Siitä on jo pitkä aika — kaksikymmentä vuotta — kun jouduin
muutaman päivän kuluessa läheisiin kosketuksiin silloisen pyhän
Venäjän pylväitten ja hylkyjen kanssa. Toisin sanoen, olin tsaarin
hallituksen tärkeimpien ja voimakkaimpien kannattajien, santarmien
ja ohranalaisten, käsissä sekä valtiollisten vankien parissa. Kun
Ukko Ylijumala tahtoo olla oikein suosiollinen, antaa hän inehmolle
tuollaiset kokemukset konsentroidussa muodossa, s.o. hän pusertaa
kokoon voimakkaita tapahtumia aivan lyhyeen ajanjaksoon, niin että
melkein joka minuutti sisältää elämänkokemuksia. Siten iskeytyy kaikki
niin syvälle sielun pohjukkaan, että elipä sitä vaikka sata vuotta, ei
sittenkään voi muistista poistaa tuollaista aikaa.
Lokakuun lopulla, 1907, oli Rose sisarensa ja lankonsa kanssa — kaikki
amerikkalaisia — Pietarissa ja oli pyytänyt minut heidän luokseen sinne
hyvästille, sillä heidän oli määrä lähteä varsin pian kotiinsa New
Yorkiin. Suostuin mielelläni kutsuun, koska satuin saamaan muutaman
päivän loman koulusta. Muutamat sekä Rosen että minun tuttuni,
varatuomari Johannes Gummerus ja silloiset nuoret ylioppilaat Filemon
Tiderman ja Volter Stenbäck, päättivät pari päivää myöhemmin myöskin
lähteä tsaarin komeata pääkaupunkia katsomaan. Pietarissa tapasimme
toisemme ensin sattumalta kadulla ja sen jälkeen vietimme pari hauskaa
päivää yhdessä amerikkalaisten ystäviemme parissa, teattereissa,
kahviloissa ja ostoksilla.
Tuli sitten aika palata kotiin, ja aikaisin lokakuun sunnuntai-aamuna
läksin Rosen kanssa suomalaiselle rautatieasemalle, toisten jäädessä
vielä Pietariin. Ostin piletin Helsinkiin, ja molemmat astuimme
rautatiesillalle mennäksemme junaan, joka jo odotti. Samassa ympäröi
meitä joukko santarmeja ja yksi heistä sanoi varsin kohteliaasti:
"Tänne, olkaa hyvä", avaten samalla oven johonkin huoneeseen
rautatiesillan toiselle puolen. "Me olemme vangitut", kuiskasi
Rose hiukan hätäisesti englanninkielellä, mutta minä en ottanut
sitä uskoakseni ja vastasin Roselle, että tämä oli kai tavallista
matkatavarain tarkastusta, jota jokainen siihen aikaan sai kokea, eikä
mitään sen vaarallisempaa.
Huone, jonne meidät saatettiin, oli niin kuvaava viralliselle Venäjälle
siihen aikaan — ja kaikesta päättäen yhä vieläkin — että se mielestäni
hyvin täyttäisi paikan missä kansatieteellisessä museossa tahansa.
Paksulta likaa kaikkialla, seinustalla rikkinäinen sohva ja pari
risaista tuolia, seinällä Nikolai II:n öljyvärikuva, nurkassa pyhimys
kullatussa kotelossa ja sen edessä kumarteleva, ristinmerkkiä tekevä
santarmi. Muistan vieläkin joka piirteen tuossa iljettävässä luolassa.
Kuten olin Roselle ennustanut, käskettiin minua heti avaamaan
matkalaukkuni. Sitä tarkastamaan oli tullut kaksi santarmia
ja kaksi siviilipukuista lurjusta, arvattavasti jalon ohranan
edustajia. Oli melkein liikuttavaa nähdä heidän pitkiksi venyneitä,
pettyneitä naamojaan, kun ei kerrassa mitään "vaarallista" löytynyt.
Ei sittenkään, vaikka käytetty sukkapari käännettiin nurin ja
tarkastettiin oikein ikkunaa vastaan. Vielä kumminkin oli yksi toivo
jälellä: ruumiillinen tarkastus oli toimitettava. Rose, joka oli vain
tullut minua saattamaan, eikä ollenkaan aikonut matkustaa, otettiin
ensin tarkastettavaksi. Minut vietiin siksi ajaksi junasillalle
kävelemään, seuranani santarmiupseeri. Käytin aikaa hyväkseni
sanoakseni hänelle muutamia totuuksia. Hän koetti puolustautua sillä,
että eihän hän asialle mitään voinut. Hän vain totteli käskyä. Kun
kysyin häneltä, eikö hänellä sentään ollut sen verran vapaata tahtoa,
että saattoi kieltäytyä täyttämästä häpeällisiä käskyjä, sain erittäin
kuvaavan vastauksen: "Mutta herran tähden, mitä te vaaditte! Minähän
kadottaisin heti virkani, ellen tottelisi!"
Monta kertaa jälestäpäin on muistunut mieleeni tuo santarmiupseerin
huudahdus. Ja monta kertaa sen olen kuullut omilta maalaisiltani
myöskin. Mutta olihan niitä siihen aikaan myöskin monta, jotka eivät
välittäneet, vaikka meni virka ja ehkä menisi henkikin. Missä olisi nyt
Suomen vapaus, ellei heitä olisi ollut? — Ja ehkäpä niitä on vieläkin,
jos uusi koettelemusten aika tulee!
Rose tuotiin vihdoin ulos, posket punottaen ja silmät säihkyen
vihasta. Minut käskettiin huoneeseen, jossa vanha akka rähjä odotti.
