Päivä oli paahtavan kuuma, niin kuuma, että sellaista saa harvoin
kokea Suomessa kesäkuun keskivaiheilla. Pieni pyöreä Sinilampi lepäsi
aivan rasvatyynenä, aurinko paistoi täydeltä terältä eikä tuntunut
tuulen henkäystäkään. Linnutkin olivat vaienneet eikä kuulunut
heikointakaan ääntä tässä täydellisessä erämaan hiljaisuudessa. Hyvin
hoidettu, hiekoitettu polku johti suoraan rannasta Mäntymäen huvilan
matalia portaita kohti, joita myöten saattoi astua laajalle kuistille
huvilan rannanpuoleisella seinämällä. Kuistilla oli leveä, valkoiseksi
maalattu pöytä ja muutamia valkoisia tuoleja, mutta asukkaita ei
näkynyt missään. Oli siellä sentään yksi elävä olento, nimittäin suuri
keltainen kissa, joka lepäsi keskellä pöytää, silmät ummessa, nauttien
kuumista auringonsäteistä.
Metsästä kuului pieni risahdus, arvattavasti eksyneen oravan hypähdys
oksalta toiselle. Kissa kohotti päätään ja arveli ajan tulleen, jolloin
piti lähteä katsomaan, mitä talossa tapahtui. Se hyppäsi äkkiä tuolille
ja siitä lattialle ja aikoi astua sisään avonaisesta ovesta. Ovi johti
suurehkoon huoneeseen, sekin valkoisilla sinipäällisillä huonekaluilla
kalustettu, mutta muutoin yhtä tyhjä ihmisistä kuin kuistikin. Kissa
kaipasi seuraa kovasti eikä pysähtynyt ollenkaan tuohon tyhjään
huoneeseen, vaan astui oikealle, josta toinen raollaan oleva ovi johti
pienempään huoneeseen.
Mirri seisahtui ovelle ja alkoi katsella ympärilleen. Kaikki seinät
olivat kattoon saakka kirjojen peitossa. Keskellä huonetta seisoi
pyöreä pöytä ja sen ympärillä suuria ruskealla nahalla päällystettyjä
tuoleja, jotka eivät näyttäneet ollenkaan houkuttelevilta Mirrin
mielestä. Oli siellä sentään yksi paikka, joka Mirrin mielestä täytti
kaikki mukavuuden vaatimukset. Tuolla pöydän toisella puolen oli suuri
sairastuoli, jossa nukkui nuori tyttö. Hänellä oli joukko pehmeitä
patjoja ympärillään, ja kalpeaposkinen, keltatukkainen pää lepäsi
sinistä silkkityynyä vastaan. Tytön silmät olivat kiinni ja pitkät
tummat silmäripset saattoivat valkoisen ihon näyttämään vieläkin
kalpeammalta. Mirri ei kauan arvellut, vaan otti vauhtia ja hypähti
suoraan tytön syliin.
Tyttö heräsi säpsähtäen, mutta huomatessaan, mikä häntä oli
säikähdyttänyt, hän hymyili ja silitteli hellästi Mirrin pehmeätä
selkää, Mirrin kehrätessä onnellisena. Tytön silmät olivat nyt auki
ja väriltään kuin Sinijärvi tuolla vuoren juurella, missä varjo teki
järven pinnan kahta tummemmaksi. Oli ihmisiä, jotka melkein pelkäsivät
noita tummansinisiä silmiä, sillä ne tuntuivat katsovan syvälle sieluun
asti.
Hän katsahti rannekelloaan ja punastui hiukan huomatessaan kellon
olevan jo hiukan yli kaksitoista. Sitten hän soitti sähkökelloa pöydän
reunassa, ja vanhanpuoleinen, ystävällisen näköinen nainen avasi oven
hymyillen iloisesti ja alkaen heti selitellä asemaa:
"Voi, voi, Ilma-neiti, minä tiedän vallan hyvin, että kello on paljon,
mutta minä en mitenkään hennonut herättää teitä, sillä te nukuitte
niin rauhallisesti. Paitsi sitä, kaikki on valmista ja hän saa minun
puolestani tulla milloin tahansa. Minun piti vain kysyä, mihin katan
kahvipöydän, tännekö vai kuistille?"
"Meillä ei ole paljon aikaa enää, sillä hän voi olla täällä melkein
minä hetkenä tahansa. Hän kirjoitti tulevansa kahdentoista tienoilla...
Paras on kai laittaa kahvipöytä tänne, sillä kuistilla on niin kuuma
auringonpaiste tähän aikaan."
"Sitä minäkin ajattelin, että kirjasto on paras paikka näin kuumana
päivänä... Kukkamaljat ovat täynnä kieloja, ei muuta kuin kannan ne
sisään... Kaikki pikku leivokset ovat valmiit, juuri uunista nostetut,
ja paksumpaa ja parempaa kermaa kuin meillä on tänään, ei voi olla
keisarillakaan. Eipä silti, että voihan se herra Risto Vuori olla yhtä
suuri herra kuin keisarikin taikka vaikkapa kuin itse presidenttikin,
eihän ne lehdet näy muusta puhuvan kuin hänestä... Mutta kyllä hän saa
olla tyytyväinen tähän kahviin ja kaikkiin meidän laitoksiimme..."
"Kyllä varmaan, Kaisa kulta, hän tulee olemaan vallan tyytyväinen,
vaikka hän tätä nykyä onkin kuuluisin suomalainen... Ei taida olla
suurempaa taiteilijaa koko Europassa tätä nykyä, ja hänen viimeisiä
taulujaan sanotaan entisiäkin paremmiksi... Jos kerran maailmassa saisi
nähdä niistä edes vilahduksen..."
Kaisa alkoi kattaa pöytää, puhellen koko ajan, milloin Risto Vuoresta,
milloin leivoksistaan ja kaiken maailman asioista. Ilma tuskin kuunteli
häntä ja hänen silmissään oli hiukan levoton ilme, aivan kuin hän
pelkäisi tuon odotetun vieraan tuloa.
Niin, miksi hän oikeastaan tuli nyt Ilmaa tervehtimään? Siitä oli jo
kaksikymmentä vuotta, kun hän läksi Suomesta, eikä hän sen koommin
ollut kotimaassaan käynyt. Kaikki oli muuttunut siitä ajasta. Ilma oli
silloin kymmenvuotinen lapsi ja Risto reipas kahdeksantoista-vuotias
poika. Seitsenvuotiaasta saakka Ilma oli ollut avuton raajarikko,
aina siitä asti, kun raskaat rattaat olivat ajaneet hänen ylitseen.
Taitavat lääkärit olivat hänen henkensä pelastaneet, mutta jalkojaan
hän ei koskaan enää sen jälkeen voinut käyttää, vaan oli hänen elämänsä
sidottu sairastuoliin, jonka pyöriä hän oli tottunut taitavasti
käyttämään, niin että hän sen avulla saattoi liikkua huoneesta
huoneeseen. Risto Vuori oli siihen aikaan ollut Ilman tunnustettu
sankari, tuo hyvä, suuri poika, joka kantoi pientä raajarikkoa kevyesti
kuin nukkea suureen hiekkakasaan keskellä pihaa. Siellä Risto asetti
Ilman istumaan lämpimään hiekkaan ja rakensi korkean hiekkavallin
hänen ympärilleen. Sitten poistui sankari hetkiseksi ja vähän ajan
perästä hän kohotti korkean sotahuudon ja riensi hävittämään vallia ja
pelastamaan vangittua prinssessaa. Ilma ei milloinkaan tuohon leikkiin
väsynyt.
Riston taiteilijalahjat huomattiin jo koulussa, ja Ilman varakkaat
vanhemmat, joiden etäinen sukulainen hän oli, mielellään auttoivat
varatonta poikaa. Heidän toivostaan Risto ensin suoritti
ylioppilastutkinnon samana päivänä kuin hän täytti 18 vuotta, ja
varsin pian sen jälkeen hänet toimitettiin Parisiin, jossa Ilman isä
oli hänelle hankkinut taitavan opettajan. Hän edistyi nopeasti nyt,
kun oli päässyt omalle alalleen, ja työ nieli melkein koko hänen
aikansa. Sen jälkeen hän eteni yhä enemmän syntymäseuduiltaan ja kohta
oli joulukortti Ilmalle ainoana siteenä hänen ja entisyyden välillä.
Joulukortin hän aina lähetti "pikku prinsessalle", kuten hän vielä
entistä leikkitoveriaan nimitti. Sanomalehdet pitivät sentään hyvää
huolta siitä, että Risto ei joutunut unohduksiin, sillä niissä oli
tarkat selitykset hänen voittoretkestään suuressa maailmassa.
Muutama vuosi Riston lähdettyä kuolivat Ilman molemmat vanhemmat aivan
lyhyellä väliajalla. Syvä suru heidän kuolemastaan haihdutti sen kipeän
katkeruuden, jota Ilma oli tuntenut kadottaessaan leikkitoverinsa.
Sitten alkoi aika, tuo suuri parantaja, tehdä tehtävätään, ja kohtalo
oli apuna. Ilma oli luonteeltaan hiljainen uneksija, joka tuskin olisi
paljoa hakenut ihmisten seuraa, vaikka hän olisikin voinut liikkua
yhtä vapaasti kuin muutkin terveet. Siksi hän nytkään ei kärsinyt
yksinäisyydestään niin paljon kuin ehkä toinen olisi kärsinyt. Harvoin
kukaan kävi häntä tervehtimässä Mäntymäen etäisessä huvilassa, joka
sijaitsi tien päässä, ja jonne siis piti varta vasten lähteä, sillä sen
ohi ei mikään tie vienyt. Ilman ainoana seurana oli Kaisa ja silloin
tällöin Kaisan mies, Matti, sekä Kaisan koulua käypä sisarentytär,
Hilja. Ilman, vanhemmat olivat jo eläessään määränneet, että heidän
kuoltuaan kaikki omaisuus oli tuleva Ilmalle ja toivomuksenaan
lausuneet, että Ilma puolestaan sitten jättäisi huvilan ja siihen
kuuluvan maan, joka hyvästi elätti pari lehmää ja hevosen, Kaisalle.
