Puolueista pienin ja varmaan myöskin salaperäisin oli tämän vuosisadan
alkupuolella perustettu aktivistipuolue. Siihen kuului sellaisia
henkilöitä, jotka olivat vakuutetut, että Suomen vapaus riippui siitä,
että Venäjän vapaustaistelu onnistui, ja jotka siitä syystä olivat
asettuneet yhteistyöhön Venäjän vapaustaistelijain kanssa. Suomalaisten
apu oli tärkeä etupäässä siksi, että he saattoivat paremmin kuin
venäläiset avustaa taistelijoita pakenemaan tsaarin raivoa, taikka
piiloutumaan paikkoihin, missä he saivat rauhassa tehdä työtä. — Tuon
vuosikausia kestäneen yhteistyön aikana kävi yhä uudelleen selväksi,
kuinka täysin erilaiset nuo molemmat kansakunnat, suomalaiset ja
venäläiset, olivat. Venäläisille oli aina hirvittävän vaikeata tehdä
säännöllistä, järjestettyä työtä, mutta sen sijaan kuolema ei tuntunut
sisältävän mitään kauhua heille. Usein kuuli suomalaisten huokaavan,
että voi jos elämä olisi hiukan helpompaa ja kuolema hiukan vaikeampaa
venäläisille vapaustaistelijoille, kuinka paljon saataisiinkaan silloin
aikaan! Suomalaiset tyynellä sisullaan osasivat järjestää ja johtaa,
pelkoa he eivät myöskään koskaan näyttäneet, vaikkeivät syösseetkään
suoraan suden suuhun, ilman syytä, kuten usein venäläiset.
Oli hirvittävän kylmä kevättalvi. Istuin aikaisin aamulla lueskelemassa
sanomalehtiä ja "Vapaita Sanoja", jotka saivat kertoa Venäjän oloista
sellaista, mitä ei saanut tulla julkisiin sanomalehtiin. Olot tuntuivat
käyvän yhä sotkuisemmiksi Moskovassa ja Pietarissa, ja kapinan
yrityksiä puhkesi esiin alituiseen. Melkein kaikki tukahdutettiin heti
ja seurauksena oli ainoastaan muutamia uusia uhreja entisten lisäksi.
Kaikki tuntuivat työskentelevän omalla tahollaan ja pettureita vilisi
joka paikassa... Onneton Venäjä! Mikä sen osaksi vielä oli tuleva!
Samassa koputettiin ovelleni ja sisään astui hyvä ystäväni, nuori
kuvanveistäjän alku, Heikki Karhu. Tukka pörhöllään ja silmät loistaen
hän huusi:
"Kuule, nyt sinun täytyy tulla heti, aivan heti minua auttamaan. En
totta tosiaankaan tiedä, miten tästä selviydyn. Lähde mukaan nyt
paikalla, niin kiitän sinua loput ikäni!"
"No, no, mikä hätänä? Selitähän ensin, mistä on kysymys."
"En mitenkään jouda selittämään... Voi taivas, sitä ihanuutta, sitä
Luojan ihmeellistä taideteosta..."
"Koetapas nyt vaihteeksi sanoa järkevä sana. Kenestä sinä nyt raivoat?"
"Maailman ihanimmasta tytöstä... Joudu nyt kaiken järjen nimessä pian!"
"Kaada nyt tuosta lasi kylmää vettä itsellesi, jos siitä olisi apua ja
sano sitten, mitä minulta tahdot?"
"Apuasi tahdon, en mitään muuta... Apua, apua, ja nopeaan!"
"Millaista apua?"
"Meidän täytyy värjätä hänen tukkansa..."
Ymmärsin, että oli turhaa koettaa saada Heikkiä puhumaan järkeä
ja aloin jo epäillä, että hän oli ollut tavallista iloisemmassa
seurassa edellisenä iltana eikä vieläkään ollut siitä kokonaan
toipunut. Toiselta puolen ajattelin, että tässä saattoi olla tärkeäkin
asia kysymyksessä, sillä Heikki oli melkein aina tulessa toisella
tai toisella tavalla. Ajat olivat kovin vakavat, ja venäläiset
vallankumoukselliset olivat lukemattomia kertoja saaneet apua Heikiltä,
jonka kekseliäisyys ja rohkeus olivat verrattomat. Eipä siis muuta kuin
puin takin ylleni ja otin hatun päähäni ja sitten läksimme kiireimmiten
Heikin asuntoa kohti. — Kun saavuimme perille, huomasin, että Heikki
oli lukinnut atelierinsä oven hyvin huolellisesti ulkoapäin, mikä oli
häneen nähden aivan tavatonta. Arvasin heti, että oli kysymys jostain
salaperäisestä.
