On erittäin mielenkiintoista katsella suomalaisten oloa muilla mailla.
Ennen kaikkea tietysti Amerikassa, jossa heitä on niin lukuisasti, että
he edustavat kaikkia eri kotimaisia vivahduksia ja vielä amerikkalaisia
lisäksi. Amerikka tosiaankin on paras paikka suomalaisten
ominaisuuksien tutkimiselle, niin hyvien kuin huonojenkin, sillä me
saamme siellä kaikki n.s. pienoispainoksena, jota on helppo käsitellä.
Verraten nopeasti voimme siellä nähdä oman kuvamme mitä kirkkaimmassa
kuvastimessa.
Lontoossa on myöskin alaa suomalaisen kansan tutkimiselle, vaikka
tämä ala on paljoa ahtaampi kuin Amerikassa ja aivan toista laatua.
Varsinaisia Lontoossa asuvia suomalaisia on hyvin vähän, tuskin muita
kuin lähetystön ja konsulaatin sekä merimieslähetyksen virkailijat
ja kourallinen liikemiehiä, jotka viimeksimainitut kumminkin melkein
poikkeuksetta lukeutuvat Suomen ruotsalaisiin eivätkä usein näyttäydy
suomalaisten parissa. Verrattomasti suurin osa suomalaisia Lontoossa
on läpikulkijoita, jotka viipyvät jonkun lyhyen ajan siellä ja sitten
poistuvat muille maille. Tällaisia matkustavia suomalaisia on Lontoossa
paljon, ennen kaikkia suomalaisia merimiehiä, mutta myöskin muita
kansalaisiamme.
Nämä Lontoon matkustavat suomalaiset voimme ensin pintapuolisesti
katsoen jakaa kahteen pääosaan, jotka vastaavat jokseenkin Lontoon West
Endiä ja East Endiä. Olen usein suomalaisissa kuvauksissa Lontoosta
nähnyt West Endiä sanottavan rikkaiden osaksi ja East Endiä köyhien
osaksi. Tämä on epäilemättä harhaan johtava kuvaus, vaikka siinä
on pieni annos tottakin. Yhtä väärin olisi nimittää West Endissä
asuskelevia suomalaisia rikkaiksi ja East Endissä kävijöitä köyhiksi,
sillä suomalaisista hyvin vähän voi aavistaa, millaisia heidän
varallisuussuhteensa ovat. Ennen varsinkin olivat suomalaiset kuuluisia
siitä, että he elivät kuin miljoonamiehet, vaikka heidän omaisuutensa
pääasiallisesti oli kokoonpantu veloista. On myönnettävä, että tämä
nousukaspiirre nyt on koko joukon vähemmän yleinen kuin aikoina ennen
sotaa.
West Endissä oleskelevista suomalaisista nyt lienee suurin osa
sellaista väkeä, jotka jostakin tosisyystä ovat saapuneet Lontooseen ja
toimittavat siellä asiansa herättämättä huomiota. He eivät tavallisesti
viivy siellä kauan, ja harvoin heitä näkee toisten suomalaisten seassa,
ellei heillä sattumalta ole tuttavia Lontoon suomalaisten piirissä.
Toisin sanoen, siihen ryhmään kuuluvat kaikki nopeasti läpimatkustavat,
joita näkee Lontoossa enemmän kuin ehkä missään muualla, ja jotka
häviävät tietoisuudesta yhtä pian kuin tulevatkin.
Toisen ryhmän West Endin suomalaisia muodostavat ne, jotka asuvat
Carlton- taikka Savoy-hotelleissa ja elävät kuin miljoonamiehet,
vahvasti uskoen siten saavuttavansa koko Lontoon ihailun ja kateellisen
kunnioituksen. Tämä ryhmä on onneksi hyvin pieni, paljoa pienempi
kuin ennen sotaa, ja siihen kuuluu pääasiallisesti nousukasherroja ja
rikkaanlaisia finländareitaa, joita sisällinen pakko ajaa edes tällä
lailla näyttämään mahtiaan. Heitä katsellessa ei voi olla valittamatta,
että meidän maantieteellinen asemamme on niin monessa suhteessa ollut
epäedullinen Suomen henkisellekin kehitykselle. Toisella puolen Venäjä,
toisella Ruotsi, ja kummaltakin naapurilta suomalaiset ovat aina
olleet valmiit lainaamaan kaikkein epämiellyttävimpiä ominaisuuksia.
