Mikä on kohtalo? Mikä on tuo tuntematon voima, joka johtaa ihmiselämää
ja joka näennäisesti on niin täpösen täynnä oikkuja, ettei kuolevainen
sitä ymmärrä, mutta joka kumminkin lopulta näyttää osuvan oikeaan?
Eivätkö ole totta nuo ylpeät sanat:
Haltia oon oman sieluni Kohtaloni itse johdan ma...
Eivät ole totta, mutta eivät vallan valhettakaan. Joskus Suuri
Tuntematon antaa meidän itse hääräillä ja kulkea siihen suuntaan kuin
toivomme vetää, ja silloin tuntuu meistä kuin olisimme itse ohjaksissa
ja johtaisimme omaa kohtaloamme. Mutta äkkiä saattaa tulla käännös, ja
taas kuljemme kohti tuntematonta päämäärää. Emme arvaa, minne tie vie,
emme tiedä tulemmeko vuorille vai laaksoihin, mutta kulkea täytyy, yhä
vain kulkea, kunnes loppuu tie...
* * * * *
Tutustuin Ellaan vuonna 1908 Lontoossa. Hän oli pikkunen
tummatukkainen, suurisilmäinen tyttö, hyvin kaunis ja myöskin lahjakas.
Hän sekä soitti että lauloi miellyttävästi, vaikka hän ei koskaan ollut
ääntään taiteellisesti saanut kehittää. Jo kuusitoista-vuotiaana hän
oli jäänyt orvoksi ja pakoitettu ansaitsemaan oman leipänsä. Leivän
ansaitseminen ei ollut hänelle läheskään niin vaikeata kuin monelle
muulle, sillä hänestä oli hyvin pian kehittynyt erittäin taitava
pikakirjoittaja, ja hänen synnynnäinen lahjakkuutensa auttoi häntä
käsittämään asioita ilman pitkiä selityksiä. Kun minä häneen tutustuin,
oli hänellä hyväpalkkainen paikka suuressa virastossa. Paitsi tätä
vakinaista työtään, josta hän oli vapaa joka päivä kello neljä ja
lauantaisin kello yksi, tuntui hänellä olevan himo sanomalehtityöhön,
josta syystä hän joka päivä vietti tunnin tai pari erään pienenlaisen
viikkolehden toimistossa, askarrellen siellä hiukan kaikenlaista. Ellei
ollut muuta tärkeämpää tekemistä, hän keitti teetä päätoimittajalle.
Kuten tiedämme, englantilainen voi ennemmin olla ilman päivällistä
kuin ilman iltapäiväteetään, ja siksi onkin melkein joka toimistossa
vesikattila ja muut tee vehkeet, joilla nopeasti voi laittaa kupin aito
englantilaista teetä, mustaa kuin piki. Kupit ja kattilat häviävät
sitten nopeasti johonkin piilopaikkaan, josta ne taas seuraavana
iltapäivänä otetaan esille. — Ella oli erittäin taitava tuossa teen
valmistamiskomennossa. Kaikki kävi ääneti ja nopeasti, niin että työ
tuskin yhtään keskeytyi teen juonnin tähden.
Verraten pian aloin aavistaa, että viikkolehden päätoimittaja, eikä
itse sanomalehtityö, oli suurena vetovoimana Ellalle, ja Ella tuntui
myöskin olevan suurena vetovoimana päätoimittajalle, sillä hän juoksi
alituiseen siinä talossa, missä Ella ja minä asuimme vuokralaisina.
Mies — hänen nimensä oli Bertrand — kehoitti innokkaasti Ellaa ja minua
vuokraamaan oman pienen huoneiston, sillä molemmat olimme väsyneet
täysihoitoon. Hänen avullaan löysimmekin sievän kolmihuoneisen asunnon
ja vuokrasimme sen heti. Pian kyllä aloin katua koko hommaa, sillä
Bertrand oli sen jälkeen meillä jokapäiväinen vieras. Hän oli pitkä ja
komea mies, ja ehkä hän siitä syystä oli niin merkillisen "näkyvä". Hän
tuntui olevan jokapaikassa läsnä, aivan kuin täyttäen meidän pienen
asuntomme. Siellä ei suorastaan voinut päätään kääntää, näkemättä
Bertrandia jossakin huoneen kolkassa.
