Kun suljen silmäni, näen sinut edessäni, kaunis Hale Makani, taidokas
Tuulien Tupa. Kukkulalla, siinä missä akaasia-tie loppuu, varjokkaiden
mango-puiden suojaamana sinut näen. Hale Makanin nuoret emännät, Polly
ja Ruth, minulle kertoivat tarinasi, silloin kun kävin Honolulussa.
Hale Makani ei ole sattuman taikka ulkonaisten olosuhteitten luoma
talo, kuten useimmat muut asunnot, sitä pahempi, ovat. Se ei
ole syntynyt siten, että joku vieras arkkitehti, jolla ei ollut
muuta silmällä pidettävää kuin huoneitten lukumäärä ja laajuus
sekä hintamäärä, laati piirustukset ja sitten yhtä tuntematon
rakennusmestari rakensi talon, eikä kukaan antanut siihen mitään omasta
itsestään. Eihän tietysti sellaista voi pyytääkään. Mitähän mahtaisi
arkkitehti sanoa, jos joku pyytäisi häntä laatimaan piirustukset
taloon, jonka peruskiveksi pantaisiin kaunis unelma ja kurkihirreksi
toteutunut aate! Hän tietysti nauraisi itsensä näännyksiin. Ja
kumminkin on olemassa talo, joka sai alkunsa unelmasta ja jonka
tarkoituksena oli osoittaa, kuinka joku lempiaate elämässä toteutetaan.
Se on Hale Makani, suomeksi käännettynä 'Tuulien Tupa', siellä
akaasia-tien päässä, Honolulun läntisimmällä kukkulalla. Näin se sai
alkunsa:
Oli kerran Honolulussa kaksi nuorta neitosta, Polly ja Ruth, jotka
päättivät laittaa itselleen asunnon maailman ihanimpaan kolkkaan.
Rahoja heillä oli tuskin nimeksikään, mutta eihän niitä paljoa
tarvitsekaan siellä tropiikeissa, missä luonto antaa kaiken muun,
kunhan vain saa hiukan sateen suojaa ja varjoa auringon polttavilta
säteiltä. Polly ja Ruth kumminkin päättivät pyytää kahta ystäväänsä
yhtymään rakennustuumaan ja siten oli sen toteuttaminen mahdollisempaa.
Talon piti ennen kaikkea kuvastaa emäntiensä yhteiskunnallista
vakaumusta. Jos joku kysyi millainen heidän vakaumuksensa oli, sai hän
vastaukseksi, että he olivat itsetietoisia sosialisti-individualisteja.
Jos sama "joku" sitten katsoi neitosiin kysyvästi ja sanoi, että
eivätkö nuo sanat merkinneet yhdistämättömiä vastakohtia, hymyili Polly
tyynesti ja sanoi "ei ollenkaan", ja Ruth, joka on pikkunen kasvultaan
ja kymmenen kertaa Pollya vilkkaampi, asettui taisteluasentoon,
valmiina puolustamaan individualisti-sosialismia vaikka ketä vastaan.
Se joka ei muutoin ymmärtänyt, tulkoon Hale Makaniin. Siellä oli
ilmakin täynnä individualisti-sosialismia. Siellä asia varmaankin
selviää.
Hale Makanin pohjapiirros seuraa tässä mukana. Sen laati Polly, Ruthin
avustamana:
Hale Makanin huoneet ja lanait:
1. Kylpyhuone. 2. Pollyn huone. 3. Ruthin huone. 4. A:n huone. 5. B:n
huone. 6. Pollyn lanai. 7. A:n lanai. 8. Ruthin lanai. 9. B:n lanai.