Venäjältä on meille jäänyt perinnöksi tsinovnikka-henki, joka yhä
vieläkin usein pistää esiin, varsinkin niiden seassa, jotka suuren
osan elämästään ovat viettäneet Venäjän vallan alaisina. Kaikki
tasavaltainen yhdenvertaisuus on heille tuntematon, ihmiset ovat jaetut
käskijöihin ja käskettäviin, santarmit ja ohranat ovat maallisen onnen
ehtoina. Toinen venäläinen perintö on henkinen pelkuruus, joka meillä
on niin toivottoman tavallinen. Maailma on täynnä "vaaroja" ja kaikki
voi saattaa ihmisen "välikäteen". Ainoa ominaisuus, jota voi nimittää
suureksi, tunnustetuksi hyveeksi, on varovaisuus, varovaisuus kaikissa
elämän suhteissa, varovaisuus ajatuksissa, puheissa ja töissä. Ei ole
lupa käydä pää pystyssä — se on vain tuhmaa ylpeyttä — eikä saa sanoa
suoraan mielipiteitään, sillä se voisi loukata niitä, jotka ylempänä
majailevat. Tsinovnikka-henki olkoon ohjaajamme kaikessa.
Ruotsista päin on epäilemättä kotoisin tuo hyvin huomattava taipumus
rehentelemiseen. Siihen tekevätkin itsensä syypääksi etupäässä
meidän ruotsalaisemme paljoa suuremmassa määrässä kuin suomalaiset.
Finländarit tietävätkin paljoa tarkemmin kuin suomalaiset, mitenkä
Ruotsissa ollaan ja eletään, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta ja
kuinka onnellista on, jos nimen edessä sattuu olemaan _von_ taikka
_de_ taikka _af_. Siksi meilläkin oikein hienot ymmärtävät, kuinka
sopimatonta on ulkomailla asua toisen luokan hotellissa, ja kuinka
suorastaan on maineensa menettämistä matkustaa Oberonin kolmannessa
luokassa, oli se miten hyvä tahansa. Tietysti on asian laita aivan
toinen, jos tuommoista toisen luokan ravintolassa asumista ja
kolmannessa luokassa matkustamista voi tehdä salaa, ettei kukaan
aavista mitään senkaltaista epäilläkään. On kumminkin aina muistettava,
että helsinkiläiset ovat mestareita urkkimaan esille tuollaisia hämäriä
kohtia ihmisen elämässä eivätkä tietysti pidä suutaan kiinni.
Westendiläiset suomalaiset eivät iske mitään tuntuvia merkkejä Lontoon
elämään, eikä heitä voi mitenkään lukuisuudessa eikä tärkeydessä
verrata East Endin suomalaisiin. East Endissä alati vaihteleva, alati
mielenkiintoinen suomalainen siirtokunta on löydettävissä. Siellä ovat
Suomen monilukuiset merimiehet tavattavissa. Siellä on myöskin heidän
yhtymäpaikkansa, suomalaisen merimieslähetyksen kirkko ja lukusali.
Merimiehet ympäri maailmaa muodostavat oman kansakunnan, olivatpa he
syntyneet missä tahansa. Heillä on kaikilla isänmaana ensiksikin meri
ja sitten vasta toisessa sijassa joku maakaistale jossakin etäisessä
maanosassa. Suuren isänmaansa kielenä heillä on englannin kieli, ei
tosin aina sekoittamaton "_Queen's English_", mutta kumminkin kieli,
jota kaikki merimiehet ymmärtävät ja käyttävät sujuvasti.
Merimiehiin on meri iskenyt niin selvän leiman, että heidät heti
tuntee merimiehiksi ilman tarkempaa esittelyä. On vaikea selittää,
mikä se on se salainen merkki, josta he itse ja kaikki muut tietävät
heidän kuuluvan samaan suureen veljeskuntaan, joka kyntää meriä ympäri
maailmaa. Väitetään, että merimiehet sydämensä syvyydessä hiukan
halveksivat meitä maan kamaralla kompuroivia, jotka pelkäämme tuulta
ja tuiskua ja helposti nostamme tuon supisuomalaisen hätähuudon, että
"Vetää! Vetää!" jos ikkuna on sattunut unohtumaan auki kesäkuumalla.