Ehtona oli vain, että Kaisa ei jättäisi Ilmaa tämän eläessä. Sitä ehtoa
tuskin olisi tarvinnut lausua, sillä Kaisa oli niin kiintynyt Ilmaan,
että hän olisi ollut valmis jättämään kenen tahansa, Matti mukaan
luettuna, jos siitä olisi ollut Ilmalle hyötyä. Maa ja sen hoito jäi
heti kokonaan Matin haltuun, joka hoiti sitä kuin omaansa ainakin.
Kaisa, ja lupa-ajoilla myöskin Hilja, olivat apuna Ilmalle, mutta
paljon apua ei Ilma tarvinnutkaan, sillä tuolillaan hän saattoi liikkua
vapaasti huoneissa.
Ilman vanhempien vielä eläessä oli yksi Ilman kotiopettajista ollut
taitava tekokukkien laittaja, ja oli opettanut Ilmalle taitonsa. Tuskin
kukaan osasi silloin aavistaa, että siitä tulisi Ilmalle ainainen
ilon ja tyytyväisyyden lähde. Ilma oli ankara lukija ja lukemisensa
väliajoilla hän vietti aikansa laittamalla tekokukkia. Hänellä oli
luontaiset taiteilijataipumukset, joita hän ei millään muulla tavalla
voinut toteuttaa, mutta juuri tekokukkien luominen tuotti hänelle
tyydytystä siinäkin suhteessa. Hänelle kukat muuttuivat yhä enemmän ja
enemmän eläviksi olennoiksi, joilla oli kullakin oma historiansa ja
jotka kuvastivat luojansa eri mielialoja. Ensin oli Ilma alkanut, kuten
hänen opettajansakin, yrittämällä kuvata luonnosta poimittuja kukkia,
mutta sitten hän oli unohtanut luonnon ja laittoi n.s. kukkiaan oman
mielikuvituksensa mukaan, jolla oli hyvin vähän vastinetta luonnossa.
Kukkien kautta hän esitti omat unelmansa. Kukat olivat eläviä olentoja,
jotka kärsivät, nauttivat, vihasivat, rakastivat. Kukkien muodot
ja värit ilmisaivat hänen oman mielensä vaiheet. Ja aivan niinkuin
kirjailijan usein tekee mieli muillekin julaista omia tuumiaan, nähdä
kirjoitelmiaan painettuina, kuulla arvosteluja niistä, j.n.e., aivan
samoin Ilmassakin joskus syttyi toivo näyttää muille kukkiaan ja saada
kuulla ymmärsivätkö he, mitä hän niillä tahtoi sanoa. Mutta millä
lailla ja miten tuo saattoi tapahtua?
Hilja oli Ilman kukkien innokkaimpia ihailijoita, ja hän se oli, joka
ensin pyysi saada viedä niitä mukanaan näytettäviksi muutamille hänen
tutuilleen Helsingissä, jonne hänen piti palata kesäloman päätyttyä.
Tämä tapahtui noin kolme vuotta ennen tätä kertomusta. Ilma antoi
hänelle koko suuren laatikollisen, ja sillä lailla kukkien riemukulku
Helsingissä alkoi. Hiljan tuttujen joukossa oli Helsingin paras
hattutaiteilija, ja hän huomasi heti, kuinka paljon hän saattoi käyttää
hyväkseen noita merkillisiä väriyhtymiä ja kauniita muotoja. Hän tilasi
heti enemmän, ja siitä lähtien Ilmalla oli niin paljon tilauksia, kuin
hän suinkin saattoi valmistaa. Tuo miellytti paljon Ilmaa ja hänelle se
oli jonkunmoinen yhtymäkohta muun maailman kanssa.
Mutta se ei millään lailla häirinnyt Ilman unelmaelämää, joka
kehittyi yhä enemmän vuosien kuluessa. Tuo maailma, jolle Ilma luuli
lähettävänsä viestinsä kukkien muodossa, oli kyllä aivan toisenlainen
kuin todellinen maailma. Onnellista oli, että Ilma ei koskaan elämässä
saanut todellista maailmaa nähdä. Herääminen todellisuuteen olisi
kaiketi hänet murtanut.
Nyt oli kumminkin arvaamatta, odottamatta Risto Vuori tullut takaisin
entisille kotiseuduilleen, ja aivan kohta piti Ilman tavata hänet.
Silloin kun Ilma häntä kiihkeästi kaipasi, hän ei tullut, mutta nyt,
kun hiljainen yksinäisyys oli muuttunut rakkaaksi Ilmalle, nyt kun
unelmamaailma oli käynyt todellisemmaksi kuin todellinen maailma,
nyt palasi Risto Vuori äkkiä... Ilma tunsi melkein vastenmielisyyttä
häntä kohtaan. Hän kuului lapsuuden maailmaan, hänellä ei ollut mitään
tekemistä nykyisyydessä. Miksi hän oli tullut? Hänellä ei ollut mitään
paikkaa enää tuossa sopusointuisessa, tekokukkien ja unelmakansojen
täyttämässä maailmassa...
Hänen ajatuksensa keskeytyivät, sillä ulkona hiekkakäytävällä kuului
askeleita, ja seuraavana hetkenä Risto Vuori seisoi ovella, komeana,
auringon ruskettamana, silmät hymyillen ja kädet ojennettuina:
"Voi sinua, pikku prinsessa, kultainen pikku prinsessa... Tuntuu kuin
olisin eilen sanonut hyvästi sinulle... Sinähän et ole muuttunut
vähintäkään tällä pitkällä eroajalla!"
Hän suuteli Ilman käsiä ja poskia, ja hänen silmänsä sanoivat selvästi,
kuinka ihastuttavalta tuo pieni, kalpea keijukainen hänestä näytti.
Ilma tunsi punastuvansa, ja syystä, jota hän ei osannut selittää, hänen
silmänsä täyttyivät kyynelillä. Syntyi hetken kiusallinen äänettömyys,
ja Risto Vuori kirosi itsekseen, ettei hän ollut muistanut, että
Ilma oli pieni avuton raajarikko ja samalla täysikasvuinen nainen.
Hyvänen aika, hän oli lähemmä kolmekymmentä vuotta, vaikka hän näytti
viisitoistavuotiselta tuossa suuressa, silkkipatjojen peittämässä
sairastuolissa. Hän oli sanomattoman suloisen näköinen, ja Risto oli
niin tottumaton tuollaisiin hentoihin olentoihin... Juuri oikealla
hetkellä Kaisa astui sisään kiiltävä suomalainen kahvipannu kädessä,
ja Risto Vuori käytti nopeasti tilaisuutta vakuuttaakseen hänelle,
kuinka hyvin hän muisti Kaisan entisiltä ajoilta, ja kuinka hän tiesi,
ettei koko Europassa ollut toista, joka osasi keittää niin herkullista
kahvia... Kaisa loisti onnesta, ja Risto Vuori oli voittanut
elinkautisen ihailijan ja ystävän.
Suomessa saadaan kahvia kolme kertaa päivässä, eikä voisi ajatella
kiusallisempaa kohtalon iskua, kuin jos tuolta kylmältä, karulta maalta
riistettäisiin tuo lohdutusta tuottava, kuuma, tuoksuava iloliemi!
Kahvilla on ihmeellinen voima selvittää vaikeita olosuhteita ja panna
maailma näyttämään vallan ystävälliseltä ja luonnolliselta. Pian
oli keskustelu vilkasta ja iloista, aivan kuin vanhat ajat olisivat
palanneet ja pitkä väliaika unohtunut...
Riston silmät olivat jo kauan harhailleet laajoja kirjahyllyjä
pitkin, ja nyt hän nousi katsomaan, mitä kaikkea nuo paksut siteet
sisälsivät. Tuossa oli historiaa, tuossa filosofiaa, taidehistoriaa,
kaunokirjallisuutta ja melkein mitä tahansa. Hän katsoi kysyvästi
Ilmaan:
"Tämähän tuntuu yliopistolta, mutta missä on professori?"
"Tässä hän istuu vangittuna sairastuolissa", vastasi Ilma.
"Ethän tahtone väittää, että sinä, pikku prinsessa, luet noita paksuja
viisauslähteitä!" huudahti Risto koettaen osoittaa kauhistusta.
"Minulta menee pää vallan sekaisin ajatellessani sellaista
mahdollisuutta."
Ilma nauroi iloisesti: "Jotainhan minun pitää tehdä pitkinä, pimeinä
talvipuhteina, kun on liian pimeä varsinaiselle käsityölleni..."
"Tiedänhän minä, että sinä olet ihaeltava olento, mutta sittenkin
minun on mahdoton käsittää, että sinä pelkästä intressistä, vallan
vapaaehtoisesti istut tutkimaan noita ankaran näköisiä nidoksia...
Minun hiukseni muuttuisivat harmaiksi viikon perästä, mutta sinä
luet niitä pitkien talvipuhteitten iloksi! Tuskin uskallan kysyä,
mitä sinä nimität varsinaiseksi työksesi. Se on varmaan jotain
syvien matemaattisten ongelmien selvittämistä taikka ikiliikkujan
keksimistä..."
Ilma nauroi: "Tuskin uskallan sanoa, mitä teen päiväkaudet — en
pakosta, vaan siksi, että todellakin se on minulle elämää... Älä
säikähdä — minä laitan tekokukkia..."
