Olin esitelmöimässä Amerikassa, eräässä Keski-Lännen pikkukaupungissa,
josta oli noin viiden tunnin matka pikajunalla lähimpään
miljoonakaupunkiin. Esitelmä oli pidettävä metodistikirkossa, ja
pappi oli ilokseni painattanut ilmoituksiin ja sanomalehti-uutisiin,
että siellä oli pidettävä "esitelmä" eikä saarna, josta seikasta olin
hänelle hyvin kiitollinen. Vähää sitä ennen olin puhunut eräässä
Lännen suuren yliopiston kirkossa, ja ilmoituksissa luin kauhukseni,
että "saarnan pitää rouva A. M." Minut valtasi kova pelko, joka ei
suinkaan parantunut siitä, että olkapäilleni ripustettiin yliopiston
juhlapukuun kuuluva kaapu sekä selitettiin laajasti, miten minun oli
astuttava, missä seisahduttava, kenelle kumarrettava j.n.e. Ellei hyvä
kuiskaaja olisi minua ohjannut, milloin pään nyökähdyksillä, milloin
kuiskauksilla, taikka salaisilla kirjelipuilla, olisi koko komento
mennyt vallan sekaisin. Nyt kun esitelmää sanottiin esitelmäksi, olin
kuin kotonani. Elämässä saa alituiseen kokea, kuinka paljon nimet
vaikuttavat.
Isäntäni, metodistipappi, miellytti minua paljon. Hän oli sivistynyt
ja laajanäköinen mies, joka tunsi meidänkin maamme oloja enemmän kuin
siellä päin maailmaa oli tavallista. Läksin mielelläni hänen kanssaan,
kun hän pyysi minua katselemaan kaupunkia ennen esitelmääni. Aikaa
oli vielä paljon, ja vanha kokemus sanoi minulle, että sitä parempi
tulevan esitelmäni onnistumiselle, jota selvempi käsitys minulla oli
ympäristöstä ja tulevasta kuulijakunnastani. Ensin tietysti olimme
katselleet metodistikirkkoa, jossa minun piti illemmalla esitelmöidä.
Kirkko miellytti minua yhtä paljon kuin pappikin, joka vakuutti, että
se tuli illalla olemaan tulvillaan kuulijoita — niinkuin kävikin.
Mentyämme kävelemään, pisti silmään heti korkealla kukkulalla
sijaitseva hyvin komean näköinen kirkko, jonka jo kaupunkiin
tullessani olin junan ikkunasta huomannut. Pyysin siitä tietoja, ja
isäntäni innostui heti siitä kertomaan. Hän vakuutti, että se oli
mielenkiintoisin paikka koko kaupungissa ja vielä enemmän siinä toimiva
pappi. Se oli nimittäin katolinen kirkko, ja sen kirkon pappi tuntui
olevan sen seudun merkillisin mies. "Mikä vahinko, että isä O'Brian on
juuri tänään lähtenyt tämän valtiomme pääkaupunkiin", valitti isäntäni,
"muutoin olisin varmaan hänet esittänyt teille. Hän on hyvin lahjakas
mies ja runoilijana huomiota ansaitseva. Hiukan omituinen hän usein on,
mutta en luule, että kenenkään tulee ikävä hänen seurassaan, sillä hän
on täynnä tuumia, joissa hänen laaja sydämensä ja syvä elämäntuntemus
selvästi pistää esiin." — Minusta oli hauska kuulla, että toiseen
uskontoon lukeutuva pappi noin ystävällisesti arvosteli virallista
vihamiestään, mutta sellainenhan se on tämä maailma! Viralliset
vihamiehet ovat usein ystäviä ja viralliset ystävät vihamiehiä!
Pyysin häntä kertomaan hiukan enemmän isä O'Brianista, ja hän suostui
vilkkaasti pyyntööni. Isä O'Brian oli seudulla tunnettu etupäässä
puhujana, josta syystä ihmisiä tulvaili läheltä ja kaukaa häntä
kuulemaan. Paitsi sitä tiesivät hänen ystävänsä, että hän oli julaissut
useita kirjoja, vaikka tosin ei omalla nimellään eikä edes julkisesti
kenen tahansa luettaviksi, mutta ne, joille hän oli niitä antanut,
tuntuivat ihailevan häntä varsinkin runoilijana, Runot olivat hyvin
omituisia, ja ne olivatkin tuottaneet hänelle yhtä paljon moitetta
kuin ihailua, ehkäpä enemmänkin, ei muotonsa tähden, jonka kaikki
myönsivät täydelliseksi, mutta sisällyksensä tähden, joka tuntui useita
loukkaavan. — Aloin yhä enemmän valittaa huonoa onneani, joka oli
minulta riistänyt tilaisuuden tutustua isä O'Brianiin.
