtoa
ja uhrautuvaisuutta, mutta ei mitään järjestystä, ei mitään kuria!
Jokaisella se vakaumus, että "ah, kyllä he ymmärtävät", menetteli sitä
miten tahansa. Jos lupaa pysyä Parisissa, mutta meneekin Pietariin,
niin "ah, kyllä he ymmärtävät!" Jos lupaa tulla kello kaksi, mutta
tuleekin kello viisi, taikka ei ollenkaan, niin kaikki ymmärretään...
Kaikesta huolimatta en voinut olla häntä hiukan kadehtien ihailematta.
Mitä hän välitti kaikesta järjestyksestä ja kurista ja lupauksista ja
päätöksistä! Hänen suuri ja valoisa uskonsa, että kaikki kumminkin
tulee käymään hyvin, että sota loppuu vallan kohta, että Venäjän
vapauden koitto on aivan käsissä, — kaikki tuo vei häntä riemuiten
eteenpäin... Koko hänen olemuksensa tuntui säteilevän iloa ja onnea
siitä, että vihdoinkin hetki oli juuri tulemaisillaan, ja nöyrällä
ylpeydellä hän melkein kuiskasi, että hänkin nyt sai olla mukana
tervehtimässä uutta päivää...
Muutamia viikkoja tuon jälkeen luin Times'issä, että Brown, "jonka
nimen alla piili erittäin vaarallinen vallankumouksellinen", oli
vangittu Rajajoella, juuri kun hän oli pääsemäisillään rajan yli
Venäjälle. Siinä oli siis ensimmäinen isku kauniille unelmille! Uutinen
vaikutti äärettömän masentavasti, vaikka sen ei totta tosiaankaan olisi
pitänyt tuntua odottamattomalta. Se oli paha enne. Kuinka tuo surkeus
mahtoikaan loppua, ja koska saisimme lopun nähdä...
Silloin en vielä ymmärtänyt, että se ei meidän päivinämme koskaan voisi
loppua... Sitä jatkuu yhä vielä, ja yhä eteenpäin sitä tulee jatkumaan.
Onnellinen se, joka ajoissa särkee pilvilinnat...
Sain helposti selvän Brownin osoitteesta, ja seuraavana päivänä,
pari tuntia ennenkuin läksin Parisista Lontooseen, kirjoitin hänelle
muutaman rivin ja pyysin häntä käymään luonani, jos hän sattuisi
tulemaan Lontooseen. Hän kiitti parilla sanalla, mutta sanoi, ettei
hän arvattavasti koskaan tule Lontooseen. Sieltä olivat kaikki ystävät
häneltä hävinneet. Toiset olivat kuolleet, toiset muuttaneet pois ja
toiset — muuttuneet!
En ymmärtänyt oikein, mitä hän sillä tarkoitti, että toiset olivat
muuttuneet. Kuka oli muuttunut ja kuinka? — Sain siihen vastauksen
eräältä ystävältä, joka jo entis-aikoina oli ollut samassa
vapaustyössä, ja joka koko ajan oli seurannut ukko Brownin kohtaloita.
Näin hän kertoi:
"Brown raukka on vallan mahdoton... Luulen, että hänen aivonsa ovat
joten kuten hiukan nyrjähtäneet... Hän puhuu alituiseen siitä, että
tsaari Nikolai oli sittenkin parempi kuin tsaari Lenin. Nikolain aikana
saattoi joskus varastaa itselleen hiukan vapauttakin eikä siitä heti
hirteen viety, mutta nyt odottaa hirsipuu jokaista, joka uskaltaa
sanoa sanankaan kommunisteja vastaan, eikä ainoastaan hirsipuu, vaan
sitä edellä käypä rääkkäys ja kidutus. Ennemmin Nikolai kuin Lenin!" —
Mahdoin näyttää hiukan onnettomalta, sillä hän lisäsi kuin lohduttaen:
"Brown on katkeroitunut, ikävä hupakko, joka tuntuu kehittyvän
monarkistiksi ennen kuolemaansa. Ei sinun pidä välittämän mitä hän
sanoo."
Tuo oli mielestäni katkerinta kaikesta, että entiset ystävät, jotka
hyvin tiesivät, mitä tuo mies oli aikoinaan tehnyt ja mitä kärsinyt,
mitä hän oli uneksinut ja kuinka hän oli pettynyt, nyt epäilivät, että
hänellä oli aivoissa vikaa ja kutsuivat häntä vanhaksi hupakoksi...
Se kai lienee marttyyrien kohtalo. Muutenhan he eivät olisikaan
marttyyrejä... Taistella toivotonta taistelua, mutta sittenkin uskoa
ja toivoa, kunnes vihdoin, voiton jo kangastaessa, huomaa, että kaikki
olikin valhekuvia vain, petosta, onnettomuutta. Siinä missä luuli
vihreän kukkulan häämöttävän, olikin pohjaton kuilu, josta ei enää
koskaan pääse nousemaan...
Mutta kuka välittää marttyyreistä... Sortukoot, elleivät jaksa seurata
ajan mukana... Uusi aika rientää eteenpäin, eteenpäin, murskaten kaikki
esteet, ilkkuen kauniille unelmille...