Ensi työkseen hän ilmoitti minulle — arvattavasti jonkunmoiseksi
lohdutukseksi — että hän oli suomalainen! Sanoin hänelle oman
mielipiteeni asiasta, josta oli seurauksena, että hän uhkasi kutsua
santarmit sisään. Vakuutin hänelle, että he eivät voi olla alemmalla
kurjuuden asteella kuin hänkään. Merkillistä kyllä, akka vaikeni ja
jatkoi "tutkimustaan" kalpeana ja kädet vavisten. — Ilokseni sain
muutaman viikon päästä tiedon, että Suomen rautateillä ei hänen
palveluksiaan sen perästä tarvittu. — Monta kertaa olen jälestäkinpäin
saanut nähdä, millaisia onnettomia pelkureita tuollaiset hirmuvallan
taikka rahan orjat aina ovat. Heidät voi ostaa millaiseen konnantyöhön
tahansa, mutta jos he näkevät, että heitä ei peljätä, alkavat he itse
vavista pelosta, mahdollisesti luullen, että tuossa on joku, jolla on
takanaan vielä mahtavampi voima! — Kuulin kerran erään poliisipäällikön
valittavan, että sen maan ohranaan ei saa rehellistä väkeä, maksoipa
heille minkä palkan tahansa. En tässä tahdo mainita, mistä maasta oli
kysymys, mutta otaksun, että asian laita on sama kaikkialla. Todistus
siitä, että ihmisluonto sentään on parempi kuin pessimistit väittävät!
Turha kaiketi sanoa, että ruumiillinen tarkastus ei tuottanut sen
suurempia tuloksia kuin tavaroidenkaan tarkastus.
Sitten seurasi kuusi pitkää tuntia samassa santarmihuoneessa, kunnes
saimme kuulla päätöksen: Meidät piti toimittaa, ei vapauteen, vaan
vankilaan.
Tietysti meitä ei viety yhdessä, vaan kumpikin uskottiin eri santarmin
kuljetettavaksi. Minua kuljettava santarmi oli nuori, tyhmän ja
hyväluontoisen näköinen. Heti kun päästiin muutaman sylen päähän
asemalta, hän alkoi keskustelun ja kysyi, miksi minut oli vangittu.
Sanoin lyhyesti huonolla venäjänkielellä, etten tiennyt syytä. Santarmi
huokasi syvään ja sanoi surullisella äänellä: "Venäjällä ei ole
vapautta... Ei vapautta!" Siihen loppui keskustelumme. Olin hirveän
väsynyt eikä muutoinkaan tehnyt mieli jatkaa. Kohta saavuimmekin
surullisen kuuluisalle Spalernaja kadulle, jonka varrella vankila
sijaitsi.
Mieleeni on painunut muisto tuosta santarmi raukasta, joka kaikesta
päättäen oli vallan epävarma tuki tsaarin järjestelmälle. Kun olimme
päässeet vankilan portille, ei kuulunut ensin ketään avaamaan sitä.
Santarmi otti silloin taskustaan nenäliinan, joka ehkä kerran oli ollut
valkoinen, mutta jonka väriä nyt oli mahdoton määritellä. Sillä hän
hartaasti pyyhki likaista puupenkkiä portin vieressä ja pyysi minua
istumaan. Se oli tuollainen epäröivä, arka suosionosoitus, jolla hän
varmaan tahtoi sanoa, että kohtaloni suretti häntä..
Vihdoin aukeni portti ja minut vietiin sisään kahden santarmin
vartioimana, kuten vaarallista rikollista ainakin. Portaita ylös,
portaita alas, pitkin pitkiä käytäviä, ja sitten taas uusia portaita
ja uusia käytäviä. Luulin nääntyväni väsymyksestä. Eikö tästä
milloinkaan tullut loppua! Vihdoin minut työnnettiin huoneeseen, jossa
univormupukuinen mies alkoi puhua pomottaa venättä, josta en ymmärtänyt
sanaakaan. Hän huomasi, että keskustelumme kävi kovin yksipuoliseksi
ja viittasi santarmeille viemään minut pois. Taasen uusia portaita ja
käytäviä ja sitten toiseen huoneeseen, jossa laiha, kiukkuisen näköinen
nainen alkoi samanlaisen kuulustelun samanlaisella tuloksella.
Aloin jo kovasti kaivata "huonompaa" seuraa, koska tuollainen
yhteiskunnan pylväitten seassa liikkuminen ei nähtävästi oikein
sovellu tavallisen ihmisen turmeltuneelle luonnolle. Sen olen sitten
jälestäkinpäin usein huomannut.
Pian toteutuikin toivoni. Tulimme taas pitkään käytävään, jonka
oikeanpuolisella seinällä näin useita rautaristikolla suojattuja ovia.
Yksi niistä vedettiin nopeasti auki ja minut työnnettiin sisään. Ovi
läiskähti kiinni perässäni.
Ensimmäinen vaikutelma oli se, että huone oli hyvin matala ja himmeästi
valaistu. Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja sen ympärillä penkit,
joilla istui useita tupakoivia naisia. Väsymys esti minua tarkkaan
ymmärtämästä, missä olin, ja jäin seisomaan oven suuhun, tuijottamaan
vastapäätä ovea häämöttävään seinään, jossa pienen, rautaristikolla
varustetun ikkunan alla näkyi omituinen olento. Oliko se nuori tyttö,
vai oliko se enkeli, tänne lähetetty meitä lohduttamaan? Hän oli
sanomattoman kaunis. Suuret, tummat silmät katsoivat suoraan minuun,
ja ruskea, aaltoileva tukka riippui irrallaan melkein lattiaan saakka.
(Proosallinen selitys oli tietysti, että sen täytyi vasta pestynä
olla irrallaan kuivamassa, mutta sitä en silloin ymmärtänyt). — Puku
oli hänellä sininen, meidän Aino-pukua muistuttava, olkapäiltä alas
ulottuva hame, jonka alta näkyi hienon valkoisen puseron hihat ja
kaulus. Metsän sinipiika hän kaiketi olikin... Oli tänne eksynyt...