Esitelmäni illalla meni hyvin, sillä kuulijakunta ja ympäristö oli
sellaista, että se loi voimakkaan, suosiota henkivän tunnelman
ympärillemme. Olen aina sydämessäni hiukan kadehtinut niitä,
jotka eivät ole ollenkaan riippuvaisia tuollaisista tunnelmista,
vaan sanovat sanottavansa yhtä selvästi ja yhtä pontevasti, olipa
ympäristö millainen tahansa ja kuulijakunta kuinka suosiollinen taikka
vihamielinen tahansa. Itse en ole koskaan voinut sellaista vapautta
saavuttaa.
Aikaisin seuraavana aamuna menin metodistipapin kanssa junalle, jonka
piti viedä minut samaan miljoonakaupunkiin, minne isä O'Brianin
kerrottiin eilen lähteneen. Juna oli hiukan myöhästynyt, ja kävelimme
siksi rauhallisesti asemasillalla. Ilma oli leutoa, aurinkoista,
täynnä seikkailutunnelmaa. Tiedättehän, kuinka ihminen joskus selvästi
tuntee, että jotain tavallisesta poikkeavaa on tulossa. Ei sen tarvitse
olla parempaa eikä pahempaa, mutta erilaista sen tulee olla... Vaikka
en tiennyt mitään muuta varmuudella odottaa kuin viittä kuivaa
tuntia tomuisessa junassa, oli mieleni tavallista iloisempi. Eilinen
esitelmätunnelma ei kaiketi vielä ollut kokonaan haihtunut.
"Ei, mutta katsokaapa tuonne", huudahti metodistipappi äkkiä.
"Tuollahan on isä O'Brian, jonka luulimme eilen matkustaneen pois!"
Asemasillan toisessa päässä näin katolisen papin, joka alkoi astua
meitä kohti. Hänellä oli yllään katolisen papin pitkä musta kauhtana ja
hyvin matala, ruma hattu-lällä päässä. Isäntäni esitti minut hänelle
ja pyysi häntä pitämään huolta minusta matkalla suurkaupunkiin. Isä
O'Brian vastasi hyvin ystävällisesti myöntäen ja lisäsi arvanneensa,
että meistä tulisi matkatoverit, koska hän oli ollut kuulemassa
esitelmääni eilen illalla, vaikka emme olleet häntä tungoksessa
huomanneet, ja siellä hän oli kuullut, että minun piti seuraavana
aamuna lähteä samaan suurkaupunkiin, jonne hänen oli määrä mennä jo
edellisenä aamuna, vaikka satunnainen este oli pakoittanut hänet
siirtämään matkansa tähän päivään. Irlantilaisena hän tahtoi kuulla
hiukan enemmän Suomesta, jonka urhoollisesta taistelusta tsaarin
hirmuvaltaa vastaan hän oli suurella mielenkiinnolla lukenut.
Isä O'Brian näytti olevan ennemmin alle kuin yli viidenkymmenen, ja
hänen äänessään oli hyvin miellyttävä kaiku. Sanomattakin olisin
tiennyt, että hän oli irlantilainen, sillä hänen puheessaan ei
ollut hiukkaakaan amerikkalaisia nenä-ääniä, mutta sen sijaan vahva
irlantilainen sävy, ja sellaisia tummansinisiä, melkein sinivuokon
värisiä silmiä harvoin näkee muilla kuin irlantilaisilla.
Juna oli täpösen täynnä matkustajia, mutta sain kumminkin istumapaikan
käytävän vieressä. Isä O'Brian otti matkalaukkuni ja sanoi menevänsä
katselemaan, eikö muissa vaunuissa olisi enemmän tilaa meille. Hän
viipyi kotvan aikaa, mutta palasi vihdoin tyytyväisen näköisenä ja
pyysi minua seuraamaan häntä sinne, minne hän oli jo sijoittanut
tavaramme. Kuljimme vaunusta vaunuun, kunnes saavuimme ravintolavaunuun
asti, joka siihen aikaan oli tyhjänä, ja jossa hän oli saanut
kokonaisen vaunun puoliskon käytettäväksemme. Siellä oli meille katettu
teepöytä englantilaiseen tapaan. Istuimme siis rauhassa juomaan teetä
ja keskustelemaan.