10. Yleinen lanai. 11. Keittiö.
Talon keskustassa neljä huonetta ja niiden välillä käytävä, josta
avautuu joka huoneeseen ovi ja jonka toinen pää johtaa kylpyhuoneeseen
ja toinen pää avautuu "lanaihin". "Lanai" on Honolulun kieltä ja
merkitsee jotenkin samaa kuin kuisti. Leveä varjokas lanai ympäröi
koko taloa, ja se on jaettu verhoilla siten, että yksi sivu muodostaa
ruokasalin ja yhteisen seurustelulanain. Loppuosasta on eristetty
pieni keittiö ja yhtä pieni kylpyhuone. Näiden lisäksi tulee neljä
yksityis-lanaita, yksi kullekin emännälle, joka saa sen oman mielensä
mukaan sisustaa ja järjestää, pitää eristettynä taikka yhdistää
naapurin lanaihin. Jokaisesta yksityis-lanaista menee eri ovi ja eri
portaat puutarhaan, missä myöskin jokaisella on oma osansa, jossa hän
saa kyntää ja kuokkia juuri niinkuin itse haluaa. — Sattuu sitten
joskus niinkin, että emännät ovat seurustelutuulella ja tahtovat nähdä
vieraita luonaan. Silloin työnnetään kaikki väliverhot syrjään ja koko
laaja lanai talon ympärillä on yhteisenä seurusteluhuoneena, jossa
on hyvä laulaa, soittaa, tanssia, puhella ja pitää iloa monella eri
tavalla. Hale Makanin neljästä emännästä Polly ja Ruth olivat minun
erityisiä ystäviäni, ja koska he myöskin tuntuivat olevan sieluna ja
sydämenä tuossa pienessä yhteiskunnassa, kerron etupäässä heistä.
"Kuinka sinä oikeastaan heihin tutustuit, ja kuka sinut esitti heille?"
kysyi suomalainen ystäväni eräänä päivänä Helsingissä kun kerroin
hänelle Pollysta ja Ruthista. — Hm! Kuinka minä sen oikeastaan osaisin
selittää! Ei kukaan esittänyt. Itse tulivat tervehtimään, kun saivat
selville, missä asuin. Honolulu on pikkunen nurkkakunta, jossa helposti
saa selville jokaisen olopaikan. — "Mutta ei tuo nyt mielestäni ollut
oikein sopivaa", sanoi suomalainen ystäväni huolestuneen näköisenä.
"Ethän sinä edes voinut tietää, olivatko he vallan — hm — tuota noin
— vallan oikeita ihmisiä, tarkoitan hyvään seurapiiriin kuuluvia,
sivistyksen saaneita, seurustelukelpoisia henkilöitä. En minä vain
luottaisi tuollaisiin ulkomaalaisiin sosialisteihin..."
Kerron tuon pikku kohtauksen siksi, että se oli niin erittäin kuvaava
"oikeille — tuota noin — seurustelukelpoisille" helsinkiläisille.
Kaikki mikä hiukankaan eroaa tavallisesta, peloittaa heitä
pahanpäiväisesti. He vainuavat vaaraa kaikessa, jota eivät ennen ole
nähneet taikka kuulleet. Ja jospa he edes tyytyisivät siihen, että itse
menettävät elämän parhaimman osan, mutta siihenpä he eivät koskaan
tyydy, vaan vaatimalla vaativat kaikkia muitakin ajattelemaan ja
tuntemaan juuri samalla lailla. Kaikki on vaarallista ja pahaa, mikä
ei "mahdu systeemiin". Sillä lailla elämä kuluu. Ja juuri se osa sen
runsaita antimia, jonka tarkoitus oli opettaa ymmärtämään sen suuria
arvoituksia, on heitetty syrjään, poljettu jalkoihin, uhrattu juorujen
alttarille...