Jos hän olisi sanonut järjestävänsä maanjäristyksiä, ei Risto olisi
voinut enemmän hämmästyä... Tuo merkillinen tyttö, kaunis kuin
keijukainen, viisas kuin Minerva, vietti aikansa laittamalla —
tekokukkia! Risto tunsi nopeasti vaipuvansa kukkuloilta laaksoihin. Voi
naisten turhuutta! Ei heiltä koskaan voinut odottaa mitään vakavaa,
olivatpa he sitten raajarikkoja taikka kahdella jalalla tanssivia!
Mitäpä hän muuta saattoi tehdä kuin pyytää Ilmaa näyttämään hänelle
tekokukkiaan. Tavallinen kohteliaisuus sen vaati.
Ilma oli käynyt vakavaksi. Näyttäisikö hän kukkiaan, vai kieltäisikö?
Risto kyllä oli hänen entinen hyvä ystävänsä, veljensä, mutta
ymmärtäisikö hän, mitä nuo kukat merkitsivät Ilmalle? Tuo tuli
olemaan melkein kuin koe, joka osoittaisi hänelle, oliko heillä vielä
yhteisymmärrystä niinkuin silloin lapsena...
Ilma otti suuren laatikon viereiseltä tuolilta ja avasi sen. Hän
käänsi päänsä pois, sillä hän pelkäsi Riston hymyilevän säälivästi,
niin juuri, _säälivästi_, sillä Risto oli liian ystävällinen ollakseen
ivallinen... Tuo ajatus koski kipeästi...
Mutta Risto ei hymyillyt. Hän tuntui ymmärtävän, mikä unelmien ja
tunteitten paljous piili noiden värien ja noiden omituisten muotojen
takana. Värien käyttö oli erinomaisen kaunis ja muodot yhtä kauniita,
vaikka niillä ei ollut mitään näkyviä vastineita luonnossa. Ne olivat
unelmakukkia, ne kertoivat yksinäisen sielun iloja ja suruja... Hän
ymmärsi ne heti, niinkuin hän ymmärsi taiteen tuotteita, kaikkien
tunnustaman taiteen tuotteita...
"Ilma, tuo on taidetta eikä tekokukkia..." hän virkkoi vihdoin. Ilmasta
tuntui kuin joku salainen ilon lähde hänen sydämessään olisi äkkiä
puhjennut esiin. Risto ymmärsi, Risto ei tarvinnut selityksiä eikä
anteeksi pyyntöjä. Hän tiesi, mitä Ilma oli tuntenut, mitä hän oli
miettinyt unelmakukkia luodessaan... Ilo oli melkein liian vaikeata
kantaa. Se koski... Ilma oli sulkenut silmänsä ja poskille valui
muutamia kyyneleitä.
"Sinä olet väsynyt, pikku prinsessa, ja minä tässä näin kauan sinua
kiusaan..." — Sitten Risto alkoi kertoa tuumistaan, kuinka hän oli
aikonut tämän kesän viettää. Hän aikoi viipyä Suomessa muutamia
viikkoja, aikoi maalailla mitä eteen sattui taikka levätä, jos
väsytti... Sitten takasin Lontooseen, jossa hän oli viimeisinä vuosina
asunut ja jossa häntä odotti paljon työtä... Jos Ilma sen salli, hän
aikoi tällä ajalla käydä joka päivä Mäntymäellä, johon kaikki vanhat
muistot häntä sitoivat, ja ennen kaikkea, jossa hän saisi tavata pikku
leikkitoveriaan entisiltä ajoilta... "Muistatko sinä vielä, kuinka
usein minä pelastin vangitun prinsessan voittamattomasta linnasta?" hän
hymyili iloisesti Ilmalle...
Ilmasta tuntui kaikki oudolta unelmalta... Hän oli tullut takaisin
lapsuuden aikoihin. Tuossa oli Risto, entinen iso veli, aivan niinkuin
ennenkin, sama Risto, joka pelasti vangitun prinsessan... Vieläköhän
Risto oli valmis pelastamaan prinsessaa, joka nyt oli lujemmin vangittu
kuin ennen? Taisi olla liian kova työ kenenkään yrittää...
Risto nousi sanomaan hyvästi ja lupasi kohta palata. Ilma oli väsynyt,
sillä tällainen kokemus oli hänelle aivan uutta ja hän kaipasi
yksinäisyyttä. Hänen maailmansa oli jollain lailla järkytetty. Se oli
saatava taas ennalleen...
Risto Vuori oli myöskin omituisten tunteitten vallassa. Vielä pari
tuntia sitten häntä oli hermostuttanut ajatus, että hänen piti
mennä täyttämään harmillista velvollisuutta, käymään tervehtimässä
raajarikkoista nuorta naista, jonka vanhemmat olivat ennen muinoin
olleet hänelle ystävällisiä ja antaneet apua hänelle, kun hän
sitä kipeästi tarvitsi. Mitä ihmettä hän osaisi puhua tuolle
tytölle, joka oli sairautensa tähden ollut vankina tässä maailman
nurkassa eikä tietysti tiennyt yhtään mitään Riston maailmasta...
Sitten hän oli äkkiä ja odottamatta tavannut olennon jostakin
kaukaisesta unelmamaailmasta, ihmeellisen, lumoavan olennon...
Lapsuuden keijukaisprinsessasta oli kehittynyt Unelmamaailman ihana
keijukaiskuningatar... Voi että hänen piti olla raajarikko... Mitä
olisikaan voinut kuvitella, jos kohtalo olisi ollut suotuisampi hänelle!
Hänen täytyi saada maalata Ilman kuva! Juuri siitä piti tulla tämän
kesän suuri työ. Häntä oli jo tuskastuttanut tämä pohjoismaiden kirkas
ja ohut ilma, jossa kaikki ääriviivat kävivät kirkkaiksi ja koviksi.
Lontoo oli häntä aina viehättänyt pehmeällä sumullaan ja ihmeellisillä
värivivahduksillaan... Mutta Keijukaiskuningatar oli toista kuin
pohjolan kovat ääriviivat... Siitä tulisi hänen paras kuvansa...
Risto oli niin innostunut omiin unelmiinsa, ettei hän malttanut
odottaa seuraavaan päivään, vaan tuli Mäntymäelle uudestaan muutaman
tunnin perästä pyytämään Ilmalta lupaa saada maalata hänen kuvansa:
"Prinsessa, annathan minun maalata kuvasi, juuri noin kuin tuossa
istut, syli täynnä kukkia sinun omasta maailmastasi? — Ja kerrothan
sitten minulle enemmän maailmastasi, että ymmärrän paremmin, millaista
siellä on."
"Tietysti olen iloinen, että lupaat minut maalata... En ole koskaan
nähnyt kenenkään maalaavan, ja sitä olen kumminkin aina toivonut... Et
voi aavistaa, kuinka usein olen sitä ajatellut, että jos edes kerran
näkisin sinut työssäsi, josta alituiseen luin lehdistä, mutta josta en
mitään tietänyt..."
Ilma punastui ilosta, ja silmät säteilivät. Kaunis hän oli, merkillisen
kaunis, mutta Risto ei sittenkään oikein pitänyt tuosta omituisesta
etäisyydestä Ilman ja muun maailman välillä. Ristosta alkoi tuntua kuin
Ilma kohtelisi häntäkin kuin jotain unelmakukkaansa eikä ihmisenä,
lihasta ja verestä muodostuneena erehtyväisenä ihmisenä...
Tämä oli heidän ystävyytensä alku, joka molemmille kävi yhä
kiintoisammaksi mitä pitemmälle aika vieri. Ilma oli lukenut monin
verroin enemmän kuin Risto ja tiesi kirjoista loppumattoman määrän
asioita, mutta Risto oli sen sijaan elänyt ja Ilma ainoastaan
uneksinut. Risto istui tuntikaudet laittamassa alkupiirustuksia,
joita hän ei voinut saada mieleisikseen, mutta jotka siitä huolimatta
kiihoittivat häntä ponnistamaan kaikki voimansa. Usein hän tuskastui.
Hän oli tottunut maalaamaan ihmisiä eikä enkeleitä, ja mikäs Ilma oli
muuta kuin enkeli, veretön, lihaton, synnitön enkeli. Joskus hän kysyi
itseltään oliko tosiaankin mahdollista, että tuollainen kaikki lukenut,
kaikki oppinut olento ei tiennyt elämästä enempää kuin vuoden vanha
lapsi...
"Ilma, luetko sinä koskaan romaaneja?" hän kerran kysyi.
"Ennen luin paljonkin, vaikka en ole niitä viime aikoina useita
nähnyt", vastasi Ilma rauhallisesti.
"Kenen kirjoittamia romaaneja sinä olet lukenut?"
"No esimerkiksi Walter Scottin... Pidin niistä kovasti paljon."
"Etkö sinä kaikkitietävä olento lue uusimpia nykyajan kirjailijoita?"
"Tilasin noin vuosi sitten erään norjalaisen romaanin, jota lehdet niin
kovasti kehuivat, mutta en voinut sitä ymmärtää... Ajattelen, että
kaiketi pitäisi tuntea monta ihmistä, ennenkuin voi sellaisia romaaneja
ymmärtää, ja minähän en tunne ketään... Ne tekevät minut niin typeräksi
ja onnettomaksi..."
"Kuinka sinä sitten Walter Scottia ymmärrät? Luulisi hänen olevan vielä
etäämmällä sinusta..."
"Nyt sinä et saa nauraa, mutta minusta tuntuu kuin Walter Scott
kirjoittaisi samalla lailla kuin minäkin, ja siksi minä häntä niin
hyvin ymmärsin..."
"Mi-mi-mitä? Kirjoitatko sinä, ihmeellinen prinsessa?"
"Ei, ei, en minä tarkoittanut musteella ja kynällä kirjoittamista, vaan
tekokukkiani, jotka kertovat kaikenlaista, mitä olen ajatellut..."