Hän kyseli paljon Suomesta ja sen vaiheista Nikolain rautakoron alla
ja selitti taas innostuksella, kuinka luonnollista oli, että hän
irlantilaisena tunsi mitä syvintä myötätuntoa meitä kohtaan. Kuinka
hyvin tunsin tuon irlantilaisen ystävyyden! Kuinka kovasti paljon
he meitä suosivat ja säälivät ja kuinka hirveän vähän he tilaamme
ymmärsivät! Isä O'Briankaan ei malttanut olla huudahtamatta: "Kyllä
tsaari on ollut julma Suomea kohtaan, mutta ei sentään niin julma
kuin englantilaiset meitä kohtaan!" Sellaista se on aina. Jokainen
mielellään uskoo, että hänen kohtalonsa on kovempi kuin kenenkään muun.
Aivan äskettäin eräs tunnettu virolainen sanoi minulle: "Paljonhan
teitä tosin uhattiin, mutta ei teille vielä tehty oikeastaan mitään
väkivaltaa. Toista oli meidän virolaisten kohtalo! Me saimme käydä läpi
kaiken sen, millä teitä uhkailtiin!"
Tahdoin mielelläni vaihtaa keskusteluainetta ja sanoin hänelle
kuulleeni metodistipapilta, että hän, isä O'Brian, oli suosittu
kirjailija, ja pyysin häntä hiukan kertomaan minulle kirjoistaan.
Hän hymyili omituisesti: "Mielelläni. Ehkä tahtoisitte lukea pienen
runon, jonka käsikirjoitus sattuu olemaan taskussani? Se ei ole
pitkä..." Hän veti taskustaan paperin, jossa näin päällekirjoituksena:
_"Roma Quare"_. — Aloin lukea sitä, enkä arvattavasti voinut kyllin
huolellisesti peittää hämmästystäni, kun uskonnollisen, taikka
ainakin puoli-uskonnollisen hymnin asemesta luin mitä hehkuvimman
rakkausrunon, jossa hän katkerasti valitti sitä, että Rooma
selibaatti-vaatimuksellaan särki häneltä elämän onnen. Sekä hänen
äänessään että hänen irlantilaisissa silmissään oli selvä pilkallinen
ilme, kun hän hymyillen kysyi, mitä pidin hänen runostaan. Tietysti
vastasin jäykän kohteliaasti, että se oli mielestäni kaunis, sillä
kaunis se epäilemättä olikin. Itsekseni harmittelin, että voi, voi
tätä meidän sivistynyttä yhteiskuntaamme, joka heti pakoittaa ihmisen
panemaan naamarin kasvoilleen ja koko sielulleen, kun äkkiarvaamatta
joutuu katsahtamaan jonkun ihmisen avattuun sieluun. Sellaista
sanotaan sivistykseksi! Ja vielä lisäksi hän oli irlantilainen, Shawn
kansalainen, jolla tuntui olevan sama ominaisuus kuin Shawllakin, että
hän saattoi hymyillen katsoa sydämen syvimpiin sopukkoihin!
Isä O'Brianin silmissä oli yhä vielä sama pilkallinen ilme aivan
kuin hän olisi tahtonut sanoa, että kuka käski kysymään! Siinä nyt
saatte kantaa seuraukset uteliaisuudestanne, vaikka nähtävästi olette
samanlainen kana kuin niin kovin monet muutkin jotka heti kauhistuvat,
kun joku sattuu hipaisemaankin elämän suuria kysymyksiä. Hänen hymynsä
hermostutti minua siksi paljon, että minun piti pyytää häntä näyttämään
vähemmän pilkalliselta. Jos olin osoittanut hieman hämmästystä, oli
siihen syynä se, että runon sisällys oli niin odottamaton, mutta elämän
totuuksia en pelännyt, ja olin hänelle kiitollinen, jos hän kohteli
minua kuin täysikasvanutta olentoa ainakin eikä kuin pikku lasta.
Puhelin ensi kerran elämässäni katolisen papin kanssa, ja jokainen uusi
kokemus oli minulle suuriarvoinen. "Mitä uskontoa olette?" kysyi isä
O’Brian. "Isäni oli luterilainen pappi." Isä O'Brianin hymy muuttui
iloisen ystävälliseksi j pilkka muuttui huumoriksi: "Minä pidän teidän
välttelevästä vastauksestanne. Maailma opettaa sellaista..." Minun piti
myöskin naurahtaa ja jäinen muuri välillämme suli pois nopeasti. Sen
jälkeen keskustelu sujui luonnollisesti ja esteettömästi eteenpäin.