Polly ja Ruth arvattavasti olisivat täyttäneet ankarimmatkin
vaatimukset, sillä heidän elämänsä siihen saakka oli rajoittunut
melkein yksinomaan unelmien uneksimiseen Hale Makanissa, mangopuitten
varjostamalla lanailla. Se mikä heidät pelasti itsekkäästä kuivuudesta
ja ahdasmielisestä pikkukaupunkilaisuudesta, oli Honolulun ihmeellinen
"aloha"-mieliala, kuten Ruth sitä kutsui. "Aloha" on oikeastaan
hawailainen tervehdyssana, mutta sen merkitys ulottuu tervehdystä
pitemmälle ja sitä käytetään yleensä osoittamaan suosiota ja hyvää
tahtoa. En ole koskaan saanut kirjettä Honolulusta, joka ei olisi
sekä alkanut että loppunut "aloha" sanalla. "Aloha" tuntuu syöpyneen
itse ilmaankin siinä maallisessa paratiisissa, jossa kaikki uhkuu
kauneutta ja luonnon antimien runsautta. Kuinka voisikaan siellä vihata
ja kadehtia ja hautoa kostoa! Sitä muistellessa täytyy väkisinkin
kuiskata: Aloha sinulle Hale Makani! Aloha kukkien runsaudelle, Etelän
Ristin kirkkaudelle kuutamoöinä, ukulelen surumieliselle soitolle,
aloha, aloha maailman ihanimmalle saarelle!
Polly ja Ruth tuntuivat minusta heti aloha-hengen eläviltä edustajilta,
ja se oli kai syynä siihen, että heidän kuvansa heti liittyi siihen
tapaamieni henkilöiden kuvasarjaan, joka ei unohdu, joka aina
lämmittää mieltä ja joka ei ole riippuvainen ajasta eikä etäisyydestä.
Ystävyys ei tarvitse pitkiä ajanjaksoja herätäkseen eloon. Jokainen
kai on kokenut, että se voi syttyä silmänräpäyksessä, jos on kerran
syttyäkseen, ja se voi myöskin olla heräämättä, vaikka eläisi
vuosikausia yhdessä.
Pollyssa ja Ruthissa oli tuo verraton harvinainen yhtymä melkein
lapsellista hyvyyttä ja terävää järkeä, jota höysti suuri annos
huumoria. Se oli kai tuloksena kaikesta ympäröivästä kauneudesta ja
aloha-hengen luomasta onnen tunteesta. — Kolmen viikon ajalla olimme
yhdessä joka päivä, ja he auttoivat minua enemmän kuin kukaan muu
tuntemaan elämää ja ihmisiä Honolulussa. En suinkaan sillä tahdo sanoa,
että koko Honolulu oli täynnä Hale Makaneja ja että kaikki ihmiset
olivat vain eri muotoja Ruthista ja Pollystä. Ruth ja Polly ovat
poikkeusihmisiä, niinkuin Hale Makani oli poikkeustalo.
Tuo merkillinen laki, joka niin usein pakoittaa muistelemaan
vastakohtia, kaiketi oli syynä siihen, että Hale Makanissa aina muistui
mieleen Suomi. Suomesta siellä keskustelimme ja Suomesta piti kertoa
niin paljon, että sekä Ruth että Polly ovat luvanneet tulla Suomessa
käymään. Siihen aikaan — huhtikuussa — Suomi oli vielä lumen peitossa
ja sen muutoinkin karu luonto tuntui kaiketi vielä karummalta...
Honolulussa oli tuhansien kukkien loisto ja auringon paiste... Kuka
voi ihmetellä, jos kylmä ja alituinen taistelu ankaraa luontoa
vastaan tekee ihmiset katkeriksi? Kuka voi ihmetellä, jos monesta
tulee "pahansuopa suuremmille, pilkan suopa pienemmille?" Ja kuka voi
ihmetellä, jos tropiikkien ihanuus ja runsaus herättää ihmisissä kaiken
sen rakkauden ja hyvän tahdon, minkä heidän sydämensä voi sisältää?