En tiedä, miten kauan seisoin tuijottamassa tuohon kauniiseen näkyyn...
Heräsin vasta, kun sinipiika astui kädet ojennettuina luokseni. "Kuka
olette ja miksi olette täällä?" kysyi hän venäjäksi.
Vastasin hänelle, etten puhunut venättä. "Mitä kieltä te puhutte?"
kysyi sitten sinipiika ranskaksi. Sanoin mieluimmin puhuvani
englantia, mutta mahdollisesti voisin suoriutua myöskin ranskan,
taikka saksankielellä. Sinipiika hymyili ja alkoi puhua sujuvaa
englanninkieltä.
Selitin hänelle, kuka olin ja että syytä vangitsemiseeni en tiennyt.
Arvelin, että tsaarin urkkijat olivat saaneet selville, että olin jo
pari vuotta ollut yhteistyössä Venäjän vapaustaistelijain kanssa, koska
ymmärsin, että oma maani saattaisi tulla vapaaksi vasta silloin, kun
Venäjän hirmuvalta oli kukistettu. Olihan siinä syytä kylliksi.
Sinipiika aikoi juuri esittää muut huoneessa olijat, kun ovi samassa
aukeni ja Rose työnnettiin sisään. Hänet oli ensin viety toiseen
koppiin, mutta hän oli nostanut jymyn ja vaatinut niin kiihkeästi
päästä sinne, missä minäkin olin, että oli pitänyt "kotirauhan" tähden
hänet muuttaa luoksemme. Meitä oli nyt kokonaista kymmenen samassa
pienessä huoneessa.
Sitten alkoivat nuo elämäni merkillisimmät neljä päivää.
Sinipiian nimi oli Natasha Kamensky. Hän oli saanut monipuolisen
kasvatuksen, viimeksi Sorbonnen yliopistossa, Parisissa, ja oli mitä
suloisin esimerkki hienosti sivistyneestä venäläistytöstä, joka
sulollaan voittaa ihmisten sydämet. Oli heti selvä, että Natasha oli
tämän ryhmän johtava henki, jonka rauhoittava läsnäolo ja auttava käsi
oli käynyt kaikille yhtä tärkeäksi kuin ruoka ja juoma. Vaikka hän ei
ollut iältään paljoa yli parin kymmenen, oli hänellä jo monivuotinen
kokemus vapaustaistelun vaaroista ja uhrauksia vaativasta antaumisesta.
Pelkään, että moni meistä olisi jo alussa murtunut, ellei Natashan
nuori ja voimakas käsi aina olisi ollut tukemassa.
Olen usein kuullut ihmisten sanovan, että voi, voi sentään, kuinka ne
tuollaiset hennot, hienosti sivistyneet tytöt voivat kestää vankilan
kauhuja! Se on kokonaan väärä ajatussuunta. Muistan kuinka itse kerran
kysyin melkein samalla lailla eräältä vapaustaistelun johtomieheltä,
jota oli kidutettu mitä kauneimmalla tavalla Schlüsselburgin
vankilassa, mutta joka sieltä päästyään jatkoi työtä yhtä suurella
innolla kuin ennenkin. "Kuinka on mahdollista, että te, sivistynyt
mies, tottunut henkisesti kehittyneeseen seuraan, saatoitte kaiken
tuon kauhun kestää?" kysyin häneltä. Hän hymyili: "Juuri siksi, että
olin, kuten sanoitte, sivistynyt mies. On vallan hullu käsitys, että
jos ihminen on koko ikänsä saanut olla ilman henkistä ruokaa ja usein
ruumiillisestikin nälkää nähnyt, niin hän on kuin kotonaan venäläisessä
vankilassa. Mitäpä hän muka välittäisi siitä kurjuudesta, onhan hän
kurjuuteen syntynyt ja kurjuudessa kasvanut! Uskokaa minua, ei kukaan
tunne olevansa 'kotonaan' venäläisessä vankilassa. Mutta sivistynyt
mies, sellainen, jonka ajatuskykyä on johdonmukaisesti kehitetty, jolla
on laajoja tietoja maailman menosta, joka on tottunut tutkimaan syitä
ja seurauksia — hänellä on suuri henkinen varasto käytettävänään,
jota ei ole hänen kurjissa oloissa kasvaneella veljellään. Siksi hän
kestää paljoa kauemmin sitä henkistä kidutusta, joka tulee kaikkien
osaksi tsaarin 'omassa vankilassa', kuten Schlüsselburgin virallinen
nimitys on." — Samaa kuulin sittemmin monelta muultakin. Jota suurempi
henkinen pääoma on käytettävänä, sitä kauemmin ihminen kestää henkistä
kidutusta. Ruumiillinen kidutus on toisarvoinen henkiseen kidutukseen
verraten.
Rosen tulo luoksemme oli suuri ilo kaikille. Rosella on aivan oma
tapansa levittää uutta eloa, väsyneisiin. Rosen ystävienkin olen usein
kuullut sanovan, että Rose vain uneksii, mutta ei saa mitään toimeen.
Kaiken, mitä hän tekee, hän tekee _huomenna_, tänään hän vain kertoo
ihmeellisistä aikomuksistaan. Se on vallan totta, mutta sittenkin
väitän, että Rose on hyödyllisimpiä ihmisiä maailmassa. Hän on lämpöä
luovana aurinkona, hän on kesän kukkien antamana ilona — miksi hänen
pitäisi tehdä työtä? Miksi hänen pitäisi tuhlata rakkautta ja iloa
levittäviä ominaisuuksiaan ahertamalla jokapäiväisen leipänsä tähden?
Kuten tavallista, Rosen tulo elvytti meitä kaikkia, ja nyt alkoi vallan
luonnollisesti keskustelu sujua.
Keskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi kaksi öljykeittiötä ja
molemmilla porisi pata, missä kiehui riisipuuroa. Kaksi tytöistä
oli sekoittamassa keitosta, ja Natasha selitti, että siinä kiehui
meidän päivällisemme. Valtiollisilla vangeilla oli tsaarin aikana
muutamia etuoikeuksia, niin kauan kuin istuivat tutkintovankilassa.
M.m. he saivat itse keittää ruokansa ja hankkia siihen tarvittavat
raaka-aineet. Toinen meidän naisvartioistamme osti, mitä tarvittiin,
rahoilla, joita säilytettiin meitä varten vankilan konttorissa.
Monella oli sukulaisia, jotka jättivät rahaa konttoriin meidän
puolestamme, ja ne, joilla ei ollut sukulaisia eikä omia varoja,
saivat valtiollisten vankien "punaiselta ristiltä" viisi ruplaa kuussa
ruokaan ja vaatteisiin. Paraimmassakin tapauksessa olivat varamme
hyvin rajoitetut, niin että meidän huoneemme eli pääasiallisesti
riisipuurolla, joka oli sekä halpaa että ravitsevaa. — Kun puuro oli
valmis, otimme esiin "serviisimme", johon kuului kahdeksan lusikkaa,
kaksi ehyttä ja yksi rikkinäinen veitsi, pari kahvelia ja muutama kuppi
ja lautanen. Hyvällä tahdolla — ja sitä oli runsaasti — suoriuduimme
auttavasti, ja päivällinen maistui oivalliselta, varsinkin Roselle ja
minulle, jotka olimme hirveän nälkäisiä ja väsyneitä.
Syötyämme sateli kysymyksiä oloista vankilan ulkopuolella. Minun piti
tarkkaan selittää Suomen olot, ja ilokseni huomasin, että asiat eivät
olleet tuntemattomia parhaimmalle osalle Venäjän asukkaita. Puhuessamme
en voinut olla muistelematta Dostojevskyn sanoja, että Venäjän henkinen
ylimystö on löydettävissä vankiloissa ja Siperiassa. Niin se oli
Dostojevskyn aikaan, ja niin lienee nytkin, vielä suuremmassa, vielä
hirvittävämmässä määrässä. Kuinka monta vuosikymmentä vielä kulunee,
ennenkuin se onneton maa alkaa lähestyä sivistysmaitten tasoa!
Useimmat tovereistamme polttelivat savukkeita ruokaveron jälkeen,
ja sitten yksi heistä ilmoitti, että Rosen ja minun pitää myös
joutessamme jotain tehdä. Meille annettiin katkennut kynäveitsi, jonka
joku oli saanut hyvin salaa tuoduksi huoneeseemme, sillä sellaisen
omistaminen oli kauhea rikos. Sitä säilytettiinkin kuin silmäterää,
ja nyt se vedettiin esille piilostaan, jotta Rose ja minä saisimme
kaivertaa nimemme pöytään, sillä jokainen siinä huoneessa ollut oli
tehnyt samoin. Pöytä olikin niin täynnä nimiä, ettei siinä monta
tyhjää kohtaa enää ollutkaan. Kovalla työllä saimmekin vihdoin nimemme
jokseenkin syvään koverretuksi pehmeään puuhun. — Venäjän viimeisen
vallankumouksen jälkeen kuulin, että koko "hotellimme" ja sen mukana
myöskin historiallinen pöytä, oli joutunut tulen uhriksi. Sääli pöytää,
sillä sillä oli pitkä, surullinen historia!
Natasha tahtoi sitten, että saisimme kuulla laulua. Heti asettuivatkin
laulajattaremme yhteen ja saimme kuulla ihania duettoja ja surullisia
venäläisiä kansanlauluja. Laulajia oli kaksi, Misha ja Shura. Misha oli
kaunis armenialainen tyttö, jonka lyhyt kihara tukka ja poikamainen
ulkomuoto olivat hankkineet hänelle liikanimen "Misha", vaikka hänen
korkea, heleä sopraanonsa oli kaikkea muuta kuin poikamainen. Kalpea,
hiljainen Shura omisti syvän, tunnetta uhkuvan alton. Sekä Misha että
Shura olivat olleet oppilaita Pietarin konservatoriossa, jossa heidän
piti valmistautua laulajattariksi, mutta vapaustaistelu oli vetänyt
heidät mukaansa, ja se melkein aina päättyi vankilaan.
Ensimmäinen päivä kului loppuen, ennenkuin ennätimme edes selvään
käsittää kohtaloamme, ja kaikki aloimme laatia vuoteitamme. Lautaiset
lavat, jotka päivällä olivat pystyssä seinää vastaan, laskettiin
alas, niin että toinen pää nojasi penkkiin pöydän ääressä. Kun kaikki
kymmenen lavaa oli alas laskettu, oli huone niin täynnä, että siinä
pääsi liikkumaan ainoastaan hyppimällä toiselta vuoteelta toiselle,
taikka ryömimällä pitkin penkkiä. Natasha oli ollut kovassa puuhassa
koko illan, ja seurauksena hänen puuhistaan sekä Rosella että minulla
oli puhtaat valkoiset lakanat ja puhtaat päänaluiset, suurin osa
Natashan omaisuutta, mutta osa myöskin hankittu toisista huoneista,
jonne ikkunoista huutamalla oli ilmoitettu, että koppiin N:o 6 oli
tullut kaksi muukalaista vierasta. Valtion antama lakana oli väriltään
tummanruskea, hyvin karkea kangaspalanen, jota käytimme lattian pesuun.
Tyyny taasen oli oljista ja ryysyistä kokoonpantu likainen käärö.
Ja kumminkin meille vakuutettiin, että tämä oli puhtain ja mukavin
pyhän Venäjän vankiloista. Oli hieman vaikea kuvitella, millaisia
Venäjän likaiset ja epämukavat vankilat mahtoivat olla, koska tämä oli
puhtauden ja mukavuuden perikuva.