Ei ollut vaikea huomata, että Ellan ja Bertrandin suhde kävi yhä
kuumemmaksi, ja olin hyvin huolissani, mikä tulisi Ellan kohtaloksi,
sillä hän oli sitä omituista ja harvinaista lajia, joka ei helposti
kiinny eikä koskaan unohda, ja jolla voi olla vain yksi ainoa suuri
rakkaus eikä mitään pikku rakkauksia. Bertrand taasen oli vallan
toinen luonne, komea, kevytmielinen hetken lapsi. Hän oli paitsi sitä
naimisissa, vaikka hän eli erossa vaimostaan.
Kerran Ella alkoi puhua kanssani Bertrandista ja sanoi, ettei Bertrand
oikeastaan ollut ollenkaan hänen unelmiensa sankarin kaltainen.
Kohtalo oli heidät vienyt yhteen, ja rakkaus häneen oli syttynyt
aivan vähitellen, melkein kuin varkain, eikä hän itsekään ymmärtänyt,
kuinka se oli saanut sellaisen vallan hänessä. Minkä sitä kohtalolleen
taitaa...
"Kerroppas minulle, millainen sinun unelmiesi sankari oli", pyysin.
"Hm... Tiedätkö, että luulin kerran hänet nähneeni..."
"Oliko hän yhtä komean näköinen kuin Bertrand, ja jos kerran tunsit
hänet omaksesi, miksi et ottanut?"
"Ei, ei hän ollut komean näköinen eikä ollut omani liioin... Kerran
käydessäni Cambridgessä, söin vanhan tätini kanssa aamiaista eräässä
ravintolassa. Silloin hänet näin viereisessä pöydässä. Luulen, että
hän oli sikäläisessä yliopistossa. En häntä tuntenut eikä hän minua...
Sitten — niin en tiedä, miten minun pitää sitä selittää — kaikki tuntuu
niin järjettömältä, niin suorastaan mielettömältä, kun koetan pukea sen
sanoihin, kylmiin, järkeviin, selviin sanoihin..."
"Unohda kaikki selvät ja järkevät sanat ja puhu pelkkää järjettömyyttä,
jos se helpottaa... Elämän suuret tapahtumathan aina tuntuvat olevan
täynnä järjettömyyttä, kun niitä rupeaa selittelemään..."
"No niin, — hän sattui katsomaan minuun ja minä häneen... Sellaista
sähköiskua en ole ennen enkä jälkeenpäin tuntenut... Minä tunsin
kuin joku olisi minulle sanonut, että tuossa minun onneni oli...
Hänen silmänsä sanoivat, että meidän kohtalomme kuului yhteen...
Siinä kaikki. — Kun täti sitten nousi lähteäkseen ja minun piti häntä
seurata, tunsin tuskaa, vihlovaa tuskaa. Siihen se lyhyt tarina
loppui..."
"Tiedätkö, mikä hänen nimensä on?"
"Ha-ha-haa, sinä käytännöllinen ihminen! Mistä minä sen tietäisin!
Ei ole aavistustakaan nimestä — ehkei hänellä nimeä olekaan! Usein
arvelen, että ehkä se kaikki oli vain unelma, joka kerran minulle
näytettiin... Todellisuus on Bertrand, ja häntä minä rakastan..."
"Mutta muistat kai minkä näköinen hän oli, että tuntisit, jos vielä
kerran tiellesi sattuisi?"
"En tiedä tuntisinko... Silmät kai tuntisin... Mutta en tahdo koskaan
häntä tavata... Jos tietäisin hänen tulevan, pakenisin vaikka kuinka
kauas! Hän häiritsisi rauhaani, hän häiritsisi rakkauttani — ja sitä ei
saa kukaan häiritä..."