Olin juuri saanut kirjeen Suomesta, jossa ystäväni kertoi kovasta
vuodesta, joka uhkasi katoa, ja samalla hän mainitsi yhteisestä
nuoresta tutustamme, 18-vuotiaasta Annikki-tytöstä, joka hiljalleen
kuihtui pois taudin murtamana. Näin hän kirjoitti: "Sydän on pakahtua
tuskasta, kun näen suloisen Annikki-lapsen posket yhä kalpenevan ja
silmät käyvän yhä suuremmiksi ja tummemmiksi. Syksyllä aloin jo toivoa,
että nuoruus ja onnen unelmat voittaisivat taudin, mutta sitten tuli
hirveän ankara talvi, jota vastaan ei nuoruus kestänyt... Nuoret onnen
unelmat murtuivat silloin, kun Martti aivan odottamatta julkaisi
kihlauksensa. Annikki ei koskaan siitä virkkanut sanaakaan, kävi
vain niin merkillisen hiljaiseksi. Nämä pohjoismaiset tytöt antavat
iskujen sattua liian syvään, menettävät uskonsa elämään ja onneen liian
helposti. Heissä on kai suuri annos synnynnäistä pessimismiä, joten
kohtalo jo edeltäkäsin heidät vihkii kärsimykseen..."
Niin, mahtoiko ystäväni olla oikeassa? Oliko Pohjolan kova luonto
valanut synkkyyttä nuoriin mieliin, että ne kärsivät enemmän ja
syvemmin kuin tropiikkien lämmön ja loiston lapset?
Illalla, kun kuu valaisi lanaita, pyysin Pollya ja Ruthia kertomaan,
miksi eivät olleet menneet naimisiin... Eikö se oikea ollut heitä
löytänyt, vai oliko heiltä sydän murtunut, vai mitenkä se tärkeä puoli
elämästä oli heille muodostunut? — Pollya huvitti kysymys paljon,
mutta sitten hän kävi vallan vakavaksi ja sanoi: "Niin, tietysti
verhottu lanai ei suojele rakastumista vastaan, vaikka täällä onkin
verraten hyvässä suojassa auringon kuumilta säteiltä. Kuumuutta on niin
monenlaista, ja muista, että tropiikeissa siitä kärsii enemmän kuin
muualla! Suomessa on niin paljon lunta. Ei suinkaan siellä rakkauskaan
ketään voi tuhaksi polttaa..."
Vakuutin hänelle, että hänen punaiset poskensa ja kiiltävä
vaaleanruskea tukkansa eivät mitenkään näyttäneet hiiltyneiltä,
niin että siitä päättäen hän tuskin lienee ollut lumen tarpeessa
sammuttamaan tunteitaan.
"Ah, sinä et muista, että tropiikeissa parantuu pian, vaikka haava
olisi ollut miten syvä tahansa.."
"No kerro sitten hiukan, mitenkä tropiikeissa haavoittuu ja mitenkä
paranee..."
Hän naurahti: "Hyvä on, että otat sen noin puoleksi leikillä.
Leikkiähän on yhtä paljon elämässä kuin tottakin, ja oikeastaan sitä
on paljoa enemmänkin, jos leikiksi sanomme kaikkea sitä, mikä hetkisen
kiihoittaa ja pian sitten haihtuu... No niin, yksi 'oikea' läksi
San Fransiskoon... Polttavaa tuskaa pari kolme kuukautta... Sitten
ihmeellinen luonto ja 'aloha'-tunnelma paransi haavan... Kuka voisi
täällä olla ikänsä onneton!"
"No, vaikkapa ei koko ikäänsä, mutta sentään enemmän kuin kolme
kuukautta!"
"No, sanokaamme neljä kuukautta, mutta ei toki sen enempää!"
"Niin, kai sinä olet oikeassa! Siellä lumisessa pohjolassa on
luonnollisempaa olla onneton ja surra särkynyttä sydäntään, kuin täällä
paratiisissa..."
Pollya nauratti. "Eihän rakkaus täälläkään sentään lopu noin aivan
äkkijyrkästi. Ensin seuraa kiihkeä kirjevaihto ja tuhannet vakuutukset.
Sitten kirjeet harvenevat, ja sitten hiljalleen, melkein huomaamatta
ne lakkaavat kokonaan... Tunteet kadottavat hehkunsa, ja vihdoin ei
ole jälellä muuta kuin kaunis muisto. Muisto onkin paras osa koko
lemmentarinasta. Se jää meille jälelle ikipäiviksi, jos olemme antaneet
unelmamme ja elämyksemme hiljaa häipyä pois ilman mitään keinotekoisia
maanjäristyksiä ja ukkosilmoja..."