Juuri kun olin menossa nukkumaan, huomasin, että koko se kohta, missä
vuodelavani oli seissyt seinää vasten, oli täynnä pahannäköistä
keltaista jauhetta. Mitäpäs muuta kuin otin käteeni valtion lakanan
ja aloin pestä seinää, mutta samassa kuului yleinen huuto, että
sitä minun ei mitenkään pitäisi tehdä. Miksi ei? Siksi että hän,
jolla paikka oli ollut ennen minua, oli tuhlannut suurimman osan
vähistä käyttövaroistaan hankkiakseen tepsivää syöpäläis-myrkkyä,
ja seurauksena siitä väitettiin vuoteen olevan rauhallisimpia koko
kopissa. Hm! Minulla ei ollut tilaisuutta vertaileviin tutkimuksiin,
mutta sen sain pian kokea, että seinän myrkyttäminen ei mitenkään
estänyt kaikenlaisia vuodetovereita tippumasta pitkin yötä katosta
vuoteelleni.
Jännitys ja mielenliikutukset olivat meidät kumminkin väsyttäneet
niin, että kaikesta huolimatta nukuimme pian. Seuraavana aamuna vasta
alkoi varsinainen vankilaelämä. Johtui mieleeni, kuinka totta Juhani
Aho puhui sanoessaan Sasu Punasesta, että vasta silloin voi ihmisen
oikein ymmärtää, kun näkee hänet oikeassa ympäristössään. Aivan
samaa tahtoisin sanoa Venäjän vapaustaistelijoista. Tavallisessa,
rauhallisessa seuraelämässä he ovat usein kuin puusta pudonneita, eivät
tiedä miten olla kuin eleä, mutta taistelurintamalla he ovat kotonaan.
Ja vankilat ovat aina olleet tärkeitä asemia Venäjän sekä vapaus- että
sivistystaistelussa.
Kun seuraavana aamuna heräsin, oli jo muutamia tovereita ylhäällä. Yksi
pyyhki lattiata valtion "lakanalla" ja toinen sytytti öljykeittäjää.
Nousin kiireesti ja pukeuduin sekä valmistauduin auttamaan heitä,
mutta minut työnnettiin syrjään selityksellä, että nyt oli Shura
päivystäjänä, ja hänen asiansa oli pestä lattia ja keittää aamiainen.
Vangittujen omia laatimia sääntöjä seurattiin tarkoin. Valtiollisilla
vangeilla oli oikeus antaa rikollisvankien siivota huoneet, mutta
sitä oikeutta ei kukaan periaatteellisista syistä koskaan käyttänyt.
Vapauden edestä taistelijain ei sopinut käyttää orjatyötä missään
muodossa.
Kerran päivässä meidät kuljetettiin vankilan pihalle kävelemään, ja tuo
puoli tuntia ulkoilmassa oli tietysti nautintoa. Paitsi sitä, tarjoutui
usein tuon puolen tunnin kuluessa tilaisuus saada jonkunmoinen aavistus
ulkomaailman asioista. Niinpä Natasha minulle kuiskaten ilmoitti,
että vartija tuossa kulmassa oli suomalainen ja halusi sanoa minulle
jotain. Kuljin hyvin hitaasti hänen ohitseen, ja ohikulkiessani hän
sopotti hyvin nopeasti: "Mie oon luken't kaikk' kasetat, ja niiss' on
paljon sinust." Kysyin, tietävätkö Suomessa, missä olin ja sain häneltä
myöntävän pään nyökkäyksen. Siihen keskustelumme silloin loppui, mutta
minulle merkitsi paljon se tieto, että kotimaassa ainakin tiedettiin,
mitä oli tapahtunut.
Kun meidät sitten käskettiin sisään, kuljin portaissa toisessa kopissa
säilytetyn tytön ohi. Hän ojensi minulle ystävällisesti kätensä ja
sanoi tahtovansa puristaa kättäni tervetuliaisiksi. Annoin hänelle
käteni ja tunsin, että hän pisti siihen jotain. Varovasti panin
käteni taskuun ja pudotin sinne pienen kirjelipun. Tultuani koppiimme
otin sen esille. Se oli pieni tervehdys eräältä mies-ystävältäni,
joka oli samassa vankilassa, toisella puolen pihaa. Hän oli kuullut,
kun toverini ikkunasta huusivat nimeni, ja tahtoi lähettää minulle
tervehdyksensä, sillä olimme tutustuneet Suomessa. Hän on yhä vielä
ankaran valvonnan alaisena Venäjällä, koska hän pitää bolshevikien
komentoa vielä tsaarinkin komentoa kamalampana.
Paljon uneksittiin siihen aikaan tulevasta onnen ajasta, kun kerran
saataisiin tsaarin valta kukistetuksi, mutta paljon on niitä unelmia
nyt murtunut. Eivät auta iskulauseet, huusipa sitä "elämä tsaarille!"
taikka "kaikki valta köyhälistölle!" Pohjalta muutos on tapahtuva,
muutoin perustus pettää. Kauan tuntuu vielä viipyvän, ennenkuin
oikeuskäsitteet selviävät, ennenkuin ihmisarvo tunnustetaan laajassa
naapurimaassamme. Liian syvällä ovat vielä tuhatvuotisen orjuuden
jäljet, vaikka pintaa onkin hiukan kiillotettu!
Toisena vankilapäivänäni, maanantaina, kävi vartija verraten aikaisin
hakemassa Rosea tutkittavaksi jonnekin santarmivirastoon. Tutkimisesta
ei kumminkaan tullut suuria tuloksia, sillä tutkijat ja tutkittava
eivät ymmärtäneet sanaakaan toistensa kieltä. Ainoa, minkä Rose
ymmärsi, oli, että hänelle näytettiin joukko valokuvia, m.m. yksi,
missä Rose ja minä seisomme rautatievaunun sillalla. Hän katseli
kaikkia, mutta ei virkkanut sanaakaan — ja siihen se tutkiminen loppui.