Siinäpä se oli. Tulin vähitellen vakuutetuksi, että, kaikesta
huumauksesta huolimatta, Ella epäili rakkauttaan Bertrandiin, ja tahtoi
juuri siksi itsepäisesti vakuuttaa sekä itselleen että minulle, että
Bertrand oli ainoa, josta hän koskaan saattoi välittää.
Tapahtui sitten kerran, että saimme kirjeen yhteiseltä ystävältä
New Yorkissa. Hänkin oli huolissaan Ellan kohtalosta ja pyysi häntä
hartaasti tulemaan New Yorkiin, jossa hänellä sattumalta oli Ellalle
tarjona hyvä paikka suuressa lakitoimistossa. Siellä oli kaikenlaisia
etuja tarjona m.m. puolta suurempi palkka. Keskustelimme asiasta hyvin
tarkkaan, ja omasta puolestani kehoitin Ellaa hartaasti heti suostumaan
tarjoukseen. Hän suostuikin, ja kuukauden perästä hän oli jo New
Yorkissa.
Bertrand kävi sen jälkeen yhden ainoan kerran luonani. Hän syytti minua
katkerasti siitä, että hän oli Ellan kadottanut, ja vakuutti minulle,
että Ella ei olisi koskaan lähtenyt Amerikkaan, ellen minä olisi
häntä niin innokkaasti kehoittanut. Myönsin, että hän luultavasti oli
oikeassa, ja vakuutin hänelle, että olin asiasta yksinomaan hyvilläni.
Meidän suhteemme kylmeni sen jälkeen kokonaan, enkä nähnyt häntä muuta
kuin sattumalta pari kertaa. Ellan kirjeistä kumminkin ymmärsin, että
Bertrand usein kirjoitti Amerikkaan ja koetti houkutella Ellaa tulemaan
pois Lontooseen. Se saattoi minut ensin hiukan levottomaksi, sillä
ymmärsin hyvin, että jos Ella tulisi takaisin, ei hänellä olisi mitään
pelastuksen mahdollisuutta, vaan Bertrand saisi kaiken vallan hänen
ylitseen. Rauhoituin vähitellen, koska ei asiasta sen enempää kuulunut.
Ellan ensimmäinen kirje New Yorkista oli hyvin iloinen. Hän oli heti
ryhtynyt työhönsä, joka tuntui häntä paljon miellyttävän, ja tuloja
hänellä oli niin paljon, että jokseenkin puolet joutui kuukausittain
säästöön. Pienen ystäväryhmän hän oli myöskin löytänyt ja viihtyi
heidän seurassaan erittäin hyvin. Tunsin jokaisen heistä ja tiesin,
että he olivat "oikeata laatua", kovaa työtä tekeviä, sivistyneitä,
intelligenttejä ihmisiä, joilla oli itsenäinen kanta, ja jotka
uskalsivat asettaa elämänsä sen mukaan, pyytämättä lupaa keneltäkään.
Ellan kirjeiden sävy alkoi sitten myöhemmin hiukan muuttua. Hänellä
oli ikävä, ei koti-ikävä, vaan "ikävä kotia", kuten hän sanoi. Toisin
sanoen, hän ikävöi omaa pesää, jossa hän olisi kotonaan, ja jonka
edestä maksaisi vaivaa tehdä työtä. Olin aina ollut Ellan kanssa
samaa mieltä siinä, että tuollainen koti saattoi olla missä paikassa
maailmaa tahansa. Paikka oli aivan toisarvoinen, mutta ihmiset olivat
tärkeitä. Kun matkustelee paljon ja näkee mitä maailmassa on kauneinta
luonnossa, kyllästyy luonnon kauneuteen, taikka, ehkä on oikeampi
sanoa, alkaa pyytää liikoja. Kuusien asemesta toivoo palmuja, koivujen
asemesta kukkivia akaasioita ja hybiscus-puita. Ja kun ne sitten saa
tahtoo takaisin karuun luontoon kuusten suojaan kanervakankaille. —
Mutta ihmissielun rikkauteen ei koskaan kyllästy. Ihmissielussa tapaa
kaikki, mitä voi uneksia, humisevat kuuset, huojuvat palmut, kukkaset,
erämaat, polttavat auringot, jäätävät revontulet. Ihmiset, ystävät, ne
ovat elämän onnelle tärkeitä, vähätpä saarista ja salmista, puista ja
pensaista.