Heikki Karhun atelieri oli suuri ja valoisa, mutta aluksi en huomannut
muuta kuin lukemattomia jalustimia ja niillä märkien riepujen peittämiä
savimöhkäleitä. Perimmäisessä nurkassa oli puolittain verhojen suojassa
itämainen leveä leposohva, ja sinnepäin suuntasi Heikki nyt askeleensa.
Sieltä astuikin heti esiin nuori tyttö, enkä sen koommin ihmetellyt,
että Heikiltä oli mennyt pää hiukan pöperryksiin. Semmoista täydellistä
kauneutta ei usein näe tässä matoisessa maailmassa. En ikinä voisi
unohtaa noita silmiä, suuria, tummansinisiä, täynnä tuskaa ja epätoivoa.
Vaiston pakoittamana ojensin molemmat käteni tyttöä kohti, ja siinä
samassa hän kiersi käsivartensa kaulaani ja puhkesi hillittömään
itkuun. Vein hänet istumaan sohvalle ja annoin hänen itkeä olkapäätäni
vastaan, silitellen silloin tällöin hänen sysimustia kiharoitaan, jotka
olivat puserretut suureen kimppuun hänen niskaansa. Ties miten kauan
hän siinä itki, eikä kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Koko hänen
hento ruumiinsa vapisi ja vavahteli, ja minä rupesin aavistamaan, että
hän oli vallan näännyksissä sekä nälästä että väsymyksestä. Kuiskasin
Heikille, että hän toisi meille lasin maitoa, sillä tiesin, että
Heikillä oli aina ruokatavaraa viereisessä keittiössä.
Heikki osoitti äkkiä odottamatonta järkevyyttä, sillä kun hän hetkisen
kuluttua palasi keittiöstä, oli hänellä tarjottimella lasi maitoa,
voileipä ja höyryävä omeletti.
Tyttö oli lakannut itkemästä ja suostui syömäänkin, kun tarjosimme
hänelle Heikin laittaman aamiaisen.
Me olimme yhä vielä pysyneet mykkinä eikä minulla ollut edes selvillä
puhuiko hän mitään muita kieliä kuin venättä. Kysyin sitä häneltä ja
hän sanoi puhuvansa sekä ranskaa että saksaa. Ei siis siitä tarvinnut
huolehtia.
"Miten voimme teitä auttaa lapsi?" kysyin vihdoin, kun hän näytti
hiukan tyyntyneen.
Hän ei vastannut heti, katsoi vain meihin vuoroon hiljaa ja äänetönnä.
Huulet vavahtelivat vähän, kun hän vihdoin puoliääneen virkkoi: "Minä
olen Olga Karsky."
Olga Karsky! Huomasin, että Heikki säpsähti ja itse en tiennyt mitä
sanoa. Parin viimeisen viikon ajalla olivat sanomalehdet olleet täynnä
kertomuksia Olga Karskysta, ja viimeksi tänä aamuna olin lukenut, että
viranomaiset olivat vihdoinkin vanginneet hänet — Tiflisissä! Olga
Karskya pidettiin pyhän Venäjän vaarallisimpana vihollisena, ja hänen
päästään oli luvattu suuret lunnaat. Useita pankkeja oli ryöstetty ja
pari viikkoa sitten oli tehty murhayritys kaikkivaltiasta ministeriä
vastaan, ja kaikissa noissa tapahtumissa uskottiin Olga Karskyn olleen
sieluna ja johtavana henkenä. Hirmuinen, vaarallinen Olga Karsky!
Ja edessämme seisoi hento tyttönen, taivaallisen ihana ja avuton kuin
lapsi!
Huomasi, että Heikin suupielet vavahtelivat pahaa ennustavasti, ja
pelkäsin, että hän minä hetkenä tahansa puhkeisi tuttuun, äänekkääseen
nauruunsa. Asema oli tosiaankin mitä hullunkurisin.