Sellainen pikkuinen alaskatsominen ei ole sen vaarallisempaa kuin
englantilaisten pieni säälinsekainen ylenkatse kaikkia kohtaan, jotka
eivät ole maailmaan syntyneet englantilaisina. Eihän ole ollenkaan
ihme, jos maailman laajin isänmaa, meri, panee lapsensa hiukan
ylpeilemään suuruudellaan ja voittamattomalla voimallaan.
Se seikka, joka epäilemättä myöskin on iskenyt leimansa meren
kyntäjiin, on tietoisuus siitä, että tuo ääretön isänmaa ei ole
ainoastaan suuri ja mahtava, vaan myöskin hirvittävän ankara. Se vaatii
vuosittain tuhansittain uhreja, ei sääli ketään, ei valikoi. Ei voi
kukaan arvata, milloin hänen oma vuoronsa tulee ja milloin meren laaja
helma hänelle avautuu.
Tuollainen tietoisuus kohtalon epävarmuudesta antaa elämälle aivan
toisen värin, tekee pikku asiat vieläkin pienemmiksi ja suuret
asiat jättää suuriksi. Samalla tapahtuu omituinen suuruussuhteitten
tarkastus. Moni seikka, joka ennen ei tuntunut juuri miltään, voi saada
ensiluokkaisen arvon, ja toinen, jota oli tottunut pitämään erittäin
tärkeänä, häipyy melkein näkymättömiin. Silmät tottuvat merellä
katsomaan kauaksi ja huomaamaan merkit taivaan rannalla. Samalla
näyttää sisällisten silmienkin näköpiiri laajenevan, ja katse oivaltaa
seikkoja, joiden olemassaoloa tuskin ennen aavistikaan.
Ne Lontoon suomalaiset, jotka eivät käy East Endissä katsomassa
Merimieslähetyksen työtä, menettävät paljon. Ylipäänsä pitää kumminkin
myöntää, että enimmät tuon vaistomaisesti tietävät, ja vaikka usein
oleskelevatkin ainoastaan lyhyen ajan Lontoossa, varaavat aikaa
käydäkseen merimieskirkolla Stepneyssä. Ei sentään aivan kaikki. On
niitä sellaisiakin, jotka tuntevat olevansa siksi hienoja, että käynti
Stepneyssä vaikuttaisi heidän hermoihinsa kuin äkkinäinen hyppäys
alaspäin. Näin kertoo tarina:
Oli kerran merimiespappi, jolla oli kova suomalainen sisu. Kun hän sai
jotain päähänsä, oli se toteutettava, tuli mikä tuli. Ja hän oli saanut
päähänsä, että erään hyvin hienon ja korkean herran olisi pitänyt käydä
edes yhden kerran merimieskirkossa. Koska emme tahdo mainita nimiä,
sanomme vain toista papiksi ja toista Hyvinkorkeaksi. Pappi kirjoitti
Hyvinkorkealle ja pyysi kohteliaasti häntä tulemaan merimieskirkkoon.
Ei tullut mitään vastausta, eikä liioin Hyvinkorkea näyttäytynyt. Pappi
kirjoitti uudestaan, mutta tulos oli sama. Silloin tuskastui pappi ja
läksi ensimmäisellä junalla Hyvinkorkean luo, astui hienoon saliin,
katsoi tiukasti Hyvinkorkean silmiin ja sanoi: "Herra Hyvinkorkea, me
odotamme teitä varmuudella huomenna kello kuusi merimieskirkolla."
Kumarsi ja läksi.
Hyvinkorkea jäi kalpeana tuijottamaan hänen jälkeensä... Tuo tuntui
melkein uhkaukselta... Mitä hän mahtoi tarkoittaa?... Kuka niitä
suomalaisia tietää. Taas oli Helsingin lehdissä pitkä sarja puukotuksia
ja ampumisia... Hyvinkorkea pyyhki hikeä otsaltaan... Ellei hän nyt
mennyt sittenkään merimieskirkolle, saattoi siitäkin tulla iankaikkinen
harmi... Kirjoittavat sanomalehtiin ja koettavat järkyttää muutoinkin
heikkoa asemaa... Voivat tehdä ruumiillistakin harmia, panevat vahdin,
joka voi öiseen aikaan vaikka ampua... Voi tätä kurjaa elämää, kun
eivät anna olla rauhassa! Suo siellä, vetelä täällä, ei pääse pakoon
minnekään...