Ella pyysi pyytämistään minua tulemaan New Yorkiin, jotta perustaisimme
siellä yhteisen kodin. Monesta syystä täytyi minun aivan jyrkästi
kieltäytyä. Lujemmat siteet sitoivat Eurooppaan. Sitten, jonkun ajan
perästä sain häneltä kirjeen, josta lainaan tähän otteen:
"Ymmärrän sinut vihdoinkin hyvin ja tiedän, että muuttosi tänne olisi
ollut joka suhteessa erehdys. Asiat eivät koskaan paikkaamalla parane.
Tiedän nyt varsin hyvin, että jos tahdon elää onnellista elämää,
pitää minulla olla oma koti ja oma lapsi. Niin juuri, ennen kaikkea,
oma lapsi. Elämäni, sellaisena kuin se nyt on, ei merkitse mitään.
Teen työtä, säästän rahoja — ketä varten? Minkä hyväksi? Olen terve
ja voimakas, ja ihmiset sanovat, etten ole tuhmakaan. Siis minun
ei tarvitse pelätä, että lapseni tulisi saamaan huonoja perintöjä.
Ymmärrätkö sinä, että tahdon lapsen? Ymmärrätkö sinä, että kaipaan,
että janoon lasta niin kiihkeästi, etten kestä tällaista tilaa enää
kauemmin? Lapseni isä ei voi olla kukaan muu kuin Bertrand, sillä
hän on ainoa, jota koskaan olen rakastanut, ja jota koskaan tulen
rakastamaan. Kaikki mitä minussa on elämän voimaa; tahtoa työhön ja
elämään, sen säästän lapselleni, omalleni... Bertrand tulee kohta
Amerikkaan, ja sitten aiomme muuttaa maalle lähelle New Yorkia, miehenä
ja vaimona, kunnes toivoni toteutuu... _'Sitten eroamme'_..."
Kuinka hyvin tunsin Ellan joka sanassa tuossa merkillisessä kirjeessä.
Minua melkein peloitti hänen kylmän kirkas järkensä, joka oli kaikki
edeltäkäsin laskenut. Jokainen, joka tunsi Ellan, tiesi hyvin, että
hän oli lämminsydäminen, suloinen olento. Miksi siis tuo kylmä
laskeminen heti, kun tuli puhe Bertrandista, jota hän kumminkin
väitti rakastavansa. En voinut löytää siihen muuta selitystä kuin
sen, että Ella ei tiennyt mitä rakkaus mieheen merkitsikään. Hän piti
Bertrandista enemmän kuin kenestäkään muusta, mutta rakkautta, kaikki
voittavaa, kaikki uhraavaa rakkautta, hän ei ollut koskaan tuntenut.
Arvattavasti hän, omien sanojensa mukaan, "säästi sen lapselleen".
Eräs yhteinen ystävämme New Yorkista kirjoitti minulle puhuneensa
Ellalle ja varoittaneensa häntä, sillä jos hän todellakin panisi
aikeensa käytäntöön, saattoi hänen yhteiskunnallinen asemansa
turmeltua kokonaan. Ella oli puhjennut iloiseen nauruun. Mikä oli tuo
mystillinen "asema", jonka tähden hänen olisi pitänyt uhrata onnensa
mahdollisuuden? Tietysti oli mahdollista, vieläpä luultavaakin, että
jotkut hänen n.s. ystävistään tulisivat kauhistumaan ja jättäisivät
hänet, mutta he saivat jättää, sillä hyvä... Oikeat ystävät eivät
luopuisi, vaan pysyisivät entisellään...
Kaikki kävi juuri kuten Ella oli suunnitellut. Häntä seurasi onni.