Heikki hillitsi kumminkin hilpeytensä, sillä tytön surkea avuttomuus
oli liian liikuttava. Paitsi sitä meillä oli ollut monta samanlaista
kokemusta, kuinka syntipukiksi valitaan henkilö, jonka koko olento
todisti syytöksien mahdottomuutta, mutta jolla ei ollut mitään
puolustusmahdollisuuksia. Järjestys vaati, että jonkun piti olla
syyllinen ja oikeastaan oli vallan samantekevä, kuka syyllisen
nimen sekä rangaistuksen sai kantaa. Venäläinen oikeudentunto on
rauhoitettava toisenlaisilla keinoilla kuin Europan.
Mitä nyt oli tehtävä?
Aluksi emme voineet tehdä yhtään mitään, vaan päätimme, että Olgan piti
pysyä Heikki Karhun atelierissä, kunnes asiat hiukan selvisivät.
Kun tyttö samana aamuna oli tullut Helsinkiin ja suoraan Heikin luo
tuoden terveisiä ja sanoen oikean tunnussanan, oli hän ensi työkseen
pyytänyt, että Heikki taivaan tähden auttaisi häntä saamaan tukkansa
värjätyksi. Ymmärtämättä mitään koko jutusta, mutta täysin tottuneena
venäläisten merkillisiin mielenjohteisiin, Heikki oli rientänyt minun
luokseni hakemaan apua. — Kun tyttö nyt alkoi puhua, koski hänen
ensimmäinen pyyntönsä taas tukan värjäystä. Lupasin heti auttaa häntä,
sillä saatoin hyvin huomata, ettei hän mitenkään muutoin rauhoittuisi.
Tukka oli sysimusta, eikä siis mikään varsinainen värjäys voinut tulla
kysymykseenkään; Jos väri oli muutettava, piti käyttää kemiallisia
aineita tukan valkaisemiseksi. Oli selvää, miksi tyttö niin kiihkeästi
vaati tukan värjäämistä, sillä aina kun sanomalehdet mainitsivat Olga
Karskya, puhuttiin hänen sysimustista kiharoistaan, joiden kauneutta
ei kyllin voitu ylistää.— Värjäystoimeen ryhdyttiin heti ja noin
neljän päivän perästä oli tukka muuttunut kuparin punaiseksi. Se
muutti melkoisesti tytön ulkomuotoa ja mielestäni hän oli sitten, jos
mahdollista, vielä entistään kauniimpi.
Noina neljänä päivänä, jolloin tukan väriä muutettiin, tutustuimme
tyttöön läheltä. Lapsi raukka! Jos hän oli vaarallinen Venäjän
olemassaololle, niin kuka sitten oli vaaraton? Alati vaihtelevat
tunnelmat, pilviä tavoitteleva ihanteellisuus, lapsellinen
epäkäytännöllisyys ja palava uhrautumishalu — siinä ne ominaisuudet,
jotka heti pistivät silmään. Ainoa seikka, jonka hän mahdollisesti
saattaisi vaaraan, oli, niin arvelin, Heikki raukan sielun rauha.
Kuinka mikään kuolevainen mies saattaisi rauhallisesti katsella
sellaista kauneutta!
Heikki, joka näkyi arvaavan ajatukseni, sanoi kerran tyynesti:
"Kuule, älä sinä ollenkaan kuvittele mitään romaania. Hän on vallan
liian kaunis. En minä sellaiseen enkeliin koskaan voisi rakastua, mutta
taiteilija-mallina minä vielä teen hänen nimensä kuuluisaksi..."
Minun valaistessani Olgan tukkaa ja Heikin muovaellessa savikuvia
hänestä saimme kuulla hänen elämäkertansa:
Hänen isänsä oli rikas tilanomistaja etelä-Venäjällä. Olga oli nuorin
kahdeksasta lapsesta, koko talonväen hemmoteltu lemmikki, vanhempien
rakkain lapsi. Kun hän oli viisitoista vuotias, kohtasi häntä suuri
ja selittämätön suru: Santarmit ympäröivät eräänä yönä talon ja hänen
vanhin veljensä, kaunis, lahjakas Vanja, jota hän rakasti ja ihaili yli
kaiken, vangittiin ja vietiin Siperiaan.