Äsken lukemani runon johdosta isä O’Brian alkoi puhua elämästä,
varsinkin Amerikan suurkaupunkien elämästä, ja vaikka hänen puheensa
oli moitteetonta ja sopivaa missä seurassa tahansa, kuten sopi odottaa
sivistyneeltä mieheltä, saattoi helposti lukea rivien välissä, että
hänellä oli melkein peloittavan laaja elämäntuntemus ja että hän oli
syönyt paljon sekä hyvän- että pahan-tiedon puusta.
Annoin hänen puhua keskeyttämättä, kunnes hän itse lakkasi,
mahdollisesti oudoksuen, etten mitään virkkanut. Mutta mitäpä siihen
saattoi sanoa! Tiesin, että hän puhui totta, ja paitsi sitä hänen
puhetapansa oli viehättävä, selvä ja mielenkiintoinen. Pappi ja
runoilija, filosoofi ja maailmanmies! En voinut sanoa, kuka noista
neljästä kulloinkin oli voitolla, mutta yhtymä sellaisenaan oli
voittoisasti puoleensa vetävä. Anglosaksien parissa harvoin tapaa
tuon väsyttävän ihmislajin, johon ei koskaan mahdu muuta kuin yksi
asia kerrallaan, joka ei mitenkään voi ilman ponnistuksia, kevyesti,
melkein huomaamatta siirtyä toisesta mielialasta toiseen, huvittaen,
innostuttaen, naurattaen, liikuttaen, — ja aina antaen, rikastuttaen...
Hetken miellyttävä kokemus usein — kuten hyvin tiedämme — vetää
ajatukset johonkin päinvastaiseen kokemukseen. Niinpä nytkin. Muistui
äkkiä mieleeni, kuinka äskettäin käydessäni Helsingissä, eräs entinen
koulutoverini, jota en ollut pariin kymmeneen vuoteen nähnyt, tuli
vastaani Aleksanterilla. Olin kouluaikana pitänyt hänestä hyvin paljon,
ja hän oli vallan entisensä näköinen vielä nytkin. Siis riensin häntä
vastaan, kädet ojennettuina tervehdykseen. Hän tarttui oikeaan käteeni
molemmilla käsillään, katsoi minua silmiin peloittavan vakavana ja
sanoi: "Kuinka on sinun sielusi laita?" — Se oli niin kauhean noloa.
"Mikä ajatus teitä huvitti?" kysyi isä O'Brian. Kerroin hänelle tuon
tapahtuman ja sanoin olevani kiitollinen, että hän ei yrittänyt tutkia
sieluni tilaa eikä ruvennut minua kääntämään.
"Ah, älkää olko niin kovin varma siitä", naurahti isä O'Brian. "Minun
mielessäni oli juuri ajatus, että tahtoisin mielelläni teille kertoa,
kuinka katolinen kirkko on ainoa, joka voi täydellisesti ymmärtää ja
tyydyttää ihmissielun kaipausta, täydellisesti rakastaa, täydellisesti
rauhoittaa, lohduttaa, antaa anteeksi..."
Kas niin, taisinpa joutua vaaralliselle alueelle taas! Mutta mitäpä
siitä! Mies oli omituisen mielenkiintoinen. Hyvin maallisesti
eroottinen, kiihkeästi uskonnollinen, uneksija, filosoofi... Yritin
kumminkin siirtyä toiselle alalle ja kysyin hyvin typerän kysymyksen:
"Kuinka on mahdollista, että teillä, isä O'Brian, on niin laaja
ja täydellinen elämäntuntemus?" — Huh, kuinka kaduin kysymystäni,
kun ihmeekseni kuulin oman ääneni sen lausuvan! En ollut siinä
silmänräpäyksessä muutakaan keksinyt, ja nyt pelkäsin, että se
tuntui kovin tungettelevalta. Mutta isä O'Brian naurahti varsin
hyväluontoisesti ja silmäkulmassa välkkyi selvä annos huumoria:
"Tarkoitatte tietysti, että katolinen pappi tietenkin elää kokonaan
eristettynä ihmisistä ja koko maailmasta, eikä voi tietää mitään
elämästä..." Enhän voinut kieltää, että jotain sellaista oli
epäselvästi liikkunut aivoissani, mutta pidin viisaampana vaieta.
Isä O'Brian vaikeni myöskin, sama humoristinen hymy huulilla, joka
sai minut tuntemaan kysymykseni typeryyden paljoa selvemmin kuin
mitkään saarnat. Sitten hän vihdoinkin jatkoi: "Te ette muista, että
meillä on alituiseen tilaisuus katsoa ihmissielujen salaisimpiinkin
sopukkoihin... Katoliset papit ja lääkärit kai tietävät enemmän
elämästä kuin useimmat muut..."