Risto laski pois pensselinsä. Tuossa oli jotain uutta, jota hän ei
ollut tiennyt, vaikka tietysti hänen olisi pitänyt taiteilijana
ymmärtää, että nuo merkilliset väriyhtymät omituisine muotoineen olivat
tuotteita oudon maailman tapahtumista ja tunne-elämästä. Hänen täytyi
saada tietää enemmän.
"Ilma, vaivaako sinua, kun minä kyselen niin paljon, ja ehkä tulen
tietämättäni koskettelemaan arkoja kohtia?"
Ilma puhkesi nauruun. "Miksi et kysyisi, jos sinua huvittaa tietää?
Eikä minulla ole mitään arkoja kohtia, joita en mielelläni kertoisi
sinulle... Ymmärräthän, kuinka uutta ja ihmeellistä minulle on puhella
sinun kanssasi? Minä, joka aina olen yksin ja elän omaa elämääni enkä
näe ketään muita kuin Kaisan ja Matin ja Hiljan — niin, ja joskus Sinin
— saan sinut takaisin lapsuuden ajoilta ja voin jutella kanssasi vaikka
mistä, sillä sinä ymmärrät kaikki..."
"Siis minä saan puhua sinulle, niinkuin taiteilija puhuu toiselle
taiteilijalle, ja me ymmärrämme toisemme..."
Risto oli tarttunut siveltimeensä taas ja koetteli värejä. Tästä
oli tuleva hänen paras taulunsa, jos hän koskaan sai sen valmiiksi.
Sen piti kertoa tuosta merkillisestä olennosta, joka oli puoleksi
todellinen ihminen, puoleksi unelma toisesta maailmasta... Äkkiä hän
muisti jotain:
"Ilma, sinä sanoit äsken, että Sini käy sinua joskus tervehtimässä.
Kuka hän on? En ole ennen kuullut hänestä?"
Ilma punastui hiukan: "Se on pitkä juttu... Sinä oikeastaan ensin toit
Sinin minulle... Muistatko lapsena, kun sinä osasit lukea, mutta minä
en vielä osannut? Luit minulle paljon satuja, ja minä pidin eniten
Andersenin 'Nukkumatista'. Nukkumatti vei minua öisin kaikenlaisille
retkille, aivan niinkuin sadussakin. En silloinkaan kutsunut häntä
Matiksi, sillä Matti on vain Kaisan Matti. Rupesin sanomaan häntä
Siniksi, sillä hän oli aina puettu sinisiin. Kun kasvoin suureksi,
kasvoi Sinikin, ja siitä asti hän on ollut paras ja uskollisin
ystäväni. Hyvin monta vuotta on kumminkin siitä kulunut, kun näin hänen
kasvonsa — taikka oikeammin sanoen, kun näin hänet niin selvään, että
voin aamulla muistaa, minkä näköinen hän on. Mutta sinisissä hän on
yhä vieläkin... Hän tulee öisin luokseni, kun olen alakuloinen, ja
lohduttaa niin suloisesti. Hän näyttää minulle uusia kukkia, joita
minun pitää kopioida ja jotka kertovat juuri sitä, mitä tahdon heidän
kertovan... Voi Risto, miten voisin elää, ellei minulla olisi Siniä!"
"Niin Ilma, kyllä ymmärrän, että sinun unelmamaailmasi on syntynyt
olosuhteitten pakosta ja ehkä myöskin siksi, että sinulla aina oli
vilkas mielikuvitus etkä vetänyt tarkkoja rajoja todellisuuden
ja mielikuvituksen välille... Eikö totta, että entinen leikkimme
vangitusta prinsessasta oli sinulle aina vallan täyttä todellisuutta?"
"Tietysti se oli aivan todellisuutta... Entä sinulle?"
"Se oli melkein muuttunut todeksi minullekin. Sinä arvattavasti
suggeroit sen minullekin..." Ilma hymyili iloisesti, ja hänen
merkilliset tummansiniset silmänsä näyttivät sanovan, että totta se
olikin ja totta ne ovat unelmatkin... "Sanoppas Ilma vielä yksi asia:
Oletko sinä uskonnollinen?" kysyi Risto.
Ilma näytti levottomalta: "Jospa tietäisin mitä se on", hän valitti.
"Mitä merkitsee olla uskonnollinen?"
Risto nauroi. "En totta tosiaankaan tiedä, mitä se merkitsee, sillä en
ole sellaista koskaan kokenut. Kysyin vain siksi, että olen kuullut
ihmisten tuollaista kysyvän, ja arvelin, että se on kaiketi jotain,
joka kuuluu unelmamaailmaan, samaan minne sinun kukkasikin kuuluvat...
Eikö Sini ole siitä sinulle kertonut?"
"Ei ole... Mutta Sini on sanonut, että sitten kun aika tulee, hän tulee
minut ottamaan luokseen... Ei ole kuolemaa... Se on vain muuttamista
toiseen paikkaan, ja minä muutan Sinin luo... Ehkä se on uskontoa.
Siihen minä ainakin uskon..."
Sillä lailla ne hetket vierivät. Ilma kertoi luonnollisesti ja
kainostelematta Sinistä ja unelmamaailmastaan, ja joskus Riston piti
kertoa todellisesta maailmasta. Hän kuvaili Lontoon keltaista sumua,
hän kertoi etelän huojuvista palmupuista ja Alppien lumipeitteisistä
kukkuloista. Kaikista noista Ilma oli lukenut, mutta kaikki kävi
elävämmäksi, kun hän kuuli noista asioista henkilöltä, joka itse
oli kaikki nähnyt ja elämässä kokenut. Hän ei tullut ajatelleeksi,
että Risto ei milloinkaan kertonut omasta elämästään, ei muuta kuin
matkoistaan ja näkemyksistään, mutta kerran Ilma kumminkin kysyi,
mitenkä hän asui Lontoossa ja oliko hänelläkin joku Sini, joka kertoi
hänelle asioita ja neuvoi häntä maalaamaan kuuluisia tauluja. Risto
hymyili hiukan surullisesti:
"Ei, pikku prinsessa, ei ole minulla Siniä eikä ole ketään, joka
neuvoisi... Alituinen matkustaminen ja suurkaupungin humu turmelee
helposti henkisen kauneuden... Olen iloinen, että sinä et ole
matkustellut..."
Sitten hänelle johtui mieleen, kuinka julma hän oli sanoessaan noin
pienelle raajarikolle, joka ehkä kaipasi kipeästi pois näistä ahtaista
oloista.
"Ilma, kaipaatko sinä milloinkaan matkoja?"
Ilma naurahti iloisesti: "Oli aika, jolloin olin katkera, kun olin
tuomittu aina olemaan Mäntymäellä... Siitä on nyt hyvin pitkä aika.
Olin silloin hyvin nuori, enkä tavannut Siniä usein... Nyt tiedän, että
voin matkustaa milloin haluan, sillä Sini kuljettaa minut vaikka minne.
Sinä kai laitat korkean aidan unelmien ja niin sanotun todellisuuden
välille, mutta minulla ei ole sellaista aitaa... Sini ja Sinin maailma
ovat totta minulle..."
"Sinä onnellinen!... Minä alan kohta tulla mustasukkaiseksi Sinille,
joka on aina seurassasi.."
Ilma nauroi. Kuinka merkillisen kaunis hän oli tuossa nauraessaan,
pitkä lumivalkea kaula hiukan punastuen, silmät loistaen ja huulet
hiukan auki, niin että valkoiset hampaat kiilsivät niiden välistä.
Taas puristi Riston rintaa outo katkeruus. Miksi tuo merkillinen
tyttö oli avuton raajarikko? Kuinka rikasta elämä olisi voinut olla
hänen kanssaan... Yhdessä he olisivat kulkeneet ympäri maailmaa, ja
Ilma olisi nähnyt ja käsittänyt kaikki omituisella, itsenäisellä
kyvyllään... sitten ei olisi aikaa tuhlattu tekokukkiin, vaan suuriin
täydellisiin taideteoksiin... Loistava todellisuus olisi silloin
masentanut unelmaelämän... Voi Ilma, sinä ainoa, miksi sinun pitää olla
ikipäiviksi sairauden sitoma...
* * * * *
Mäntymäen täydellinen rauha oli vaikuttanut kaikkea muuta kuin
rauhoittavasti suureen Sinijärven seurakuntaan. Risto Vuori oli ollut
ainoana puheenaineena kuluneina kuukausina, ja Risto Vuori oli yhä
vielä keskipisteenä kaikissa keskusteluissa. Maailmankuulu taiteilija
oli tullut kesää viettämään Sinijärvelle, mutta yhä vieläkin tohtori
oli ainoa, joka oli häntä tavannut ja hänen kanssaan puhunut. Tohtori
oli Risto Vuoren entinen koulutoveri, ja heti Vuoren saavuttua, olivat
he toisensa tavanneet. Vuori oli sanonut tulleensa lepäämään, sillä hän
oli kahden ankaraa työtä vaatineen taidenäyttelyn jälkeen nääntynyt
väsymyksestä ja sanoi olevansa täydellisen hiljaisuuden tarpeessa. Hän
ei ainakaan aluksi aikonut ottaa osaa mihinkään seuraelämään, vaan oli
kaikkien annettava hänelle anteeksi tuo täydellinen eristyminen muusta
maailmasta. — Tohtori oli täydellisesti hyväksynyt hänen tuumansa ja
luvannut kaikille selittää, kuinka välttämätöntä oli jättää suuri mies
rauhaan.