Olga oli aivan murtunut surusta, joka oli sitä mustempi, kun ei kukaan
mitään hänelle selittänyt eikä kukaan koettanut lohduttaa. Mitä
Vanja oli tehnyt, Vanja, veljistä parhain, jota kaikki ihailivat ja
rakastivat...?
Kun hän meni äitinsä luo pyytämään selitystä, äiti vain voivotteli ja
itki eikä osannut mitään selittää.
Hän päätti kääntyä ankaran isän puoleen, mutta isä suuttui niin että
muoto muuttui ja kielsi häntä koskaan mainitsemasta Vanjan nimeä. Vanja
oli vetänyt lokaan vanhan kuuluisan nimen ja isälleen hän oli kuollut,
enemmän kuin kuollut...
Tietysti Olga ei siihen tyytynyt, vaan koetti kysellä muilta, sillä hän
rakasti Vanjaa.
Vihdoin kertoi nuorempi veli, Sasha, mitä oli tapahtunut: Vanja oli
opettanut kyläläisiä lukemaan ja antanut heille kirjoja...
"Mutta mitä pahaa siinä oli", kysyi Olga. "Sehän oli hyvää vain."
"Ah, sinä et ymmärrä, sisko. Kirjat olivat tsaaria vastaan..."
Tsaaria vastaan! Olga ensin melkein jähmettyi kauhusta. Se oli pahempaa
kuin jos hän olisi kirjoittanut Jumalaa vastaan. Ei, ei hän voinut
koskaan uskoa sellaista Vanjasta! Hänen täytyi itse ottaa selko, mitä
nuo kirjat sisälsivät. Hän ottikin selon.
Vanjan hyvä ystävä, rikkaan naapuritilan omistajan poika, Boris Karsky,
selitti hänelle kaikki. Se oli Olgan herääminen. Venäjän onni, Venäjän
vapaus, sille hän tahtoi pyhittää elämänsä, kuten Vanjakin, rakas Vanja.
Kuusitoistavuotiaana Olga oli salaisen vallankumouksellisen seuran
innokkaana jäsenenä, ja seitsentoista vuotiaana, kun kaikenlaisia
huhuja rupesi leviämään hänen puuhistaan, ja kun isä ja äiti
aikoivat lähettää hänet luostarikouluun, hän päätti paeta kotoaan.
Kerran kun isä ja äiti olivat matkustaneet Odessaan, Olga ja Boris
Karsky hävisivät kotiseudultaan. Hellässä kirjeessä Olga ilmoitti
vanhemmilleen, että hän oli naimisissa Boris Karskyn kanssa, ja he
aikoivat elää Venäjän vapauden puolesta, kuten Vanjakin. Elleivät
vanhemmat voineet antaa hänelle anteeksi, tahtoi hän olla kuollut
heille, niinkuin Vanjakin.
Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta, kolme hirvittävää, mutta samalla
onnellista vuotta. Hän ja Boris olivat kulkeneet paikasta paikkaan
ympäri Venäjää, levittäen kirjallisuutta, opettaen, järjestäen. Monta
kertaa he olivat lähellä joutua kiinni, mutta aina oli onnellinen
sattuma heidät pelastanut. Viime vuoden he olivat olleet Pietarissa,
jonne vallankumouksellinen työ yhä enemmän alkoi keskittyä. Olgan työtä
oli hänen kauneutensa paljon estänyt. Se herätti huomiota kaikkialla ja
siitä puhuivat sekä ystävät että viholliset.
Kaikki se kurjuus, laittomuus, avuttomuus ja toivottomuus, johon he
olivat matkoillaan tutustuneet, oli katkeroittanut Boris Karskyn
mielen niin paljon, että Olga pelkäsi hänen järkensä murtuvan.
Boris ei enää uskonut rauhallisiin keinoihin. Hallitus käytti
yksinomaan pakkokeinoja, siis kova kovaa vastaan! Terrori oli ainoa
tehokas taistelutapa. Rauhallisesta uneksijasta Boris oli muuttunut
terroristisen liikkeen pääpylvääksi. Olga ei siitä pitänyt, ja kun
Boris sen huomasi, lakkasi hän kokonaan kertomasta Olgalle toimistaan.