Niinpä kyllä, olin kokonaan unohtanut ripin... Kysyin häneltä, olivatko
ihmissielut hänen mielestään hyvin erilaiset keskenään ja saattoiko
niistä koskaan toinen henkilö päästä perille ja ymmärtää? — Hän
mietti hetken ennenkuin vastasi, mutta sanoi sitten, että erilaisuus
ei suinkaan niissä hämmästyttänyt ja vaikeuttanut ymmärtämistä, vaan
mitä väsyttävin samanlaisuus. "Kun kuulen jonkun sanovan kymmenen
ensimmäistä sanaa, tiedän tarkkaan, mitä seuraa... Aina vain samaa...
Samat huolet, samat ilot, samat pyrkimykset ja — samat synnitkin!"
Hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja katseli ulos vaunun ikkunasta:
"Käytin sanaa 'väsyttävä'. Se oli väärin. Katsokaapa tuota maisemaa,
joka nyt näkyy ikkunasta ja joka on siitä näkynyt juuri samanlaisena
jo parin tunnin ajan... Ja kumminkin se on yhä vaihdellut..." Hän
osoitti kädellään luonteenomaista keski-valtioiden maisemaa, jossa ei
näkynyt muuta kuin loppumattomia maissipeltoja, yhtä ja samaa, yhtä ja
samaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi: "Tuollainen maisema minusta
aina ennen tuntui masentavan yksitoikkoiselta, mutta nyt tiedän, että
jokainen, joka tahtoo oppia sitä ymmärtämään, oppii samalla sitä
rakastamaan ja löytää siinä äärettömän iäisyyden kaipuun, paljoa
suuremmassa ja syvemmässä määrin kuin n.s. kauniissa maisemassa, missä
laaksot ja vuoret, järvet ja notkot alituiseen vaihtelevat... Monta
vuotta sitten olin yhden kesän Ranskassa, Barbizon'issa, ja luulen
että Millet se oli, joka avasi silmäni näkemään tasangon viehätyksen.
Satuin asumaan talossa, josta minulla oli näköala juuri sen pellon
yli, jonka Millet on kuvannut Angelus-taulussaan. — En ollut vielä
kahtakymmentä täyttänyt, olin herkkäsydäminen ja täynnä kauneuden
ja rakkauden kaipuuta. Avonaisesta ikkunastani kuulin kolme kertaa
päivässä Angelus-kellojen kutsun ja mielestäni ilta-Angelus oli aina
ihanin, pyhin... Sen jälkeen kävivät kaikki tasangot minulle kauniiksi.
Kun kuulen Angelus-kellojen äänen ja suljen silmäni, astuu Barbizon
eteeni auringonlaskun kultaamana, ja tunnen taivaan läheisyyden...
Barbizonissa minulle selvisi tuleva työalani. Millet minua auttoi
Angelus-taulullaan enemmän kuin mikään muu... Siksi ovat nämä
Amerikankin lakeudet käyneet minulle rakkaiksi ja tiedän, että luonnon
pyhyys on sama kaikkialla, huolimatta hyörinästä ja kullan himosta
ja kateellisesta kilpailusta, millä koetetaan saada Angelus-kellot
vaikenemaan... Mutta Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta..."
Muutamia vuosia myöhemmin minäkin tulin viettäneeksi kesän Barbizonissa
ja tuntui kuin paikka olisi ollut ennestään tuttu minulle, kun
muistelin amerikkalaisen matkatoverini kertomuksen sieltä. Millet on
varmaan auttanut useita ymmärtämään hiljaisten kenttien kauneutta,
varsinkin kun iltakellot ilmoittavat Angelus-hetken tulleen.
"Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta", sanoi amerikkalainen
ystäväni... Ehkä ne soivat silloinkin, kun on melkein mahdotonta
eroittaa niiden ääntä elämän hyörinässä...
"Tiedättekö, että puolen tunnin perästä olemme saapuneet
miljoonakaupunkiin? — Siellä teidän täytyy odottaa viisi tuntia
ennenkuin juna lähtee New Yorkiin... Annattehan nuo viisi tuntia
minulle, vai onko teillä mitään kaupungissa toimitettava?" —
Mielelläni lupasin 'antaa' nuo viisi tuntia hänelle, ja suostuin hänen
päivälliskutsuunsa, koska minulla oli hyvä aika eikä mitään erityistä
toimittamista.