Samassa kuului vieno koputus ovelle ja Hyvinkorkean nuori rouva astui
sisään:
"Armaani, miksi näytät noin kalpealta ja suorastaan sairaalta? Ethän
vain liene saanut vetoa?" kysyi rouva levottomana.
"Henkistä vetoa olen varmaankin saanut", valitteli Hyvinkorkea ja
kertoi rouvalleen papin käynnistä.
Rouvan silmät alkoivat loistaa. Vihdoinkin hänellä oli tilaisuus
näyttää syvää rakkauttaan, jota Hyvinkorkea eilen oli melkein tuntunut
epäilevän, kun tuli se ikävä lasku siitä suuresta muotiliikkeestä.
Miehet eivät ymmärrä, kuinka rouvien _juuri heidän tähtensä_ täytyy
olla viimeisen muodin mukaan puettuja. Nyt oli tilaisuus, jolloin
Hyvinkorkea saisi nähdä, mitä tosi rakkaus merkitsi.
"Rakkaani, me menemme sinne yhdessä", sanoi rouva urhoollisesti. "Sinun
kanssasi en pelkää mitään."
"Oi armahin, en koskaan suostu panemaan sinua mihinkään vaaraan",
vakuutti Hyvinkorkea jalomielisesti.
"Sinun kanssasi olen luvannut elää, ja sinun kanssasi tahdon kuolla,
jos niin on sallittu", nyyhkytti rouva ja vuodatti kyyneleen
Hyvinkorkean kiiltävälle paidan etumukselle.
Ei siinä auttanut muu kuin suostua. Yhdessä päätettiin mennä ja
yhdessä sinne mentiinkin seuraavana päivänä. Pappi oli kirkon ovella
vastassa, ja Hyvinkorkea antoi autonsa kuljettajalle merkin pysytellä
läheisyydessä, jos mitä sattuisi tarvitsemaan. Papin suupielissä
nytkähteli omituisesti, vaikka hän muutoin oli hyvin totisen, melkeinpä
ankaran näköinen. Tuo pieni värähtäminen suupielissä oli kaiketi vain
juhlallisen tapahtuman tuottamaa luonnollista hermostumista.
Kaikki katsottiin tarkkaan, kirkot ja lukusalit, sakaristot ja
etehiset. Kaikki kansa oli noussut seisomaan ja kumarsi syvään
Hyvinkorkean astuessa ohi. Hyvinkorkea nyökäytti armollisen
hyväksymisensä, ja jokainen tunsi hetken tärkeyden isänmaan
tulevaisuudelle.
Varsin suopeasti hymyillen lausuivat sitten Hyvinkorkea ja hänen
armollinen rouvansa jäähyväiset papille ja kokoontuneelle kansalle ja
astuivat papin saattamina autolleen. Juuri ennen astumistaan autoon
puhkesi Hyvinkorkean rouvan rinnasta kiitollisuuden huokaus, ja hän
lausui kirkkaalla englanninkielellä, jota ei olisi luullut kansan
eikä heidän vaatimattoman pappinsa ymmärtävän: "Rakkaimpani, eivät
he todellakaan näyttäneet yhtään vaarallisilta. En osannut pelätä
vähääkään."
Lähellä seisovat merimiehet hymyilivät leveästi, ja vakavan papin
suupielissä oli taas omituinen värähdys. Aivan varmaan se oli
hermostumista, sillä mitäs muuta se saattoi olla?
Joka paikassa missä suomalaisia on joukoittain koolla, löytää aina
muutamia erittäin mielenkiintoisia henkilöitä. Tekisipä mieleni
väittää, että suomalaiset siinä suhteessa ovat paremmassa asemassa kuin
useimmat muut kansat, ainakin se on pienistä kansoista, merkillisimpiä.
Pienet kansat eivät yleensä ole mielestäni miellyttäviä, varsinkin jos
ne ovat aina eläneet toisten suojaamina, rauhallisina, itsekylläisinä.
Sellaisessa ympäristössä tietysti helposti kehittyy pikkumaisia,
ahdasmielisiä olentoja, joilla ei ole mitään vastuunalaisuuden tunnetta
suurta ihmiskuntaa kohtaan eikä muita huolia kuin että laittavat oman
pikku ympäristönsä niin mukavaksi kuin suinkin. Suurten, maailmaa
hallitsevien kansojen lapset saavat pakostakin laajempia näköaloja,
suurpiirteisempiä ihanteita, vastuunalaisuutta heikompia kohtaan. Tosin
heissä myöskin usein tapaa melkein lapsellista vakuutusta, että he
tietysti ovat syntyneet maailmaa hallitsemaan ja kaikkia muita kansoja
johtamaan, eikä ole viisasta kenenkään niskoitella sallimusta vastaan.