Heillä oli pieni asunto Pietarissa, ja Boris oli pukeutunut
vuokra-ajuriksi ja oli ulkona aamusta iltaan. Vaikka hän ei ollut
mitään kertonut, aavisti Olga, että jotain tärkeätä ja hirveätä oli
tekeillä. Voi niitä kauheita päiviä ja unettomia öitä viime viikkoina!
Olgan hermot olivat aivan pilalla ja hän pelkäsi ruumiillisesti
murtuvansa. Hän ei enää milloinkaan uskaltanut mennä ulos päiväiseen
aikaan, ei muuta kuin iltahämyssä ja silloinkin kasvot paksun harson
peitossa, sillä tuo onneton kauneus oli alituisena huomiotaherättävänä
vaarana.
Eräänä aamuna, kun Boris läksi ulos, oli hän suudellut Olgaa hyvin
hellästi ja katsonut häneen kauan ja ääneti. Sitten hän oli taas häntä
kiivaasti suudellut. Olgaan oli tullut kummallinen levottomuus, joka
kasvoi kasvamistaan. Illempana, kun Boris ei ollut vielä palannut, kävi
Olgan levottomuus aivan sietämättömäksi, ja hän päätti lähteä ulos.
Ehkä joku voisi kertoa hänelle, mitä oli tekeillä. Hän oli astunut pari
katuväliä, kun äkkiä hirveä jysähdys melkein kaatoi hänet. Akkunoita
särkyi helisten, huutoa ja melua kuului etäältä ja tuntui kuin koko
kaupunki olisi järkkynyt perusteillaan.
Ihmiset alkoivat juosta melua kohti, ja melkein tietämättään mitä hän
teki, alkoi Olga juosta samaan suuntaan muiden mukana. Harsonsa hän oli
heittänyt pois, ja posket punottivat kiihkosta, sillä kamala aavistus
sanoi hänelle, että Boris Karsky oli siellä jossakin. "Ministeri elää
vielä!" kuuli hän jonkun huutavan, ja melu yhä kiihtyi.
Äkkiä joku tarttui Olgan käsivarteen ja hän tunsi poliisiksi puetun
toverin. "Joudu pian pois... Siellä vangitaan kaikki", kuiskasi
valepoliisi vetäen Olgan pienelle sivukadulle, pois väkivirrasta.
"Pakene niin pian kuin pääset ja pelasta mitä voit", kuiskasi
valepoliisi ja poistui kiireesti.
Vaistomaisesti Olga kiirehti kotiinsa, otti sieltä kaikki rahat ja
kallisarvoisen kaulakoristeen, joka hänellä oli entisiltä ajoilta.
Sitten hän juoksi takaoven kautta ulos ja meni erään hyvän toverinsa
luo, joka tiesi kertoa, että santarmit olivat murtautuneet puolen
tunnin perästä Olgan asuntoon, mutta löysivät pesän tyhjänä.
Entä Boris Karsky?
Hän oli heittänyt pommin ministerin vaunua vastaan ja saanut itse
surmansa, mutta ministeri oli ainoastaan lievästi haavoittunut. Siinä
kaikki.
Olgaa haettiin kaikkialta, ja mitä mielettömimpiä juttuja pantiin
liikkeelle hänestä. Hän oli muka koko terroristisen liikkeen johtaja ja
sielu. Ihmeellisellä kauneudellaan hän kahlehti miehet ja sai heidät
tekemään hurjia tekoja. Jos hänet saataisiin kiinni, katkeaisi koko
liikkeen selkäranka. Siksi pantiin palkinnot hyvin korkeiksi hänen
vangitsemisestaan.
Melkein joka päivä kertoivatkin lehdet, että Olga Karsky oli vangittu,
milloin Moskovassa, milloin Odessassa ja nyt viimeksi Tiflisissä.
Poliisin jäljet johtivat nähtävästi etelään, mutta täällä istui Olga
rukka Heikki Karhun atelierissa, kylmässä Helsingissä.
Meidän ensi huolenamme oli koettaa saada hänen hermonsa hiukan
parempaan kuntoon, ennenkuin rupesimme puuhaamaan häntä pois maasta.