Kun saavuimme suurelle ja komealle asemalle, jommoisia näkee Amerikan
suurissa kaupungeissa, ja joiden rinnalla Europan suurimpienkin
kaupunkien asemat tuntuvat mitättömän pieniltä ja nokisilta, pyysi isä
O'Brian minua odottamaan hetkisen laajassa odotussalissa. Astuin sisään
ja näin parisenkymmentä kiikkutuolia, toinen toistaan houkuttelevampia.
Valitsin niistä yhden, josta minulla oli selvä näköala yli tuon
laajan, aurinkoisen salin, jonka koko sisustus oli yhtä kaunis ja
aistikas kuin mukavakin. Amerikkalainen huone, oli se sitten yleisön
käytettävä tai yksityinen, on melkein mahdoton ilman kiikkutuoleja.
Tuo harras rakkaus kiikkutuoleihin on mielestäni hauskimpia ilmiöitä
suuressa Lännen maanosassa. Sellaista ei Englannissa tapaa ollenkaan,
sillä täällä ovat kiikkutuolit melkein tuntemattomia eivätkä suinkaan
suosittuja. "Huh, tuollaisia amerikkalaisia hirviöitä! Niissähän
tulee vallan merikipeäksi!" kuulee usein englantilaisen huudahtavan.
Kiikkutuolit muka todistavat amerikkalaisten hermostumista, joka
ei koskaan salli heidän olla hiljaa. Mukavuutta ne eivät tietysti
voi tuottaa kenellekään! — Maku on niin erilainen tässä maailmassa.
Amerikassa ne minusta olivat ainaisen ilon tuottajina ja hermoja
rauhoittavina. Niitä näinkin siellä kaikenlaisia, suuria, pieniä,
komeita ja koruttomia, kaikenlaisia, paitsi en noita vieterien päällä
liikkuvia hirviöitä, joita Suomessa sanotaan amerikkalaisiksi, ja
joissa onneton keinuja tosiaankin voi taittaa niskansa, kun vieterit
taittuvat tai luiskahtavat syrjään ja tuoli keikahtaa kumoon. Sellaisia
eivät tietysti käytännölliset amerikkalaiset koskaan sietäisi. Mistä
lienevät saaneet harhaan johtavan nimensä Suomessa.
Mutta missä viipyi isä O'Brian? Minusta tuntui kuin olisin häntä jo
kauan odottanut. Tuolla astui minua kohti hienoon vaalean harmaaseen
kevättakkiin ja saman väriseen hattuun puettu muodikas herrasmies,
joka ehkä luuli minua joksikin tuttavakseen. En katsonut häneen päin,
ennenkuin kuulin iloisen äänen vieressäni sanovan: "Annatteko anteeksi,
että annoin teidän odottaa näin kauan?" — En mitenkään tahtonut uskoa
silmieni ja korvieni todistusta. Siinähän oli entinen isä O'Brian kuin
muotilehdestä leikattu suurkaupungin keikari!
Olin kaiketi matkasta ja keskusteluistamme hiukan väsynyt ja
hermostunut, sillä kaikki alkoi tuntua niin merkillisen epätodelta.
Olinko minä todellakin valveilla, vai uneksinko minä? Missä oli isä
O'Brian, ja kuka oli tuo harmaapukuinen herrasmies? — Miksi ei kukaan
selittänyt minulle, mikä oli totta, mikä kuvittelua?
Nousin nopeasti ylös ja harmaapukuinen keikari kuiskasi puoliääneen:
"Pyydän ettette nimitä minua enää entisellä nimellä. Nimeni on
tästälähin Leo Greenvood."
Omituinen, epämiellyttävä pelko valtasi minut. Mikähän nyt seuraisi?
Tämä oli kaiketi unta, mutta olin liian väsynyt sitä vastustamaan ja
heräämään. — Astuimme ulos ja seuralaiseni — taivas ties mikä hänen
nimensä oli — osoitti melkein vastapäätä olevaa suurta hotellia:
"Tuossa on Hotel Bristol, jonne toivon teidän tulevan kanssani syömään
päivällistä. Teillä on runsaasti aikaa, ennenkuin juna lähtee New
Yorkiin." — Tunsin hotellin, sillä muutamia kuukausia tätä ennen olin
esitelmöinyt Suomesta samassa hotellissa, ja tiesin että se oli suuri
ja ensiluokkainen. Se antoi minulle äkkiä jonkunmoisen varmuuden
tunnon, jota syvimmässä sydämessäni häpesin, sillä mitä minä oikeastaan
pelkäsin? Mutta sellaistahan se on se n.s. sivistys, että se usein
tappaa luonnollisen, yksinkertaisen käsityksen asioista ja panee
syyttä, suotta jänistämään, heti kun tapaa jotain tavallisuudesta
poikkeavaa!