Alussa kaikki kävi hyvin ja jokainen noudatti taiteilijan ja tohtorin
tahtoa. Sanomalehdet olivat ainoat, joiden suuta tietysti ei kukaan
voinut tukkia, ja jotka koettivat jos jollakin lailla tyydyttää
uteliaisuuttaan. Joku oli nähnyt hänen kulkevan suuri maalilaatikko
kainalossa, panamahattu päässä ja samettitakki yllä Mäntymäelle. Mitä
hän siellä mahtoi tehdä? Kaikki tiesivät, että Ilman vanhemmat olivat
aikoinaan häntä auttaneet ja tukeneet, mutta sellainen pikkunen työ ei
suinkaan vaatinut mitään liiallisia uhrauksia hänen puoleltaan. Toinen
oli myöskin nähnyt hänet seuraavana päivänä kulkevan maalitarpeitten
kanssa Mäntymäelle, ja kolmantena päivänä sitten taas eräs toinen,
j.n.e.
Tuo alkoi jo tuntua omituiselta. Piti yrittää puhutella vanhaa
Kaisaa. Ehkäpä hän jotain kertoisi. — Kaisa selittikin ylpeästi, että
"Risto-herra maalaa Ilma-neidin kuvaa."
Tuo alkoi jo tuntua liian kummalliselta... Mitä se tohtori tyhjiä
höpisi, että mies oli lopen väsynyt ja oli jätettävä rauhaan...
Jaksoipas hän juosta joka päivä Mäntymäellä ja jaksoi maalata
tuntikausia yhtämittaa.
Tullessaan hän oli sanonut viipyvänsä jonkun viikon ja sitten
kiirehtivänsä Lontooseen, jossa monet ja suuret työt häntä odottivat.
Nyt hän oli ollut Sinijärvellä kolmatta kuukautta eikä poislähdöstä
vielä ollut tietoa. Siinä oli selvästi jotain outoa, jotain selitystä
kaipaavaa... Kenties vanha ruustinna oli sittenkin oikeassa...
Vanha ruustinna uskoi vahvasti kaikenlaisten peikkojen ja pahaasuopien
henkien valtaan, ja Ilman silmistähän jo näkyi, että hänessä vaikutti
voimia, joiden alkuperää ei kukaan tiennyt. Kun nuori tyttö viettää
aikansa lukemalla tuhansia kirjoja, toinen toistaan paksumpia ja
merkillisempiä, niin silloin olivat asiat nurin... Ja entäs ne silmät!
Suuret, tummansiniset, ihmisen sieluun saakka tuijottavat... Ei sopinut
tosiaankaan ihmetellä, vaikka se tyttö olisi saanut aivan erikoisen
vallan ihmisten yli... Jotainhan sitä tuollaisesta kirjojen paljoudesta
täytyy oppia... Tiedämmehän kaikki, että kirjat sisältävät paljon
hyvää, mutta ne sisältävät myöskin paljon pahaa ja vaarallista...
Silloin kun ensin tiettiin, että Risto Vuori aikoi kunnioittaa
syntymäpitäjäänsä läsnäolollaan, oli pitäjän kaunotar, Aila Niemelä
kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt valmistamaan hyökkäystä. Hän oli
tottunut taktikko ja miehet olivat ylimalkaan samaa maata kaikki.
Tietysti on mahdollista, että hän olisi onnistunut aikeissaan, mutta
ne olivat menneet myttyyn siitä syystä, että hyökkäyksen esine ei
näyttäytynyt ollenkaan. Se oli tehnyt Ailan hiukan katkeraksi, ja hän
kannatti hartaasti ruustinnan tuumia mustien voimien käyttämisestä.
Mutta hän ei suinkaan kannattanut kädet ristissä istumista. Jotain oli
tehtävä, jotta sankari saataisiin edes kerran ihmisten ilmoille.
Parin viikon perästä piti kirkonkylässä olla paikkakunnan suuret
laulujuhlat, ja sinne oli Risto Vuori saatava tulemaan vaikka millä
keinoin. Aila puhui tohtorille, kuinka hänen velvollisuutensa oli
selittää Vuorelle, että se oli suorastaan loukkaus hänen entistä
syntymäseutuaan kohti, jos hän yhä pysytteli piilossa. Tohtori lupasi
koettaa parastaan, ja kauniin Ailan tähden hän kyllä oli valmis
vaikka millaisiin ponnistuksiin. Vaikka tohtori ei ollenkaan uskonut
peikkoihin eikä menninkäisiin, alkoi häntäkin hermostuttaa Riston
ihmeellinen käytös. Ei suinkaan hän liene rakastunut raajarikkoon
tyttöön, joka epäilemättä oli kaunis kasvoiltaan, mutta joka ei koskaan
voinut toivoa parantuvansa niin että hän olisi saattanut kenenkään
vaimoksi ruveta. Aila oli oikeassa nyt, kuten aina, että mies oli
pelastettava keinoilla millä tahansa. Ihmisillä on aina ankara himo
pelastaa sellaisia, jotka eivät mitään pelastusta kaipaa...
Kutsukortti lähetettiin Ristolle, ja muutamia tunteja myöhemmin
lähetettiin tohtori tutkimaan sen vaikutusta. Risto oli ensin äkeissään
ja pahalla päällä. "Mitä minun pitää tehdä, kun en saa olla rauhassa?"
huusi hän ensimmäiseksi, nähdessään tohtorin. "Kaikki tietävät, että
minä en tahdo ottaa osaa seuraelämään, mutta siitä huolimatta tulee jos
jonkinlaisia kutsuja..."
Tohtori hymyili tyynnyttävästi ja alkoi selittää, että Riston pitäisi
olla hiukan ystävällisempi syntymäseutunsa ihmisiä kohtaan. Hän
selitti ja selitti, ensin jokseenkin kuuroille korville, mutta sitten
kuunteleville. Risto Vuori, joka oikeastaan oli mitä hyväsydämisin
ihminen, alkoi käsittää, kuinka täydellisesti hän oli laiminlyönyt koko
seurakunnan väestön, ja eihän siitä mihinkään päässyt, että hän oli
maankuulu taiteilija, jolla oli paljon velvollisuuksia yhteiskuntaa
kohtaan. Hän häpesi kiltisti ja lupasi parannusta. Tietysti hän oli
valmis tulemaan laulujuhlaan, ja osasiko tohtori sanoa mistä hän
saisi vuokrata suuren ja mukavan auton, sillä hän aikoi tuoda tuttuja
mukanaan?
Kääntymys oli niin täydellinen ja niin nopea, että tohtori ensin
epäili, että Vuorella oli joku vallaton temppu mielessä, mutta se
epäilys haihtui pian, sillä Risto näytti vilpittömästi katuvalta
syntiseltä ja oli varsin innokas suunnittelemaan laulujuhlassa käyntiä.
Kuka niitä taiteilijoita aina ymmärtää... Ovat oikullisia kuin
primadonnat...
Riston mieleen oli äkkiä johtunut jotain, joka aikaansai tuon
äkkikäännöksen, mutta jota hän ei tohtorille selittänyt, ja jota tämä
miesmäisessä herkkäuskoisuudessaan ei epäillyt. Tohtori sanoi hyvästi
ja riensi riemuissaan Ailalle kertomaan täydellisestä voitostaan. Heti
hänen mentyään, otti Risto hattunsa ja riensi vastakkaiseen suuntaan
Mäntymäelle.
"Ilma, Ilmikki, nyt sinun pitää jo edeltäkäsin luvata suostuvasi siihen
vallankumoukseen, jonka aion panna toimeen", huusi Risto iloisesti
astuessaan sisään. Ilma hymyili: "Ainahan sinä saat ne vallankumouksesi
toimeen, olipa meillä muilla mikä mieli tahansa... Mistä nyt on
kysymys?"
Risto selitti, kuinka hän oli lupautunut laulujuhlaan, mutta uhkasi
rikkoa lupauksensa, elleivät Ilma ja Kaisa suostuisi tulemaan
mukaan. Ilmasta tuntui asia ensin aivan mahdottomalta, mutta Kaisa
oli heti myöntyväinen. Täytyihän Ilmankin vihdoin myöntyä, vaikka
hän ei ymmärtänyt, kuinka hän voisi tulla ihmisten ilmoille suureen
juhlaan, hän, joka oli tottunut elämään täydellisesti eristettynä koko
maailmasta. Hän kysyi hymyillen Ristolta, aikoiko hän taas pelastaa
vangitun prinsessan ja saattaa hänet ihmisten ilmoille, vai miksi hän
oli saanut tuollaisen päähänpiston. Risto vastasi vallan vakavana,
että juuri sitä hän tahtoi, sillä ei ollut hyvä joutua niin syvälle
unelmamaailmaan, että kaikki käsitys olevista oloista hävisi...
Ilma hymyili myöntyvästi. Tietysti Risto ymmärsi kaikki paremmin kuin
hän. Ei se tietysti merkinnyt mitään, että syvällä Ilman sydämessä oli
epäilyksen siemen. Miksi hänen piti tuntea elävien ihmisten maailma?
Hän ei kumminkaan koskaan itse voisi siinä elää. Hänellä oli jo oma
unelmamaailmansa, joka hänelle oli muuttunut todellisuudeksi. Mitä hän
enää toisella maailmalla teki?
Ilma päätti väkisinkin tukahduttaa kaikki epäilykset. Ne olivat typeriä
ja todistivat kiitollisuuden puutetta Ristoa kohtaan, joka oli tehnyt
niin sanomattoman paljon Ilman hyväksi ja joka vielä kerran tahtoi
vapauttaa vangitun prinsessan...
Aika ennen laulujuhlaa meni kaikenlaisiin valmistuksiin. Kaisa oli
paljoa enemmän innoissaan kuin Ilma ja puuhaili aamusta iltaan, sillä
Ilmalle piti laatia uusi valkoinen puku ja kaikki piti olla niin
sievää ja hienoa kuin suinkin. Hiljakaan ei ollut kotona, niin että
Kaisan piti hommata kaikki ilman apua. Ilmasta ei myöskään ollut apua,
sillä hän vain hymyili kaikelle ja tuntui olevan enemmän poissa tästä
maailmasta kuin koskaan ennen.