"Jäikö se ainoa ikipäiviksi San Fransiskoon?" "Sanoinko minä 'ainoa'?
En suinkaan... Verraten pian tuli toinen 'ainoa', mutta hän läksi
Chikagoon..."
"Kuule, tuo tuntuu jo aivan pöyristyttävältä! Jos lähetyssaarnaajan
rouva Waikiki-rannikolta tuon kuulisi, pitäisi hän sinua melkein
kadotettuna olentona."
"Mutta hänpä ei kuule! Ei muut kuin sinä, suomalainen jääpalanen, sitä
saa kuulla..."
Usein olen muistanut tuota keskusteluamme, jossa varmaan oli totta
toinen puoli. Ihana luonto ja ikuinen kesä epäilemättä helpoittavat
surujen ja vastoinkäymisten kestämistä. Sen kai jokainen on saanut
kokea. Mutta syvintä kaipuuta ne eivät tukahduta. Polly ja Ruth sen
kerran tunnustivat, kuinka usein he kaipasivat pois, kauas pois,
sellaiseen seutuun, jossa piti enemmän ponnistaa voimiaan, jossa
ikuinen kauneus ja runsaus ei tukehduttanut sielua... Ja sitten seurasi
sama valitus, jonka olin sekä kotimaassa että muualla kuullut tuhansia
kertoja: ei ollut rahaa! Kuinka hirveän vaikea tuntuu olevan saada
"sivistyneitä" nuoria käsittämään, että raha on aivan toisarvoinen
kysymys. Entä sitten vaikka kukkaro on tyhjä, jos on voimaa
käsivarsissa ja aivoja pääkopassa! Siinä on rahaa aivan tarpeeksi.
Rohkeutta sitten vain, niin kaikki käy hyvin.
Sen kyllä vihdoinkin sekä Polly että Ruth käsittivät ja he päättivät
lähteä maailmalle. He lähtivät ja onnistuivat. Polly oli taitava
konttoristi, Ruth sanomalehtikirjailija. Suurena apuna oli tietysti se,
että molemmat osasivat puhtaasti suurinta maailmankieltä.
Sellainen on ihmisluonto. Ei tyydy kuumaan, ei tyydy kylmään, vaihdosta
vaatii, yhä vain vaihdosta...
Kun äskettäin kävin Suomessa, oli siellä melkein kulkutautina kaipaus
Etelämeren saarille. En tiedä kuinka monta kävi luonani kysymässä,
että mitenkä sinne Hawaiin olisi paras mennä, mitä maksaa matka, miten
siellä tulee toimeen, jos kerran sinne pääsee, j.n.e.
Ei ollut minusta paljon apua kysyjille. En tiedä mitä maksaa matka ja
teitä on monta valittavana. Toimeen tulee väkisinkin, jos kerran sinne
asti menee. Luonto uhkuu rikkauksia ja ihmiset ovat ystävällisiä ja
hyvänsuopia. Mikä on tullessa toimeen!
Moni tuntui tahtovan lähteä sinne itseään pakoon, mutta en luule, että
sellaisessa tapauksessa pako auttaa. Toisia oli, joiden huolena tuntui
olevan, että mistä saisivat matkatoverin. Ei pitäisi sellaisten lähteä,
jotka matkatoveria kaipaavat. Se on pelkuruutta, ja pelkurit eivät
menesty missään... Toiset sanoivat, että tahtoisivat mennä sinne pois
maailmasta, unohtamaan, kuolemaan. Niille ei maksa vaivaa vastata.