Kun hänet kuljetettiin takaisin vankilaan, näki hän vilahdukselta
Tidermanin kadulla kahden santarmin kuljettamana ja aavisti, mikä
oli tullut toisten suomalaisten kohtaloksi. Rose oli ollut luonamme
pari tuntia ja ennättänyt juuri kertoa kokemuksistaan "tutkinnossa",
kun ovi taas avautui ja vartija julisti, että amerikkalainen neiti
oli vapaa. Riemua ja onnitteluja sateli Rosen ympärillä, ja koko
ajan seisoi vartija ovella kiiruhtamassa lähtöä. Ennen lähtöään Rose
kumminkin ennätti sopia kanssani että lähettäisi minulle seuraavana
päivänä hiukan ruokaa ja rahoja ja ilmoittaisi, kuinka toisille
suomalaisille oli käynyt. Jos meidän jälkeemme jotain oli tapahtunut
kolmelle aikaisemmin mainitsemalleni suomalaiselle, Rosen piti lähettää
niin monta päärynää kuin heistä oli vangittu. Muutoin vain omenia. —
Seuraavana päivänä tulikin kolme päärynää. Tiesin siis, että kaikki
olivat vangitut.
Rosen vapauttaminen oli tietysti ilo meille, mutta samalla koski
kipeästi se ajatus, että nyt ei ollut minulla enää ketään läheistäni
siellä, vaan yksin oli kestettävä ties kuinka kauan. Ja miten
mahtoivatkaan omaiset kärsiä siellä kotona! En voinut sille mitään,
että kun ovi kolahti kiinni Rosen jälkeen, purskahdin itkuun. En tiedä
kuinka kauan olin itkenyt, kun tunsin käden olkapäälläni. Natasha
seisoi siinä ja puhui hiljaa korvaani: "Toveri, ette saa näyttää
heikkoutta... Ette saa itkeä... Muille tulee vaikeampi olla..."
Niinhän se oli. Häpesin heikkouttani, sillä mitä minä vielä tiesin
kärsimyksistä!
Natashan neuvosta pyysin puhutella vankilan päällikköä, kysyäkseni
häneltä kohtaloani. Tulkkina toimi vankilan lääkäri, joka tuntui
sivistyneeltä mieheltä. Päällikkö oli raaka tsinovnikka, jonka
röyhkeätä käytöstä oli vaikea niellä. Ainoa, jonka hän sanoi
kohtalostani, oli, että tulin olemaan tässä vankilassa kuukauden ja
sitten seuraisi arvattavasti Siperia. Kysyin vielä saisinko kirjoittaa
Helsinkiin viranomaisille, että minut oli vangittu. Se kuulemma oli
luvallista, kunhan kirjoittaisin venäjäksi, sillä muita kieliä ei
sallittu. Kirje luvattiin toimittaa perille. Myöhemmin näyttäytyivät
kaikki nämä vastaukset ja lupaukset vääriksi. Kirjeen Suomen
Prokuraattorille sain pian Natashan avulla venäjäksi, kun ensin olin
sen englanniksi kirjoittanut. Se annettiin vankilan päällikölle tunnin
kuluttua, ja hän antoi uuden juhlallisen lupauksen, että se varmaan
menee perille. Tietysti sitä ei lähetetty! Minua vieläkin naurattaa,
kun muistelen, kuinka helposti uskoin häntä. Menee aina pitkä aika
ennenkuin rehellinen ihminen käsittää, kuinka muutamilla valehteleminen
syntyy melkein kuin luonnon pakosta, vaikka useimmiten totuuden
puhuminen olisi koko joukon edullisempaa itse valehtelijallekin.
Suurena lohdutuksena minulle oli se tieto, minkä vartia, joka oli
lukenut "kaikk' kasetat", oli minulle ilmoittanut, että nimittäin
kotona tiesivät miten minulle oli käynyt. Silloin en kyllä voinut
ymmärtää, kuinka he jo niin aikaisin, s.o. heti maanantai-aamuna siitä
olivat saaneet tiedon. Se selvisi vasta vapaaksi päästyäni, ja se on
elämäni kauneimpia kokemuksia. Siksi kerron sen:
Kaikilla suurilla Lontoon lehdillä oli tietysti kirjeenvaihtajansa
Pietarissa. Maailmanlehden Timesin kirjeenvaihtaja, tohtori Harold
Williams, joka nyt on Timesin ulkoasiain toimittaja, tietysti
sai tiedon suomalaisten vangitsemisesta ja ymmärsi heti, ettei
kellään meistä ollut tilaisuutta ilmoittaa asiasta kotiimme. Hän
ei tuntenut ainoatakaan meistä, yhtä vähän kuin me tiesimme mitään
hänestä. Tahtoisinpa väittää, että mikä muu maalainen tahansa kuin
englantilainen, olisi jättänyt asian sikseen, taikka kaikkein
korkeintaan lähettänyt meitä kohtaan suosiollisen sähkösanoman
lehdelleen, mutta englantilaisen gentlemanin ritarillinen vaisto ei
koskaan petä. Mitä teki tohtori Williams? Hän otti iltajunan Viipuriin,
jonne hän saapui puoliyön jälkeen. Sattumalta hän tunsi erään pienen
virkailijan asemalla ja kysyi häneltä jonkun luotettavan henkilön
osoitetta, jolle hän voisi ilmoittaa kohtalostamme ja joka sitten voisi
siitä antaa tietoja omaisillemme. Hän saikin tuomari V. Furuhjelmin
osoitteen ja läksi hänen asunnolleen kello 2 yöllä. Ensimmäinen ajatus,
joka tietysti johtui tuomari Furuhjelmin mieleen, oli, että santarmit
siellä koputtivat hänen ovelleen keskellä yötä, sillä sehän olisi ollut
sen ajan luonteenomaisin ilmiö. Asia kumminkin selvisi, ja merkillinen
englantilainen ilmoitti, että neljä suomalaista, joitten nimiä hän ei
tiennyt, oli vankina Pietarissa. Sen hän kumminkin tiesi, että heidän
joukossaan oli rouva, jolla oli nimi Kalevalasta! Sitten mies poistui
ja palasi seuraavalla junalla Pietariin.