Vihdoin se suuri päivä koitti aurinkoisena ja kauniina. Juhlakentällä
oli ollut hyörinää aikaisesta aamusta alkaen. Oli katsottava, että
kaikki oli kunnossa, kaikki seppeleet paikoillaan, kaikki liput
tangoissa. Itse kenttä oli laaja ja tasainen kuin pöytä, ja molemmin
puolin sitä ympäröivät matalat kukkulat. Puhujalava ja sitä ympäröivä
laaja laululava olivat korkeat ja kaikkialle selvästi näkyvät. Parempaa
juhlakenttää ei ollut missään. Syystä olivatkin pitäjän nuoret ja
kaikki, jotka olivat ottaneet osaa valmistuksiin, tyytyväisiä tuloksiin.
Jo tuntia ennen alkua rupesi väkeä tulvimaan kentälle. Tytöt olivat
melkein poikkeuksetta kansallispuvuissa, vanhempi väki enimmäkseen
mustissa ja tummansinisissä. Jonkun hiukan vaaleamman saattoi
huomata joukossa, mutta silloin tiesi edeltäkäsin, ettei hän ollut
paikkakuntalainen.
Tytöt ja nuoret miehet supattivat keskenään. Kaikki tiesivät sen suuren
uutisen, että seudun kuuluisuus, Risto Vuori, oli vihdoinkin luvannut
tulla mukaan, ja vieläpä hän oli kirjoittanut tuovansa pari tuttuaankin
kanssaan. Uteliaisuus kohdistui kokonaan noihin tuttuihin, joiden nimeä
hän ei ollut maininnut eikä kukaan osannut arvata. Se tiettiin, että
lähiseudulle oli eilen saapunut pari kolme englantilaista lohenonkijaa,
ja yleisesti otaksuttiin, että sieltä päin kai ne tutut olivat
haettavat.
Hermostunut odotus oli kohonnut korkeimmilleen, kun vihdoinkin nähtiin
auton lähenevän, ja sen ohjaajaksi tunnettiin Risto itse. Mutta ketkä
nuo auton perällä istujat mahtoivat olla? Valkoisiin puettu nainen,
jonka kasvoja hatun lierit peittivät... Johan nyt vallan ihmeitä
kuului! Nehän olivat totta tosiaankin vanha Kaisa ja Ilma! — Se oli
loukkaus, ihko ilmeinen loukkaus koko juhlayleisöä vastaan! Kaisa ja
Ilma! Onko nyt hullumpaa kuultu! — Onneksi tohtori ennätti apuun,
ennenkuin kapina tuli varsin äänekkääksi. Hän muistutti, ettei Risto
ollut kenellekään sanonut, ketä hän aikoi tuoda mukanaan, ja jos joku
oli kuvitellut, että hän toisi sinne pari muuta kuuluisuutta, niin se
oli kokonaan hänen oma syynsä. Oli aina paras pitää mielikuvitustaan
aisoissa, niin ei tullut pahoja pettymyksiä.
Ruustinna oli tavallaan hyvillään asiain käänteestä. Nyt hän vihdoinkin
saisi rauhassa puhua Ilmalle, kuten hänen velvollisuutensa Ilman
äitivainajan ystävänä vaati. Hänen olisi pitänyt tietysti aikoja sitten
käydä Ilman luona tätä ohjaamassa ja varoittamassa, mutta outo pelko,
vai mikä lie ollut, aina esti hänet. Nuo läpitunkevat siniset silmät
olivat hyvin epämiellyttävät. Ruustinna ei voinut käsittää, kuinka
kenenkään mieleen johtui kutsua niitä kauniiksi... Nyt tuli Ilma itse
hänen luokseen, selvästi kohtalon lähettämänä, eikä nyt mikään saisi
estää häntä täyttämästä velvollisuuksiaan...
Risto ohjasi auton hyvin varovasti ja hiljaa pienelle kukkulalle, josta
saattoi nähdä yli koko kentän. Sillä välin oli väkeä kokoontunut yhä
enemmän ja soittokunnat olivat asettuneet paikoilleen. Auto oli tuskin
seisahtunut, kun soittokunnat alkoivat mahtavan virren: "Jumala ompi
linnamme", johon monisatainen väkijoukko laulaen yhtyi...
Tämä oli uutta, ennen kokematonta Ilmalle. Se oli taivasta,
ihmeellistä, ihanaa taivasta... Kyyneleet vierivät runsaasti pitkin
Ilman poskia, joihin liikutus oli nostattanut vienon punan. Riston
sydämeen pisti taas kipeästi tuo tieto, että Ilma, jonka hurmaava,
henkevä kauneus tänään tuntui olevan ylimmillään, oli sairas
raajarikko, jonka hän äsken oli nostanut autoon kuin pienen lapsen.
Ilma kuului toiseen maailmaan kuin tavalliset kuolevaiset. Risto tunsi,
että hänellä pitäisi olla Botticellin sivellin voidakseen edes hiukan
luoda kankaalle tuollaista henkistä kauneutta.
Laulu ja soitto olivat lopussa ja juhlapuhuja valmistautui nousemaan
puhujalavalle. Nyt oli hetki tullut, jolloin ruustinna saattoi
ryhtyä "täyttämään velvollisuuttaan", kuten hän mielellään nimitti
suunniteltua kiduttamispuuhaansa.
"Rakas Ilma, vihdoinkin saan tavata sinut. Et usko, kuinka olen
toivonut tätä hetkeä!" huudahti ruustinna puristaen Ilman kättä
molemmilla omillaan. "Kyllä minä ymmärrän kuinka yksin sinä olet
ollut, kun ei Hiljakaan ole ollut Mäntymäellä, ja kuinka olet varmaan
kaivannut seuraa..."
Ilma, joka ei ollenkaan huomannut selvästi esiinpistävää pukin jalkaa,
kiiruhti liikutettuna vakuuttamaan, kuinka kiitollinen hän oli tädin
ystävyydestä, mutta yksin hän ei ollut paljoakaan ollut. "Risto
Vuori, entinen lapsuuteni toveri, on ollut joka päivä luonani...
Häntä saan kiittää tästä ihmeellisestä kesästä ja tästä matkasta
laulujuhlaankin..." Ilma katsoi kiitollisesti hymyillen Ristoon, joka
juuri samassa astui hänen luokseen ja tervehti ruustinnaa. Ruustinna
kiiruhti sanomaan Ristolle, että kyllä hän nyt piti huolta Ilmasta,
niin että Risto ja Kaisa saivat mennä katselemaan juhlaa lähemmältä ja
tervehtimään kaikkia niitä, jotka mielellään tahtoivat lausua Ristolle
ilonsa hänen täälläolostaan. Ilma kehoitti myöskin Ristoa menemään ja
vakuutti hyvin tulevansa toimeen. Risto arveli, että Ilma ehkä tahtoi
puhella ruustinnan kanssa ja suostui lähtemään keskikentälle. Ennen
menoaan hän ruustinnan salaiseksi kauhuksi kumartui suutelemaan Ilmaa
kädelle. Se nyt vielä puuttui! Ja tässä kaiken kansan nähden!
Vihdoin olivat kaikki esteet poistetut ja ruustinna saattoi aloittaa.
Hän uudisti ensimmäiset sanansa siitä, kuinka paha omatunto hänellä
oli, kun hän ei ennen ollut käynyt Ilmaa tervehtimässä ja jatkoi
sitten: "Tiedänhän hyvin, että sinä juuri tänä kesänä olet ollut
ystävän tarpeessa, joka olisi voinut sinua neuvoa ja ohjata... Ja
myöskin tarvittaessa suojata... Mutta saat olla varma siitä, että olen
sinua koko ajan puolustanut kaikkia vihollisiesi hyökkäyksiä vastaan,
rakas lapsi..."
Ilma ei voinut olla hymyilemättä: "Miksi sinä olet minua puolustanut,
täti, ja ketä vastaan? En tiennyt, että minulla oli mitään
vihollisia..."
"Ah, maailma on paha, eikä sinun sovi ihmetellä, jos ihmiset alkavat
puhua, kun nuori naimaton tyttö ottaa vastaan joka päivä nuoren
miehen kotonaan... Ja tiedäthän, että taiteilijoilla ei ole mitään
pyhimysmainetta... Mutta minä olen aina sanonut, että kun Herra
on rangaissut ihmistä niin kovasti kuin sinua on rangaistu, että
olet menettänyt jalkojesi käytännön ja olet ikipäiviksi sidottu
sairastuoliin, niin silloin sydän kääntyy pois tämän maailman
turhuuksista ja hakee niitä tavaroita, joita ei koi syö eikä ruoste
raiskaa... Ei silloin kukaan ajattele maallista rakkautta, vaan kääntää
mielensä taivasta kohti.. Minä toivon, että olet ahkerasti sanaa
viljellyt..."
Ilma ei voinut sanoa sanaakaan. Mitä tuo kaikki merkitsi? Jotain
kylmää, rumaa, likaista hiipi hänen kauniiseen, puhtaaseen
maailmaansa...
Ruustinna käsitti aivan väärin hänen äänettömyytensä: "Älä sure sitä
liian paljon, lapseni. Kuten jo sanoin, olen aina koettanut selittää,
kuinka ankara sairautesi on varmaan mielesi muuttanut, ja kuinka vähän
maalliset ilot sinua kiinnostavat... Tietysti sinun täytyy tästä lähin
olla varovaisempi. Minä tulen kohta luonasi käymään ja tuon sinulle
sopivaa lukemista, sillä ihmiset tietysti paheksuvat sitä, että
lueskelet kaikenlaista sopimatonta roskaa, joka ei sovi kenellekään
henkiseksi ravinnoksi, kaikkein vähimmin nuorelle sievälle tytölle,
jonka tulisi kiinnittää mielensä taivaallisiin asioihin..."