Polly ja Ruth, kuten sanoin, jättivät mangopuitten varjostaman Hale
Makanin, ei unohtaakseen, ei kuollakseen, vaan elääkseen elämää,
nähdäkseen uutta, kokeakseen... Sain heiltä ensin kirjeen Shanghaista
ja sitten vuotta myöhemmin Wienistä. "Nyt kun ollaan näin lähellä,
melkein naapurukset, pitää meidän kohta tavata toisemme", kirjoitti
Ruth. Totta kai piti tavata. Sattui niin, että olin Suomessa käymässä
ja päätin lähteä Lontooseen Berlinin kautta. Kirjoitin minä päivänä
tulisin olemaan Berlinissä ja missä tulin asumaan. Läksin sinne ja
pari tuntia saapumiseni jälkeen Berliniin, saapuivat Polly ja Ruth
sinne. Kolme päivää olimme siellä yhdessä ja kävimme läpi entiset
muistot. Hämärässä huoneessa puhellessamme hävisi ruma berliniläinen
ravintolasali silmien edestä ja taasen näkyi selvästi aurinkoinen
lanai Hale Makanissa... Kuulimme taas Tyynenmeren aaltojen loiskeen
korallirantoja vastaan ja kukkien tuoksun lei-seppeleistä... Ruth
hyräili hiljaa Liliukalani-kuningattaren kaunista laulua "Lei na
Kauilani" ja ukulelen säestys kuului etäältä... Ei sujunut puhe enää.
Olimme kaukana merten takana...
Kolmen päivän perästä erosimme kukin omalle suunnallemme.
Tätä kirjoittaessani sain kirjeen Wienistä Pollylta ja Ruthilta. He
nauttivat paljon sikäläisestä musiikkielämästä ja käyvät konserteissa
niin usein kuin aikaa riittää. Molemmat ovat kovassa työssä, Polly
eräässä oman maansa virastossa, Ruth kirjoittelemassa kokemuksiaan
lehtiin. Mutta mieli alkaa vetää pois uusia kokemuksia saamaan, uusia
ihmeitä näkemään. Näin he kirjoittavat:
"Olemme paljon miettineet, miten saisimme sen tuuman kohta
toteutetuksi, josta niin paljon puhuimme sekä Hale Makanissa että
Berlinissä, sen, joka koski tulevaa asuinpaikkaamme. Amerikkaan
pääsy on vaikeata nyt, kun siellä on laitettu kaiken maailman esteet
vapaalle matkustukselle. Olemme arvelleet, että olisi paras hankkia
pieni maatilkku Texasissa, Meksikon rajalla. Se saisi olla molemmin
puolin rajaa, niin että tulisimme asumaan kahdessa valtakunnassa
yhtaikaa. Jos sen asian oikein järjestää, luulen että voimme siten
välttää siirtolaisrettelöt. Sinne rakentaisimme uuden Hale Makanin ja
meitä tulisi taas olemaan neljä, sillä olemme täällä löytäneet yhden,
joka aivan selvästi kuuluu samaan joukkoon. Olemme näet vihdoinkin
huomanneet, kuinka tosi sinun, oppisi salaisesta vapaamuurariudesta
on. Ihmiset, jotka eivät tiedä mitään toistensa olemassaolosta,
löytävät toisensa heti, jos kohtalo heittää heidät yhteen... Sitten
istumme yhdessä uudella lanaillamme ja keskustelemme kaikki maailman
asiat halki... Polly lupaa yksin hoitaa koko puutarhamme, josta saamme
poimia papaiaa aamiaiseksi ja mangoja, banaaneja, guavaa, ja muita
etelän hedelmiä... Sinä ja minä ja Bob (se uusi, neljäs) istumme
kirjoituskoneittemme ääressä ja lähetämme maailmalle kaikki keksimämme
uudet tuumat..."
Voi sinua tropiikkien lapsi, kun et käsitä, että vaikka onkin ihanaa
olla viikon tai pari Hale Makanissa, olipa se sitten Honolulussa
taikka Meksikossa, eivät lumisen pohjoisen lapset siellä kauan viihdy.
Mikä lienee kohtalotar sitonut sydämen ja sielun niin lujasti karuun
luontoon, ettei siitä koskaan pääse kokonaan eroon, yrittipä kuinka
paljon tahansa...