Tuomari Furuhjelm tietysti muisti Aino-nimen miettiessään, mitä
kalevalaista nimeä englantilainen oli tarkoittanut, ja arvasi
myöskin mistä Ainosta oli kysymys. Kello neljä aamulla hän soitti
Helsinkiin läheiselle tuttavalleni, jolta sai tiedon, ketkä olivat
menneet Pietariin, ja siten myöskin saivat tiedon Helsingissä meidän
kohtalostamme.
Kun palasin vankilan päällikön puheilta koppiimme, oli siellä "koulu"
täydessä käynnissä. Yksi tovereistamme, Gitel niminen, ei joutuessaan
vangiksi osannut lukea eikä kirjoittaa. Muut, joita elämä oli pidellyt
suopeammin, tahtoivat antaa apua Gitelille ja opettaa hänelle, mitä
itse olivat saaneet oppia. Gitel oli hyvin nopeasti saavuttanut
lukutaidon, ja siksi historian ja maantiedon opetus kävi verraten
helposti. Enemmän harmia tuotti laskento, mutta Gitelin luontainen
lahjakkuus oli siinä suurena apuna. Gitel oli ainoa juutalaistyttö
joukossamme. Hän oli ansainnut leipänsä ompelijattarena jossakin
Puolan pikku kaupungissa, missä hänen köyhä nuoruutensa, vainotun
kansan jäsenenä oli siihen asti hiljalleen kulunut. Sattumalta hän oli
siellä tutustunut muutamiin vallankumouksellisiin, ja se oli uuden
elämän alku Gitelille. Koko sydämellään ja sielullaan hän heittäytyi
vapaustaisteluun, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin hän istui lukon
takana. Hänen kohtalonsa oli jo päätetty, sillä muutaman päivän perästä
hänen oli määrä lähteä Siperiaan. Natashalla oli kova puuha hankkia
kokoon lämpimiä vaatteita hänelle tuota pitkää matkaa varten, sillä
hänellä ei ollut yhtään mitään muuta, kuin mitä hänellä oli yllään, ja
tsaarin kustantamat puvut olivat ohuita ja kylmiä. Mutta iloisempaa
olentoa ei voinut olla kuin tuo pieni juutalaistyttö. Kun minut ensin
tuotiin vankilaan, näkyi Gitel käsittävän sen siten, että olin siellä
jonkunmoisena talon vieraana, ja joka kerta kun yritin puuhata jossakin
pienessä taloushommassa, alkaen pestä jotain kuppia taikka pyyhkiä
tomua, hän juoksi nopeasti esiin, tempasi kupin taikka tomurievun
kädestäni selittäen, että minä en mitenkään saanut tuommoiseen ryhtyä.
Hän kyllä toimitti tuollaiset askareet. Jos puoliväkisin yritin jatkaa
tointani, hän tuskastui ja oli puhkeamaisillaan itkuun. Ei auttanut muu
kuin nauraa ja totella Gitelin vaatimuksia.
Vielä pitää kertoa hiukan Ludmilasta. Ludmilan oikeata nimeä ei kukaan
meistä tuntenut. Vankilan viranomaisille hän oli ilmoittanut nimekseen
"Ludmila", mutta varmaan tiesimme ainoastaan, että se ei ollut hänen
oikea nimensä. Hän oli hyvin tarkka siitä, ettei kukaan saisi selkoa
hänen oikeasta nimestään, koska hän pelkäsi tsaarin kätyrien kostavan
hänen omaisilleen. Toverit olivat kyllä antaneet hänelle toisen nimen,
sanoen häntä "Okulaksi", joka oikeastaan on hyvin kauhea nimi, sillä se
merkitsee samaa kuin haikala, mutta jonka Okula varsin hyväntahtoisesti
omaksui. Nimeen oli aivan pätevät syyt, jotka pian tulin huomaamaan.
Heti maanantai-aamuna Okula tuli luokseni ja pyysi hyvin kauniisti,
että ilmoittautuisin vankilan lääkärille sairaaksi.
"Mutta rakas Okula, minä olen terve kuin pukki."
"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, mutta silloin saisimme pullon
maitoa ja kaksi munaa lisää, — ja minun on niin hirveä nälkä."
Pikku Okula raukka! Hänen omista, hiukan sekavista selityksistään ja
Natashan antamista lisätiedoista kävi selville, että häntä vaivasi
alituinen hermostunut nälkä. Hän söi kaikki mitä ikinä käsiinsä sai
eikä siitä tuntunut olevan apua. Jokainen, jolla oli hiukankin syytä
ilmoittautua sairaaksi, teki sen mielellään, jotta Okula saisi enemmän
ravitsevaa ravintoa. Maito, joka vangeille tuotiin, oli verraten hyvää,
mutta munat kyllä eivät olleet eilispäivän lapsia. Mutta Okula oli
helposti tyydytetty.
Koetin selittää Okulalle, että minun oli vaikea ilmoittautua sairaaksi,
sillä tuskin kukaan lääkäri olisi ottanut kuuleviin korviin niin
selvää satua, mutta Okula ei niin helpolla päästänyt. "Sanokaa, että
kärsitte veren vähyyttä. Sen tohtori aina uskoo, sillä kaikkihan täällä
siitä kärsii", pyyteli Okula hartaasti. Minun menostani tohtoriin ei
kumminkaan tullut mitään, sillä Natasha asettui jyrkästi Okulan tuumaa
vastaan.