Mr. Greenwood saattoi minut hotellin ruokasaliin, jossa hänen
onnistui saada hyvin mukava pöytä ikkunan nurkkauksessa, missä
saatoimme keskustella aivan rauhassa. Ei kumpikaan meistä ollut
virkkanut sanaakaan, mutta kun olimme istuneet pöytään, alkoi mr
Greenwood puhua hyvin vakavasti: "Onko teistä vastenmielistä istua
samaan pöytään tällaisen kaksois-olennon kanssa? Annattehan minun
selittää hiukan ja edes jonkun verran puolustautua... Muistattehan,
että kohtalo se oli, joka meidät saattoi yhteen... En hakenut teidän
seuraanne, ettekä te minun, mutta kun satuimme samaan junaan, ja koska
esitelmästänne siellä metodistikirkossa päätin, että te olette paljon
nähnyt maailmassa ja olette tottunut sekä ymmärtämään että anteeksi
antamaan, käytin tilaisuutta hyväkseni ja puhelin enemmän kuin ehkä
olisitte sallinut, jos olisin lupaa pyytänyt... Annatteko minulle
anteeksi?" — Vastasin hänelle, ettei minulla ollut mitään anteeksi
annettavaa. Koetin aina ottaa kiittäen vastaan, mitä elämä tarjosi,
ja soin saman oikeuden muillekin. Mutta koska hän itse otti asian
puheeksi, piti minun myöntää, että tässä tapahtumassa oli paljon, jota
en ymmärtänyt — luultavasti siksi, että tämä oli ensimmäinen laatuaan
minun kokemuspiirissäni. Eikö kaksoiselämä tuottanut hänelle itselleen
vaikeuksia? Eivätkö ihmiset alkaneet juoruta ja eikö hänen piispansa
sekaantunut asiaan? Koska kohtalo, kuten hän itse sanoi, oli meidät
tällä lailla vienyt yhteen, tahdoin minäkin käyttää tilaisuutta suoraan
puheeseen.
Hän näytti tyytyväiseltä, että kysyin, ja vastasi heti: "Ensiksi
minun pitää sanoa, että olen tyytyväinen, että olin laskenut oikein
otaksuessani teidän nähneen niin paljon omituisia ilmiöitä elämässä,
että voitte hämmästymättä nähdä enemmänkin... Mielelläni vastaan
kysymyksiinne. En usko, että kärsin tällaisesta elämästä enemmän kuin
ihmiset yleensä kärsivät elämästä. Leo Greenvoodilla on omat surunsa
ja ilonsa, isä O'Brianilla omansa. Mutta koettakaa ymmärtää, että
molemmat olomuodot ovat minulle elinehtoina. Tiedän varsin hyvin,
ja te tiedätte sen myöskin — että useimmat ihmiset elävät sisässään
kaksoiselämää, tuntevat alituiseen, kuinka eri olennot heidän
sielussaan taistelevat ylivallasta, vaikka hyvin harvat voivat taikka
uskaltavat sen ulkonaisessa elämässään näyttää. Minulle on helpompi
elää täydellisesti, sekä ulkonaisesti että sisällisesti kahta elämää...
Mitä ihmisten juoruilun tulee, ei niitä kukaan voi välttää, elipä
sitä yhtä tai kahta taikka puolinaista elämää! Kumminkin saatamme
niitäkin välttää koko joukon suuremmalla menestyksellä tällaisessa
jättiläisyhteiskunnassa, kuin esimerkiksi pikku kaupungeissa. Senhän
te lontoolaisena tietysti olette huomannut. On kai ero verraten
suuri siinäkin suhteessa Lontoon ja Helsingin välillä... (Minun
piti väkisinkin hymyillä) — Mitä piispaani tulee, on hän tavallaan
kaikkitietävä pyhimys. Ilman häntä kai olisin aikoja sitten murtunut...
Hän ei pidä kaksinaisesta elämästäni ja on siitä usein minulle puhunut,
mutta kumminkin hän ymmärtää enemmän kuin kukaan muu, ja hänen
sydämensä on suuri ja rakastava. Pääasiallisesti hänen tähtensä tulin
tänne tänään, sillä minun täytyy kirjoittaa hänelle Leo Greenvoodina...