Ruustinna oli hyvin tyytyväinen puheeseensa, ja hän loi silmänsä
pilviin luottaen siihen, että siellä ylhäälläkin oltiin tyytyväisiä
hänen puheeseensa. Ilma oli yhä vielä vaiti ja posket olivat käyneet
peloittavan kalpeiksi. Sen huomasivat sekä Risto että Kaisa, jotka
siinä samassa palasivat auton luo.
"Voi sinua pikku prinsessa, kuinka väsyneeltä sinä näytät! Ja kylmä
tuuli on kalventanut poskesikin! Olinpa minä ajattelematon karhu, kun
en ymmärtänyt, että tämä oli liikaa vaivaa sinulle!" Risto näytti kovin
huolestuneelta.
Ilma koetti hymyillä, mutta hymy oli enemmän itkun kuin naurun sukua.
"Nyt mennään kotiin", sanoi Kaisa tyynesti ja kääri lämpimän huivin
Ilman ympäri, ennenkuin Ilma ennätti sanoa sanaakaan. Sitten hän sanoi
kaikkea muuta kuin ystävälliset jäähyväiset ruustinnalle, jonka kanssa
hän aina oli käynyt hiljaista taistelua ja jota hän sydämestään inhosi.
Risto pani auton käyntiin, ensin luvattuaan puolittain palata takaisin,
kun oli saattanut Ilman kotiin, ja pian oltiin taas Mäntymäellä.
Ilma oli sillä välin hiukan tyyntynyt ja vakuutti Ristolle sekä
Kaisalle, että häntä ei vaivannut yhtään mikään muu kuin väsymys, joka
johtui hänen tottumattomuudestaan ihmisseuroihin. Hän ei tahtonut
kuulla sillä korvallakaan, että Risto jäisi Mäntymäelle koko illaksi,
vaan pyytämällä pyysi häntä palaamaan takaisin juhlaan, jossa hänen
poissaolonsa varmaan tuottaisi suurta pettymystä. Risto kantoi sisään
Ilman ja Kaisa lupasi laittaa hänet levolle. Sitten Risto Ilman
hartaasta pyynnöstä läksi takaisin juhlakentälle.
Vihdoin oli Kaisakin poistunut Ilman luota ja Ilma oli yksin, yksin,
enemmän yksin kuin koskaan ennen... Hän koetti ajatella, mutta aivot
kieltäytyivät toiminnasta. Mitä oli tapahtunut? Mikä oli muuttanut koko
hänen olonsa? — Tämäkö se oli se suuri, kaunis maailma, jota hän niin
hartaasti oli toivonut kerran näkevänsä? — Mitä ruustinna oli hänelle
sanonut, mihin viitannut? — Häntä pelotti ajatella sitä...
Vihdoin armahti luonto häntä ja hän puhkesi itkuun. Hän itki
lakkaamatta monta minuuttia. Se väsytti ja tyynnytti samalla,
kunnes hän vihdoin vaipui uneen, vai lieneekö ollut jonkunmoista
horrostilaa... Se oli tuollainen hiljainen, luonnollinen muutto
pois hänen omaan unelmamaailmaansa, pois kylmästä, pahaasuovasta
"todellisuudesta". Ja tuossa seisoi Sini hymyillen Ilman vieressä.
"Älä itke, Ilma rakkaani", puhui Sini, "sen piti tapahtua juuri niin.
Muutoin et olisi ymmärtänyt. Ymmärtämättä tosimaailman rakkautta
et olisi voinut luoda omaa maailmaamme, sinun ja minun maailmaani,
täydelliseksi..." Kauan aikaa puheli Sini vielä ja vähitellen tyyntyi
Ilma kokonaan. Ruustinna oli hänet herättänyt hiukan kovakouraisesti,
mutta entä sitten. Pääasia oli, että hän oli herännyt ymmärtämään, että
hän rakasti Ristoa koko sielullaan, koko olemuksellaan. Hän oli saanut
kokea suuren ihmeen, joka oli luova sellaista valoa ja lämpöä hänen
elämäänsä, jommoista hän ei ollut koskaan aavistanut... Hän vaipui
syvään, virkistävään uneen...
Kello oli jo kappaleen yli kahdeksan, kun hän heräsi. Aurinko paistoi
kirkkaasti hänen huoneeseensa, sillä hän ei koskaan antanut uutimien
peittää ikkunoita ja sulkea pois auringon valoa. Hän soitti kelloa ja
Kaisa tuli sisään hiukan levottoman näköisenä. Ilma hymyili hänelle
onnellisena, sillä hän tunsi onnea niin suurta kuin hän ei koskaan
ollut uneksinutkaan. Tästä lähin ei mikään voinut häntä haavoittaa. Hän
oli saanut elämän suurimman kokemuksen omakseen. Hän rakasti ja hän
tiesi sen itse ja oli onnellinen.
Kaisan huoli haihtui heti, kun hän huomasi Ilman säteilevän ilmeen ja
hän kertoi tuskin uskaltaneensa nukkua eilen, kun hänestä Ilma oli
näyttänyt niin huonolta. Ilma hymyili iloisesti, mutta ei antautunut
vielä mihinkään selityksiin. Hän huomasi kumminkin, että Kaisalla oli
jotain sydämellään, jonka piti päästä ulos, ja siksi hän kysyi:
"Sinä näytät hiukan miettivältä, Kaisa. Mikä on hätänä?"
"Kaikki Ilma-neiti huomaa... Niinhän se on, että kuulin uutisen, joka
minusta tuntui ikävältä... Ylitalon Heta kertoi Risto-herran saaneen
kirjeen eilis-iltana, jossa sanottiin, että hänen pitää heti palata
Lontooseen, ja nyt hän aikoo lähteä aivan kohta..."
"No, hän tulee varmaan meille tänään, ja silloin saamme kuulla lähemmin
asiasta... Ehkä Heta oli hiukan erehtynyt..."
Ilman sydämessä tuntui tuskallinen kouristus, mutta samassa hän muisti
oman onnensa, ja moitti itseään kiittämättömyydestä. Olipa hyvä, että
hän oli kuullut edeltäkäsin Riston lähdöstä ja oli varustautunut, sillä
Risto ei saanut luulla, että hän vaati hänen täälläoloaan...
Kun Risto Vuori palasi juhlakentälle, otettiin hänet riemulla vastaan.
Vihdoinkin hän oli yksin ja hänen kanssaan saattoi puhella rauhassa.
Tohtori oli vaistomaisesti asettunut kilveksi Riston ja yleisön väliin,
sillä hän ei nähtävästi ollut varma, että kuuluisaa vierasta pideltäisi
sillä varovaisuudella, minkä tohtori tiesi aivan välttämättömäksi,
ellei tahdottu peloittaa pois tuota "kotiseudun ylpeyttä", kuten
paikkakunnan lehti häntä nimitti. Kiitos tohtorille, annettiin
viittaukset Ilmasta ja hänen lumoamiskyvystään verraten lievässä
muodossa, ja kaunis Aila vakuutti taiteilijalle, kuinka hyvin hän
ymmärsi, että Ilman merkillinen ulkomuoto viehätti taiteilijan silmää...
Kaikesta varovaisuudesta huolimatta, vainusi Risto, että hänelle
tahdottiin hämärillä viittauksilla ilmoittaa jotain Ilmasta, mutta
ei kukaan uskaltanut sanoa suoraan, mistä oli kysymys. Häntä huvitti
paljon tuo selvästi ilmaantuva himo sekaantua hänen yksityisasioihinsa,
ja hän suvaitsi kaikki vallan hyväluontoisesti. Aila oli kaunis
tyttö ja Risto antoi mielellään anteeksi hänen innokkaat yrityksensä
miellyttää ja herättää mielenkiintoa. Mutta tohtori näytti vallan
hermostuvan, niin että Risto päätti kysyä häneltä, mitä nuo viittaukset
oikeastaan tarkoittivat. Oliko jotain tapahtunut, josta hänen taikka
pikku Ilman olisi pitänyt tietää, taikka oliko hän laiminlyönyt jonkun
velvollisuutensa, vai mitä kaikki tuo salaperäinen viittaileminen
merkitsi?
Tohtori nauroi hyväluontoisesti: "Sellaista on olla maailmankuuluisuus!
Ei saa olla rauhassa, eikä pitää edes rakkausseikkailujaan salassa...
Ei tässä ole muusta kysymys kuin pienestä kateudesta sen johdosta, että
Ilma on niin kokonaan niellyt kaiken aikasi ja kaiken intressisi...
Ja koska Ilma on avuton raajarikko, ja koska me suomalaiset olemme
kuuluisia taikauskostamme, otaksutaan tietysti, että hän on käyttänyt
apunaan joitain mustia voimia, joiden hallitsemisen hän on oppinut
tuhansista kirjoistaan... Onhan totta, kuuluisa ystäväni, että sinulla
ei ole ollut aikaa kenellekään muulle koko kesänä..."
"Totta on, täydellisesti totta!" nauroi Risto. "Sano heille, että Ilma
on totta tosiaankin minut lumonnut enemmän kuin kukaan kuolevainen
tähän asti... Oletko koskaan tavannut ihanampaa keijukais-olentoa,
jonka tiedot ovat kuin oppineimman professorin, mutta joka siitä
huolimatta elää omassa unelmamaailmassaan niin etäällä todellisuudesta
kuin itä on lännestä? Hän on merkillisen viehättävä kaikessa
avuttomuudessaan..."
"Ai-ai Risto-veli, taitaapa tosiaankin olla syytä varoittaa sinua!