Hiukan ne ehkä paranivatkin, mutta hänen kiihkeä halunsa Parisiin,
jossa hänellä oli ystäviä, ei antanut hänelle paljonkaan lepoa. Pari
viikkoa hän kumminkin viipyi Helsingissä, mutta tietysti hänen olonsa
kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Sitten eräs ystävällinen
merikapteeni auttoi häntä ja vei hänet laivallaan Kööpenhaminaan, josta
hän verraten helposti pääsi Parisiin.
Pariin vuoteen emme kuulleet hänestä mitään, mutta emme koskaan
unohtaneet häntä, sillä paitsi erinomaista kauneuttaan, hänellä
oli monta ominaisuutta, jotka olivat avanneet silmämme näkemään
Venäjän vapaustaistelun voimaa ja heikkoutta. Tulinen tunne-elämä,
joka helposti läikähti ylimmästä onnesta syvimpään epätoivoon ja
päinvastoin, rajaton mielikuvitus, innokas uhrautumishalu, pelottomuus
ja lapsellinen tietämättömyys tosi elämästä. Pikku Olga raukka!
Kerran sitten eräs tuttavamme Parisista saapui Helsinkiin, ja häneltä
kuulimme surullisen tarinan:
Olgan rahat olivat nopeasti kulutetut loppuun, sillä hänen
epäkäytännöllisyytensä oli yhtä suuri kuin hänen halunsa auttaa
kaikkia, jotka apua taritsivat. Köyhyyden lisäksi tuli turmeltunut
hermosto ja taivaallinen kauneus. Kaikki nuo yhdessä veivät Olgan
nopeasti alaspäin. Ensin hän sai työtä taiteilijan mallina, mutta
pian kyllä hänestä oli tullut surullisen kuuluisa boulevardityttö.
Venäläinen siirtokunta Parisissa tuomitsi hänet armottomasti, sillä
hän saattoi vain pahaa mainetta heille. Olga oli jätetty oman onnensa
nojaan, ja nyt olivat kaikki jäljet hänestä ummessa. Parisi oli niellyt
hänet kokonaan.
* * * * *
Suomessa kasvoi venäläinen sorto kasvamistaan. Monta yksityisasiaa tuli
lisää, niin että olin päättänyt siirtää asuntoni Helsingistä Lontooseen.
Eräänä sumuisena marraskuun iltana vuonna 1914 istuin huoneessani, kun
kuulin jonkun koputtavan ovelleni:
"Come in, please!"
Sisään tuli mustaan, vaatimattomaan pukuun puettu nainen. Hän seisahtui
epäröiden ovelle eikä virkkanut mitään. Menin hänen luokseen ja tiesin
heti, että olin hänet ennen nähnyt, mutta en tiennyt missä enkä voinut
muistaa nimeä.
"Ettekö tunne minua enää?... Ettekö muista Olga Karskya?"
"Olga, pikku Olga!" Otin häntä kädestä ja suutelin häntä. Aivan kuten
ensi kerran tavatessamme, hän purskahti kovaan itkuun, pää olkapäälläni.
Hän oli onneton, kovin onneton. Hän vihasi koko elämää, eikä enää
koskaan tahtonut palata Parisiin. Hän oli kuullut muutostani Lontooseen
ja oli tullut minua tapaamaan, jotta auttaisin häntä pääsemään
Venäjälle.
"Mutta rakas lapsi, nythän on sota, eikä ole mitään mahdollisuutta
päästä Venäjälle."
"On, on. Minulla on hyvä passi ja riittävästi rahaa, mutta tarvitsen
ystävien osoitteita Pietarissa."
"Lapsi raukka, en voi teitä auttaa. En tunne ketään siellä."
"Kuinka ette tunne?"
"Elämä heitti minut pois entisiltä asuinsijoiltani. Kotini ja työni on
nyt Lontoossa."
"Onko vanha Aleksander Aleksandrovitsh vielä Lontoossa?"
"On kyllä."
"Rukoilen teitä, viekää minut hänen luokseen. Luottakaa minuun,
rukoilen teitä, luottakaa, luottakaa minuun! En voi elää, jos kaikki
minua epäilevät ja ylenkatsovat..."