On merkillistä kokea, kuinka paljon puku ja ympäristö vaikuttaa koko
ajatussuuntaan... En voi, vaikka kuinka koettaisin, kirjoittaa hänelle
isä O'Brianina samalla lailla kuin Leo Greenvoodina... Ja hänen täytyy
ymmärtää molemmat minät, sillä ne kuuluvat yhteen ja täydentävät
toisiaan, vaikka ovatkin vallan erilaisia... Minä pyydän teitä
hartaasti, että koetatte ymmärtää, vaikka tämä kaikki teistä kaiketi
tuntuu mielettömältä... Miksi tällainen elämä tuntuu kaikista niin
oudolta, vaikka se epäilemättä on useille todempi kuin esiintyminen
aina yhdessä ainoassa muodossa? — Ette voi arvata, kuinka hirveä tuo
tunne on, ettei kukaan ymmärrä, ei edes Leona..."
"Kuka on Leona?" kysyin, sillä hänen nimeään en ollut ennen kuullut
mainittavan.
"Leona on nainen, jota Leo Greenwood rakastaa, mutta jota isä O'Brian
pelkää kuin kuolemaa..."
Minusta alkoi taas tuntua peloittavalta. Oliko mies täydessä järjessä,
vai olinko mielisairaan kanssa tekemisissä? Minun omassa mielessäni
tuntui olevan, ei kaksi, mutta parikymmentä eri henkilöä, joista
yksi veti yhtäänne, toinen toisaanne sotkien koko aivotoimintani
vallan pahanpäiväisesti! — Ei, ei hän ollut mielisairas, vaikka hän
poikkesi niin paljon tavallisista jokapäiväisistä seuraihmisistä,
että oli vaikea seurata hänen tuumiaan. Paitsi sitä, kukapa sen
rajan sairaiden ja terveitten välillä niin tarkkaan osaa määritellä!
Minusta kyllä tuntui kuin olisin äkkiä muuttanut johonkin toiseen,
tuiki tuntemattomaan tähteen, missä outoja asioita tapahtui vallan
luonnollisesti..
"Olisin suonut, että Leona olisi teidät tavannut, mutta hän tulee
tänne vasta huomenna. Minun täytyi tulla jo tänään, jotta ennättäisin
kirjoittaa piispalleni."
"Ymmärsinkö väärin teitä, kun luulin teidän olevan hyvin hartaan
katolisen? Eikö Leona siinä tapauksessa hiukan häiritse uskontoanne?"
"Oikeauskoisuuden silmillä katsottuna hän varmaan häiritsee, mutta
elämän silmillä katsoen hän ei häiritse... Mutta tietysti ymmärrän
aivan hyvin, että tällainen kaksoiselämä on samaa kuin kynttilän
polttaminen molemmista päistä yhtaikaa. Kynttilä kuluu loppuun puolta
pikemmin, mutta se on myöskin antanut kaksinkertaisen tulen... Ei
saa surra ja valittaa, vaikka sillä on ainoastaan puolet siitä
palamis-ajasta, jota tasaisesti yhdestä päästä palava kynttilä saa
nauttia... Se on vallan oikeudenmukaista..."
Lähtötuntini alkoi jo olla käsissä. Piti kiiruhtaa asemalle. Leo
Greenvood saattoi minut sinne, ja tuntui kuin olisin sanonut hyvästi
monivuotiselle ystävälle, enkä vain muutaman tunnin tutulle. Junan
lähtiessä liikkeelle hän vilkutti iloisesti kädellään ja huusi tuon
ainoan sanan: "Kiitos!" Minunkin piti itsekseni kuiskata: "Kiitos
sinulle elämä, tästäkin päivästä!"
Parin viikon perästä hän lähetti minulle New Yorkiin yhden kirjoistaan,
kauniisiin, vihreihin nahkakansiin sidotun runokokoelman. Siinä oli
sekaisin hartaita uskonnollisia hymnejä ja kiihkeitä rakkausrunoja.
Kun sota-aikana läksin pois New Yorkista Suomeen, en saanut ottaa
mukanani mitään kirjoja, vaan piti jättää tämäkin New Yorkiin. Pari
vuotta myöhemmin eräs amerikkalainen ystäväni, sanomalehtimies, toi sen
minulle Suomeen. Hän oli tiellä lukenut sen ja kysyi minulta, kuka tuon
merkillisen kirjan oli kirjoittanut, sillä siinä ei ollut tekijän nimeä
eikä sitä saanut kirjakaupoista ostaa.
"Pidittekö runoista?" kysyin häneltä.
"Muutamat niistä olivat mielestäni erittäin kauniita, täydellinen muoto
ja kiihkeän voimakas tunne. Toiset olivat mielestäni epäselviä, melkein
mahdottomia ymmärtää."
"Sellainen oli mieskin..."
Muutamia vuosia myöhemmin kuulin, että molemmista päistä poltettu
kynttilä oli palanut loppuun...