En tosin usko, että sinua mikään vaara uhkaa, mutta sitä enemmän
Ilma-neitiä. Olisihan hirveän sääli, jos tyttö raukka rakastuisi sinuun
— ja se mahdollisuus on kaiketi hyvin lähellä..."
Risto melkein jähmettyi. Tuollaista vaaraa oli mahdoton ajatella. Ilma
piti hänestä kuin veljestä. Eihän mikään muu ollut mahdollista... Ja
kuitenkin tohtorin sanat panivat hänet kauhistumaan... Hän sopersi
jotain, kuinka mahdoton tuollainen ajatus oli, suorastaan sairaaloinen,
kauhea...
"Itsepähän parhaiden tiedät", sanoi tohtori kuivasti, "mutta mennään
nyt tanssilavalle, sillä siellä sinua odotetaan kiihkeästi..."
Risto seurasi tohtoria, mutta ajatukset olivat kaukana tanssilavalta.
Hän koetti hajamielisenä täyttää velvollisuutensa pitäjän nuoria
kohtaan, mutta heti kun ensimmäiset alkoivat poistua, syytti hän
väsymystä ja läksi kotiinsa. Hetki hetkeltä hänen levottomuutensa
kasvoi... Oliko hän todellakin ajattelemattomuudessaan iskenyt haavan
tuon paljon kärsineen tytön sydämeen? Jota enemmän hän asiaa ajatteli,
sitä onnettomammaksi hän kävi. Olihan tuollaista ennenkin sattunut sekä
Parisissa että Lontoossa. Tosin eivät haavat olleet mitään syvää tuhoa
tuottaneet, mutta siellä otettiin asiat kevyemmin kuin täällä. Hän
koetti ajatella joka sanaa, mitä Ilma oli sanonut, mutta ei löytänyt
niistä mitään selvitystä. Totta oli, että Ilma juhlasta mentyään oli
oudosti liikutettu, mutta siihen kai oli syynä väsymys. Vai olisiko
ruustinna, tuo vanha marakatti, puhunut jotain sopimatonta Ilmalle? Hän
oli näyttänyt säikähtävän, kun Risto saapui paikalle...
Ennen kaikkea piti hänen päättää, mitä oli nyt tehtävä? Ajattelipa hän
minne päin tahansa, oli yksi seikka hänestä selvä: Hänen piti paeta
näyttämöltä niin pian kuin suinkin. Ehkä tohtorin pelko oli tyhjää
hälytystä vain, mutta sittenkin oli paras estää siitä tulemasta täyttä
totta. Hän oli usein puhunut poismenostaan, vaikka se aina oli jäänyt
täytäntöön panematta, mutta nyt siitä piti tulla tosi.
Aamulla noustuaan hän tahallaan kertoi talon väelle kirjeestä, joka
pakoitti hänet kiirehtimään Lontooseen, hyvin tietäen, että muut kyllä
huolehtivat uutisen levittämisestä. Siis, ei muuta kuin alkaa panna
kokoon tavaroitaan. Vaikein tehtävä oli jälellä, nimittäin hyvästijättö
Mäntymäellä. Toiselta puolen se oli hyväkin, sillä silloin hänelle
varmaan kävisi selville, kuinka paljon vauriota hän oli aikaansaanut.
Kun Risto Vuori saapui Mäntymäelle, otti Ilma hänet vastaan tyynesti
hymyillen, kuten tavallista. Ilman rauhallisuus tyynnytti Ristoa
paljon, ja hän oli jo valmis uskomaan, että tohtorin hälytys oli ollut
aivan turha.
"Ilma rakas, olen niin iloinen, että näytät noin reippaalta. Pelkäsin
sinun pahasti kylmettyneen eilen... Oli ajattelematonta houkutella
sinut mukaan laulujuhlaan..."
"Älä sure sitä, Risto. Se juhla merkitsi minulle enemmän kuin mikään
muu maailmassa tähän asti on merkinnyt... Sinä hymyilet... Kaikki
tapahtumat, jotka teille terveille ovat mitättömän pieniä vain,
ovat suuria minulle, sillä niitä on niin vähän..." — Ilman hymy oli
omituinen ja hän katsoi kauan Ristoon. Eihän vain tohtori liene ollut
sittenkin oikeassa...
Risto alkoi hiukan hermostuneesti selittää, että hän oli saanut kirjeen
ja, ikävä kyllä, hänen piti kohta lähteä pois... Ilma helähti iloiseen
nauruun:
"Kirjekö se oli ainoana syynä lähtöösi, vai oliko siinä jotain
muutakin?"
"En ymmärrä, mitä tarkoitat..." sopersi Risto kovin nolon näköisenä...
Ilma yhä nauroi ja sanoi vihdoin: "Voi sinua, kun ovat panneet sinut
vaikeaan asemaan. Minä tiedän jo kaikki. Sini minulle kertoi...
Älä sure, äläkä ole levoton. Minun maailmassani, joka nyt on minua
lähempänä kuin koskaan, on kaikella toinen muoto... Se on unelmien
ja tekokukkien maa, mutta me, jotka siellä elämme, löydämme onnemme
siellä... Voi, en tiedä tuletko koskaan ymmärtämään, mitä tarkoitan..."
Risto ei tosiaankaan ymmärtänyt yhtään mitään. Hän aavisti vain, että
joku muutos oli Ilmassa tapahtunut eilisen jälkeen, mutta mikä se
muutos oli?
Ilma tuntui lukevan hänen ajatuksensa, ennenkuin hän itsekään oli
selvillä niistä:
"Risto, anna minun selittää, sillä nyt minä olen sinua voimakkaampi...
Ihmiset pelkäsivät, että minä rakastaisin sinua, niinkuin sinun
maailmassasi rakastetaan, taikka oikeammin sanoen niinkuin ihmiset
rakastavat... Risto, se on totta... Miksi sinä painat pääsi käteesi?
Koeta ymmärtää, sinä, joka olet minulle rakkain maailmassa... Etkö sinä
käsitä, että minä, joka olen ruumiillinen raajarikko, en saa tulla
myöskin henkiseksi raajarikoksi... Ja jokainen, joka ei koskaan ole
tuntenut rakkautta, on pakostakin henkinen raajarikko... Sinä pelastit
vangitun prinsessan sellaisesta onnettomuudesta, nyt kuten ennenkin..."
Risto istui yhä vielä pää käden nojassa... Vähitellen hän alkoi
aavistaa, että Ilman maailma oli niin paljoa korkeammalla tasolla
kuin hänen oma maailmansa, ettei niitä kahta saanut mitata samalla
mitalla. Ilma oli pitkän puheensa perästä väsynyt, eikä jaksanut enää
sanoa mitään. Ristosta tuntui kuin hän olisi jonkunmoinen kömpelö
karhu, joka ei ottanut tottuakseen keijukaisten tapoihin. "Ilma, minä
jätän sinut nyt rauhaan. Sinä tarvitset lepoa, ja minä tarvitsen aikaa
ymmärtääkseni, eikö niin?"
"Niin, mene vähäksi aikaa pois. Mutta tule takaisin sitten. Tämän
asian täytyy tulla aivan selväksi meidän kesken. Ei saa olla mitään
väärinkäsityksiä sinun ja minun välilläni, eikö niin?"
"Niin, niin, ja kaikki tulee varmaan selviämään. Anna vain hiukan aikaa
kömpelölle karhullesi... Hyvästi muutamaksi tunniksi."
Ilma oli väsyneenä ummistanut silmänsä. Hän oli sanonut sanottavansa
ja Riston täytyi kerran ymmärtää. Tuolla hymyili Sini hänelle
rohkaisevasti... Ei ollut totta, että hänen elämänsä oli tekokukkia
vain. Rakkaus antoi eloa tekokukillekin. Risto olisi sen kerran
ymmärtävä...
Iltapäivällä palasi Risto Mäntymäelle. "Ilma, en yritäkään sanoa, että
vielä ymmärrän, mutta minulla on varma vakuutus, että se hetki tulee,
jolloin täysin käsitän, minkä aarteen olet minulle lahjoittanut...
Nyt minä ainoastaan aavistan hämärästi... Lähden pois, kuten olin
aikonut, enkä palaa, ennenkuin voin katsoa sinua silmiin ja sanoa, että
ymmärrän. Olenko oikeassa?"
"Tietysti olet oikeassa nyt, kuten aina. Minä tiedän varmaan, että se
hetki tulee kerran. Silloin ilmoitat minulle, eikö niin?"
"Minä tiedän, että se hetki kerran tulee... Silloin myös saan valmistaa
kuvasi, jota en uskalla nyt tehdä. Vaistomaisesti tiesin koko ajan,
että siitä puuttui jotain oleellista, vaikka en ymmärtänyt mitä. Nyt
sen tiedän. Sitten sekin valmistuu, kun minulla silmät avautuu..."
Hän suuteli Ilman kättä hyvästiksi ja poistui. — Ilma tiesi, että
hänen elämänsä oli saanut toisen käänteen kokonaan. Hänenkin
piti valmistautua suureen iloon taikka suureen suruun... Tuliko
Risto koskaan ymmärtämään, että rakkautta ei saa pelätä, oli se
molemminpuolista taikka yksipuolista? Tuliko hän koskaan käsittämään,
että rakkaus saattoi luoda elämää karuimpaankin erämaahan, että se
saattoi yhdistää unelmamaailman ja tosimaailman sopusointuiseksi
kokonaisuudeksi, luoda todellisuutta unelmiin ja unelmia
todellisuuteen? Se pani tekokukatkin kukkimaan kuin kedon kauneimmat
tuotteet...
Syksy kului loppuun ja kohta oli puolet talvestakin mennyt, mutta
ei vielä kuulunut sanaakaan Ristolta. Sitten odottamatta saapui
sähkösanoma: "Saanko tulla jouluksi Mäntymäelle? Silmät alkavat aueta.
— Risto."