"Rakas Olga. Luotanhan minä teihin. Tyyntykää nyt, lapsi, niin lähdemme
sitten yhdessä Aleksander Aleksandrovitshin luo."
Menin keittiöön ja laitoin meille voimakasta englantilaista teetä,
jonka tiesin parhaaksi lääkkeeksi tällaisissa tapauksissa. Yhdessä
juodessamme teetä näin, mikä muutos Olgassa oli tapahtunut noina
seitsemänä vuotena, jotka hän oli viettänyt Parisissa. Kaunis hän oli
tavallaan vieläkin, kaunis kuin lakastunut ruusunen. Iho oli puuterin
ja maalin turmelema ja silmät mustien renkaitten ympäröimät. Mutta
sama surumielinen syvyys niissä vieläkin viehätti, ja tukka oli taas
kiiltävän musta, kuten ennen, hänen tullessaan Helsinkiin. Muistutin
häntä siitä, kuinka olimme hänen tukkansa punaiseksi valaisseet, ja
kohta hän puheli tyynesti ja iloisesti niinkuin entinen 20-vuotinen
Olga.
Kello oli jo kahdeksan, kun läksimme maanalaisella junalla Bloomsburyn
kaupunginosaan, jossa vanha Aleksander Aleksandrovitsh asui. Vanha
harmaapäinen, valkopartainen ukko, joka maanpakolaisena oleskeli
Lontoossa, oli ainakin kymmenen vuotta asunut samassa huoneessa
Bloomsburyssa, minne säännöllisesti kerran viikossa kokoontui
venäläisiä pakolaisia keskustelemaan onnettoman isänmaansa asioista
ja saamaan lohdutusta koti-ikävässään. Sodan puhjettua oli uusi toivo
herännyt kaikissa. Ehkä vihdoin Venäjänkin vapaus oli koittava!
Olin toivonut, että Aleksander Aleksandrovitsh olisi yksin kotona,
sillä tämä ei ollut hänen varsinainen päivänsä "kotona", mutta se toivo
petti. Kun astuimme sisään, näin ukon olevan vilkkaassa keskustelussa
kahden, äsken Parisista saapuneen, nuoren venäläisen kanssa. Samovaari
höyrysi pöydällä, ja toinen vieraista, Vera Ivanovna, kaatoi juuri
teetä laseihin, Aleksander Aleksandrovitshin ja Volodjan odottaessa
pöydän ääressä.
"Anna ihmiselle aate, jonka puolesta hän voi taistella ja antaa
henkensä... Silloin teet hänestä sankarin..." selitti ukko Volodjalle.
Kun astuimme sisään, vaikeni puhe, ja minä huomasin, että Vera ja
Volodja katsahtivat toisiinsa merkitsevästi. Olga punastui kovasti,
mutta minä koetin olla ikäänkuin en olisi mitään huomannut. Aleksander
Aleksandrovitsh ei epäillyt mitään. — Menin hänen luokseen ja sanoin:
"Aleksander Aleksandrovish, tässä tuon nuoren toverin, joka tahtoisi
kysyä neuvoa teiltä."
Ukko tuli heti avosylin Olgaa vastaan ja veti hänet istumaan pöydän
ääreen.
"Vera lapseni, annapas teetä tälle uudelle toverillekin."
Vera oli totinen kuin myrskyilma, ja huulet yhteen puserrettuina hän
ojensi lasin Olgalle virkkamatta sanaakaan. Volodja supatti jotain
hiljaa Veralle, ja yhdessä he sitten istuivat hiukan loitommalle,
ikäänkuin eivät enää olisi samaan seuraan kuuluneetkaan. Ilma kävi
yhä painostavammaksi, ja ainoa, joka ei mitään huomannut, oli
hyväluontoinen, vanha isäntämme. Rupesin ehkä hiukan hermostuneesti
selittämään, että olin tuntenut Olgan monta vuotta sitten, ja että hän
nyt pyrki takaisin Venäjälle.
Näin että sekä Vera että Volodja katsoivat minua, omituinen ilme
silmissä.
"Niin", alkoi Olga, "tahdon välttämättä palata Venäjälle..."
"Venäjälle!" huudahti Vera selvällä ivalla, ja Volodja purskahti
nauruun...