Lausuin kerran iloni siitä, että meitä oli niin monta yhdessä, sillä
en tosiaankaan ymmärtänyt, kuinka olisin voinut yksin siellä kestää.
Viisas Natasha hymyili: "Niin — alussa kyllä tuntuu siltä, mutta pian
tulet huomaamaan, että asia ei ole niin. Ei kukaan voi kestää monta
kuukautta tällaisessa täyteen sullotussa kopissa, mutta vankila on
aina niin hirvittävän täynnä, ettei riitä yksityiskoppeja muille kuin
sairaille. Vasta sitten kun joku on mielisairauden partaalla, taikka
jo toisella puolen rajaa, siirretään hänet yksityiskoppiin..." — Jo
seuraavana päivänä siirrettiin yksi meistä yksityiskoppiin, jota
sanottiin katkeralla ivalla "parantolaksi". Yöllä kuulimme hänen
huutavan siellä...
Huomasin kyllä pian, kuinka välttämätön oma tekemä sääntömme oli, että
joka päivä piti olla kaksi tuntia täydellinen hiljaisuus, jolloin ei
kukaan saanut puhua. Vaikka sillä tosin ei saavutettukaan täydellistä
yksinäisyyden tunnetta, oli se lepoa kumminkin.
Tiistai-päivä kului keskusteluissa, pääasiallisesti Natashan kanssa,
ja aivan niinkuin pikku Gitel alkoi oppia ulkonaista lukutaitoa,
minullekin alkoivat henkisen lukutaidon aakkoset hiukan hämärtää.
Vankila opettaa nopeasti...
Yö vasten keskiviikkoa oli hyvin kylmä. Meillä oli molemmat pienet
ristikko-ikkunat auki, jotta saisimme hiukan raitista ilmaa. Jossakin,
lähellä vankilaa, oli tehdas, josta tuuli kuljetti savua suoraan
sisään meidän ikkunoista. Unesta ei ollut puhettakaan. Alakerrassa
itki pikkunen lapsi... Ihmeellistä, kuinka hirvittävän suuri määrä
raskaita ajatuksia mahtuu muutamaan synkkään yötuntiin! — Kaikki oli
aivan hiljaa, mutta äkkiä huomasin, että yksi tovereistamme, kalpea,
uneksiva Lydia, nousi istumaan vuoteessaan ja katseli tarkkaan
ympärilleen, ikäänkuin tutkiakseen, nukkuivatko kaikki. Sitten hän
otti ison villahuivin vuoteeltaan ja alkoi varovasti ryömiä penkkiä
myöten minuun päin. Päästyään aivan viereeni, hän hiljaa levitti huivin
vuoteelleni... Hän tahtoi auttaa muukalaista, kun yö oli niin kylmä...
Taputin hänen kättään ääneti, ja hän huudahti säikähtäen: "Voi, en minä
tahtonut herättää!"...
Ei, ei hän tahtonut herättää. Hän tahtoi vain samaa kuin kaikki muutkin
tuossa ihmeellisessä joukossa: auttaa, tukea...
Vuosikausia sen jälkeen muisto tuosta ystävyyden teosta lämmitti ja
saattoi helpommaksi kestää paljon kovuutta.
Keskiviikko oli melkein juhlapäivä meille, sillä silloin saimme kylpeä.
Ammekylpy oli varsin hyvä, vettä runsaasti eikä liikoja kiirehditty.
Kun palasimme koppiimme, laitoimme illallista, s.o. tavallista
riisipuuroamme, ja aloimme sitten riisuutua yöksi. Olin jo puoleksi
riisuutunut, kun ovi aukeni ja vartia huusi: "Suomalainen rouva on
vapaa!"
En ensin käsittänyt, että se oli totta, mutta toverieni ilohuudot ja
vartian tuskastunut kiiruhtaminen pian vakuuttivat minut. Siis nuo
neljä päivää olivat todellakin lopussa, nuo päivät, joista en koskaan
saanut minkäänlaista selitystä Venäjän hallitukselta. En koskaan saanut
tietää, miksi minut vangittiin, enkä myöskään, miksi minut sitten
päästettiin vapaaksi. Tuollaiset pienet yllätykset kuuluivat silloin,
niinkuin nytkin, Venäjän hallituksen erikoisiin ominaisuuksiin.
Kaikki tytöt tahtoivat auttaa minua pukiessani, josta syystä
toimitukseen meni vähintään kaksinkertainen aika. Sitten vielä piti
hakea pieniä muistolahjoja... Mitäpä antaa, kun ei ollut juuri
mitään... Natashalla oli teekuppi, jonka teevati oli särkynyt. Minun
piti ottaa kuppi. Se on sen jälkeen koristanut kirjoituspöytääni,
kukkia täynnä. Shura oli piirtänyt kuvan kodistaan Ukrainassa. Se on
aina seinälläni. Veralla oli kuvakortti... Kaikki, kaikki minun piti
saada. Sitten nopeat jäähyväiset... Natasha kuiskasi korvaani: "Emmehän
väsy, emmehän, ennenkuin Venäjä ja Suomi ovat vapaat..." Jotain lienee
tarttunut kurkkuuni, sillä en voinut vastata... Puristin vain hänen
kättään...
Ovi aukeni ja vartia työnsi minut ulos. Toverit olivat alkaneet laulaa
marseljeesia, johon kaikki toisissa kopeissa yhtyivät... Silmien eteen
oli muodostunut harso... En nähnyt mitään, kuulin vain marseljeesin
tuliset säveleet... Se oli kuin vihkimys elämään ja työhön... Säveleet
häipyivät hiljaa...