Tämä puoli on varsin näkyväinen esim. englantilaisissa, jotka kehuvat
sillä, että heidän valtakunnassaan ei aurinko koskaan laske. Syy miksi
heihin ei kumminkaan voi suuttua eikä tuskastua, on mielestäni siinä,
että heissä aina suojelemisen halu tuntuu olevan hallitsemisen halua
suurempi. Taikka oikeastaan ei voi sitä nimittääkään haluksi, vaan
ennemmin vaistoksi, sillä sekä hallitsemisen varmuus että suojelemisen
pakko on vuosisatojen kuluessa muuttunut selväksi vaistoksi heissä.
Suomalaiset ovat pelastuneet pikku kansojen joskus hyvinkin
huomattavasta luonnollisesta näköpiirin pienuudesta siksi, että heidän
on aina pitänyt taistella. Ensin heillä on ollut ainainen taistelu
ankaran luonnon kanssa saadakseen irti leipäpalan elatuksekseen.
Sitten on ollut ylivoimaisia naapureita idässä ja lännessä, jotka
ovat uhanneet surmata omantakeisen henkisen kehityksen. Oma kieli on
taistelun avulla pelastettu, omat unelmat taistelulla tuotu ilmoille.
Ja syvälle on se tietoisuus syöpynyt, ettei ole vieläkään aika asettua
nukkumaan. Vireillä saa olla ja valmiina puolustukseen, jos joku
yrittää kalliisti saavutettuja aarteita varastaa.
Tuollaiset olot ovat omiaan synnyttämään omintakeisia ja
tervevaistoisia henkilöitä. Muilla mailla ne astuvat vallan
luonnollisesti esiin muusta joukosta ja vetävät huomiomme puoleensa.
Lontoossa meillä on kuten muuallakin maailmassa tuollaisia päätä
pitempiä olentoja, jotka meille toisille ovat ainaisena apuna. Tekee
mieli kertoa ainakin yhdestä sellaisesta, nimittäin Jannesta.
Janne on henkilö, joka on aina ja joka paikassa läsnä, missä tarvitaan.
Hänellä on työtä enemmän kuin monella yhteensä, mutta niinkuin usein
sellaisissa tapauksissa olemme kokeneet, hänellä on aikaa monta vertaa
enemmän kuin niillä, joilla ei ole mitään työtä. Sellainen näkyy olevan
luonnon laki. Hän asuu tietysti kaukana East Endissä.
Parin tunnin automatkan päässä Jannen asunnolta suoraan länteen päin
asuu vanha luuvaloa poteva entinen opettajatar, Miina, ja hänen
sisarentyttärensä Irma. Miina hoitaa taloutta, ja Irma, joka on nuori
ja ihana, on puhtaaksikirjoittajana eräässä virastossa. Ei kumpikaan
heistä voi kuvitellakaan elämää ilman Jannea, sillä he ovat tottuneet
aina kääntymään Jannen puoleen, jos mitä tarvitaan. Talossa tarjotaan
aina hyvää kahvia mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, kuten hyvä
suomalainen tapa vaatii. Muuta merkillistä siinä talossa ei ole. Mutta
siellä tiedetään paremmin kuin missään, mihin kaikkeen Janne kykenee,
ja millaisissa tapauksissa hänen apunsa on välttämätön.
Sattui kerran niin, että Lontoossa oli musta sumu. Toisessa huoneessa
oli ikkuna hiukan auki ja huone täyttyi nopeasti paksulla mustalla
sumulla. Kun taivas selkeni ja sumu poistui, olivat huoneen vaaleat
seinäpaperit likaisen harmaat. Ei muuta kuin hätääntynyt soitto
Jannelle. Parin päivän perästä oli ihme tapahtunut. Seinäpaperit olivat
uudet ja puhtaat, entistä ehommat.