Nyt oli mitta täysi. Olga oli hypähtänyt seisaalleen ja puhui
kiihkeästi itkusta vapisevalla äänellä:
"Mikä oikeus teillä on ivanauruunne? Kyllä minä tiedän, että olen
musta syntinen, ettekä te ainakaan ole lianneet valkoisia käsiänne
koettamalla auttaa minua ylös loasta... Mitä te tiedätte elämästä
ja kärsimyksistä?... Mitä te tiedätte epätoivosta?... En ole tehnyt
mitään, joka veisi minulta oikeuden antaa henkeni Venäjän edestä. Sen
tiedän! Sen tiedän, te sydämettömät... Enhän muuta pyydä kuin sovittaa
hengelläni, mitä olen velkaa Venäjälle..."
Hän puhkesi hillittömään itkuun ja seurasi minua vastustelematta, kun
panin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja vedin hänet sohvaan istumaan.
Vanha isäntämme oli kuin puusta pudonnut.
"Rakas lapseni, pikku tyttö raukka, eihän kukaan naura ivallisesti...
Sehän on meidän kaikkien syvin ja pyhin toivo — saada antaa henkemme
Venäjän edestä... Lapseni, kyyhkyseni... Ei pidä itkeä, ei pidä
itkeä..."
Ukko huokasi syvään ja silitteli Olgan päätä... "Nuoret, nuoret... Ne
ovat aina niin kärsimättömiä..."
Olgan itku hiljeni vähitellen ja hän yritti puhua: "En minä, en minä
mitään tarkoittanut... Olen pahoillani."
Vera ja Volodja olivat istuneet aivan ääneti koko ajan, ja Veran
silmistä tihkui kyyneleitä, joita hän turhaan koetti estää.
Olgan puhe, joka ensin oli ollut katkonaista, kävi tyyneksi. Hän
selitti ukolle tuumansa, ja pian he molemmat vaipuivat syvään
keskusteluun nykyhetken mahdollisuuksista. Ukko innostui yhä enemmän
ja enemmän. Olga oli sanonut juuri sitä, mitä hänkin oli ajatellut...
Nyt oli hetki tullut, jolloin Venäjän toivo taas elpyi. Mutta nuoret
pakolaiset olivat olleet niin kylmiä vapaus-aatteelle. He olivat
natsionalisteja, ei mitään muuta kuin natsionalisteja... Nyt ei
saanut ajatella mitään hetken etuja, vaan aatteen puolesta oli isku
iskettävä...
Me muut siirryimme syrjään ja kuuntelimme vain sivulta päin ukon ja
Olgan tuumia. Ukko oli valmis auttamaan Olgaa kaikilla mahdollisilla
keinoilla, ja heti piti ryhtyä toimeen...
Oli myöhäinen yö, kun vihdoin erosimme. Veran "anteeksi, toveri", kun
hän suuteli Olgaa hyvästiksi, oli vilpitön, ja Volodjan katse oli
täynnä lämpöä, kun hän puristi Olgan kättä.
Parin päivän perästä Olga läksi.
* * * * *
Kului viikkoja ja kuukausia, mutta emme saaneet mitään sanaa Olgasta.
Kerran sitten saapui Pietarista Lontooseen eräs entinen tuttava, jonka
arvelin ehkä jotain tietävän hänestä. Riensin häntä tapaamaan ja kysyin
oliko hän kuullut mitään Olgasta. Oli kyllä.
Olga oli onnellisesti saapunut Pietariin, jossa hän heti ryhtyi
entiseen työhönsä: levittämään kirjasia sotilaille.
"Entä sitten?"
"Sitten... sitten... Näettekö, hän oli ollut liian kauan poissa eikä
osannut olla kyllin varovainen..."
"Ja sitten?"
"Viikon perästä hänet vangittiin... ja... älä kysy enempää..."
"Jatka."
"Hänet heitettiin juopuneille sotamiehille, mutta muutamissa heissä
heräsi sääli ja he pelastivat hänet petojen kynsistä..."
En uskaltanut kysyä enempää, ja ystäväni istui pää käsien nojassa.
Sitten hän jatkoi hiljaa:
"Sitten vihdoin hänen kärsimyksensä loppuivat... Hänet ammuttiin..."