Seuraava harmi johtui siitä, että Irma kerran harjoitellessaan
charlestonia sattui potkaisemaan kumoon hienon mahonkipöydän, ja jalat
katkesivat. Nimittäin pöydän jalat, ei Irman, ihme kyllä. Sitä seurasi
katkera valitus Jannelle ja Jannen taikasauvan kosketus paransi pöydän
yhtä nopeasti kuin seinäpaperitkin. Sellaisia pieniä vastoinkäymisiä ei
tietysti koskaan voi välttää, mutta hätäkös niitä oli hoitaessa, kun
Janne on aina apuna, koskipa asia papereita tai pöytiä, muotihameiden
ja pitsikauluksien suurentamista tai pienentämistä, taikka mitä
tahansa, jota ihminen elämän mukavuudeksi tarvitsee.
Janne tuntee East Endissä joka sopukankin, ja vielä tärkeämpää on,
että East End tuntee Jannen. Hänen kanssaan on siitä syystä varsin
turvallista liikkua sellaisillakin seuduilla, mistä westendiläisen
muutoin on viisainta pysyä erillään. Jannen kanssa voi rauhallisesti
mennä katsomaan tanssia Charlie Brovrain merimieskapakassa eikä
tarvitse säikähtää, jos hän joskus kesken tanssia vetää jonkun
suomalaisen meripojan syrjään, kuiskaten hänen korvaansa: "Meneppäs nyt
kotiin, poika —. Täällä sinulta menee rahat ja järki..." Monen pojan on
Janne siten pelastanut Lontoon kiusauksista.
Elämässä sattuu kumminkin paljoa vaikeampiakin asioita kuin pöytien
ja tuolien korjauksia, ja aina on Janne valmis auttamaan. Tapahtuipa
kerran niin, että Katri tuli käymään Miina-tädin ja Irman luo,
valittelemaan surujaan. Katri, joka oli suomalainen tyttö, oli
lastenhoitajana englantilaisessa perheessä, mutta viihtyi huonosti
Lontoossa ja kuvitteli siitä syystä potevansa jos jonkinlaisia tauteja.
Milloin hän tunsi kovia pistoksia sydämessään, milloin hänellä oli
selviä keuhkotaudin oireita ja melkein mitä tautia tahansa, jonka nimen
hän oli joskus sattunut kuulemaan. Tällä kertaa hänellä oli pakotusta
vasemmassa käsivarressaan, ja hän itki ääneensä, kuten tavallista.
"Ei saa tuolla lailla itkeä ja ulista", torui Miinatäti. "Sinua ei
vaivaa yhtään mikään muu kuin koti-ikävä... Sievä ja hyvä tyttöhän sinä
olet ja joudut varmaan vielä naimisiinkin..."
"Uu-uhuu — ei minusta ole muuta kuin kuolemaan... Uu-uhuu..."
"On sinusta elämäänkin, ja minä toivoisin, että joutuisit pian
naimisiin, niin sinusta tulisi oikea ihminen..."
"Minä menisin niin kauhean mielelläni naimisiin, mutta ei kukaan
minusta huoli, uhuuu-uu..."
"Miksi ei kukaan sinusta huoli?"
"Kun minä olen niin köyhä, uu-uu..."
Ei tässä muu auta, vaan pitää neuvotella Jannen kanssa, arveli
Miina-täti, ja Irma, joka samassa tuli kotiin, oli samaa mieltä. Ellei
Janne kyennyt auttamaan, niin ei suinkaan kukaan muukaan siinä mitään
voinut. Paras oli turvautua puhelimeen heti:
"Halloo, herra Janne... Kuinka teillä jaksetaan?" aloitti Miina-täti.
"Kiitoksia kysymästä... Eteenpäin eletään pikku hiljaa vain."
"Olisi taas pyydettävä apua hiukan vaikeassa asiassa."
"No mikäs nyt on hätänä? Eihän meillä ole ollut mustaa sumuakaan
pitkään aikaan... Vai onko Irma-neiti taas harjoitellut charlestonia?"
"Ei, ei mitään sellaisia asioita nyt ole huolehdittavana... Tiedättekö
te ketään, joka sopisi Katrille sulhaseksi ja aviomieheksi? Hänestä
tulisi oikein hyvä emäntä, mutta ei hänestä ole nykyiseen työhönsä..."
"No, johan nyt kummia kuuluu..." Puhelimessa kuului Jannen heleä nauru.
"Parasta kai on, että tulen sinne keskustelemaan, sillä ei tällaista
oikein voi puhelimessa järjestää..."
Parin tunnin kuluttua istui Janne Miina-tädin kiikkutuolissa ja
kahvipannu porisi keittiössä. Alettiin heti tuumia tärkeätä kysymystä
Katrin tulevaisuudesta, ja Janne myönsi hiukan ujostellen, että
eihän tämä ollut aivan ensi kertaa, jolloin hänen oli pitänyt ottaa
lähimmäisensä onnen ohjat käsiinsä. Eihän ne nuoret aina ymmärrä omaa
etuaan, ellei joku vanhempi ja viisaampi heitä ohjaa... Kyllähän
hänellä nytkin oli tiedossa nuori mies, siivo ja eteenpäin pyrkivä,
joka olisi kuin luotu Katrille...
"Mutta jos ne eivät rakasta toisiaan", pisti väliin Irma, sillä hänellä
oli taipumusta runollisuuteen. Janne tuntui hiukan tuskastuvan: "Miksi
he eivät rakastaisi toisiaan? Tietysti heidän pitää rakastaa... Ei
Irma-neidin ollenkaan tarvitse luulla, että minä kenenkään soisin
menevän naimisiin ilman rakkautta. Ei yhtään. Minä pidän siitä, että
nuoret rakastavat toisiaan, ja totta kai he rakastavatkin... Kaksi
nuorta ihmistä, jotka ovat terveet ja sievän näköiset. — Totta vissiin
he rakastavat..."
Janne on suuri ihmistuntija — ja varsinkin hän tuntee hyvin omat
hoidokkinsa. Kun molemmat asianomaiset ensimmäisen kerran tapasivat
toisensa, rakastuivat he aivan heti, kuten Janne oli vakuuttanut, mutta
koska asia ei ole vielä loppuun asti kehittynyt, en siitä kerro sen
enempää. Jokainen voi vallan hyvin itsekin arvata, millaista se on se
ikuisen onnen alku.
Jannen oma koti on englantilais-suomalaisen kodin ihannekuva. Reipas,
miellyttävä emäntä ja hyvin kasvatetut lapset — jokainen, joka sen on
nähnyt, tulee mielellään takaisin. Ja suomalainen vieraanvaraisuus on
aina sama ulkomailla niinkuin kotonakin.
Kuten jo olen maininnut, on suomalaisten pääasiallisena yhtymäpaikkana
jo vuosikymmeniä ollut merimieskirkko. Sinne voi tulla aivan
vaatimattomasti, juoda kupin kahvia ja keskustella maailman asioista.
Viime vuosina virolaiset ovat siellä myöskin usein nähtyjä vieraita.
Heillä ei ole omaa kirkkoa Lontoossa, vaikka heillä kyllä on Viron
lähetystössä laaja huone, jossa he saavat vapaasti kokoontua, pitää
iltamia, esittää näytelmäkappaleita ja hakea kaikenlaisia kasvattavia
huveja.
Lontoon suomalaisista ja siellä säännöllisesti käyvistä merimiehistä
on kyllä koetettu huolehtia, mikäli olosuhteet ovat sallineet, mutta
paljon on vielä toivomisen varaa. Suomalaisissa on muutamia vallan
synnynnäisiä ominaisuuksia ja mielitekoja, joita on hyvä tyydyttää.
Sellainen selvästi esiintyvä mieliteko on, että pitää hankkia oma
talo, jossa on kokoussali ja teatteri. Toinen kiihkeiden toiveitten
esine on suomalainen sauna. Onko kukaan koskaan tavannut suomalaista
yhteiskuntaa, joka tuntisi olevansa onnellinen ilman teatteria ja
saunaa? Ei koskaan?
Kyllä se aika vielä koittaa meille Lontoon suomalaisillekin, että
meillä on talo, jossa on suuri sali, missä suomalaista taidetta on
nähtävänä, ja missä suomalaisia näytelmiä esitetään. Ja vallan talon
vieressä on tietysti suomalainen sauna, missä kuumat höyrykylvyt
vievät pois kaikki pahat tuulet ja muut harmit. Toivon, että kun
Suomen rikkaat tuon tulevat tietämään sekä myöskin käsittämään, kuinka
tärkeätä on laittaa Lontooseen pieni Suomi, missä maatamme voidaan
ajanmukaisesi edustaa, niin joku heistä järjestää asian kaikkien
tyydytykseksi.