Samana päivänä kun sain hänen kirjeensä, näin sanomalehdistä, että
Bertrand oli lähtenyt edellisenä päivänä Amerikkaan "tutkimaan
sikäläisiä sanomalehtioloja".
Sitten en kuullut Ellasta mitään pitkiin aikoihin, kunnes kerran sain
kirjeen Roselta, jossa hän ilmoitti, että Ella oli jättänyt Bertrandin
ja muuttanut takaisin New Yorkiin, missä hän asui yhdessä kahden
ystävämme kanssa. Nämä molemmat olivat kansakoulunopettajia, jotka
tunsin erittäin hyvin, ja tiesin, että heillä oli sydän kultaa. Ella
odotti kohta tulevansa äidiksi.
Kului taas aikoja ennenkuin kuulin Ellasta. Seuraava uutinen oli, että
hänelle oli syntynyt poika, jonka nimeksi oli pantu John. — Sen jälkeen
sain usein kirjeitä Ellalta itseltään. John oli hänellä kaiken alku ja
loppu. Johnin kasvaessa tuntui Ellan onnikin kasvavan ja hänen mielensä
oli täynnä tuumia Johnin tulevaisuudesta. Aloin yhä selvemmin käsittää,
kuinka voimakas luonne pienellä tummasilmäisellä Ellalla oikeastaan
oli. Ja kuinka paljon korkeammalla tasolla hän oli kuin Bertrand!
Ella käsitti vallan pian, että John oli Bertrandin mielestä yksinomaa
rasitus, jonka olemassaolo ei tuottanut muuta kuin vaivaa ja harmia.
Tavallaan Ella oli siitä melkein hyvillään, sillä se saattoi Johnin
yksin hänen omakseen, josta ainoastaan hän oli vastuunalainen ja joka
oli kokonaan riippuvainen hänen huolenpidostaan, hänen rakkaudestaan.
Rakkaudesta ei suinkaan ollut puutetta. Ei mikään työ eikä uhraus
tuntunut Ellasta vaikealta, jos siitä oli Johnille hyötyä. Koko Ellan
elämä oli loppumatonta työtä Johnin onnen edestä.
Muutamia vuosia myöhemmin kävin Amerikassa ja tapasin Ellan, joka yhä
vielä asui New Yorkissa samojen ystäviensä kanssa. John oli harvinaisen
kaunis poika, ja yksissä neuvoin kaikki kolme häntä hoitivat. Ella
sanoi kaipaavansa länteen, jonnekin maalle, sillä elämä New Yorkissa
ei varmaankaan ollut hyvä Johnille. Hyvien ystävien avulla hän saikin
hyvillä ehdoilla pienen kanafarmin Kaliforniassa ja muutti sinne noin
vuoden kuluttua. Usein en hänestä kuule, mutta kun hän kirjoittaa, ovat
kirjeet aina täynnä surumielistä onnea. Tavallisesti hän kirjoittaa
yksinomaan Johnista ja kanoistaan, mutta kerran hän minun hartaasta
pyynnöstäni kertoi hiukan itsestäänkin. — Näin hän kirjoitti:
"Ehkä olet oikeassa sanoessasi, että minun pitäisi olla perheen äitinä,
jolla olisi puoli tusinaa lapsia sekä kissoja ja koiria, lampaita ja
porsaita. Mutta oletko ajatellut, että niiden mukana seuraisi myöskin
Bertrand, ja — usko minua — se olisi onneni loppu. Tuntuuko sinusta
vallan luonnottomalta ja hullulta, suorastaan epäsiveelliseltä, kun
puhun noin? Tiedätkö, en usko enää rakkauteeni Bertrandiin. — Sinähän
et siihen koskaan uskonut. John se oli, John ja yksinomaan John, jonka
tuloa odotin ja jolle rakkauteni oli säästyvä. En tiedä, osaanko
selittää tilaani sinulle ja osaanko selittää sitä itsellenikään.
Minusta tuntuu kuin entinen minä olisi kuollut ja uusi minä eläisi
ainoastaan Johnissa ja Johnin kautta. Käyn läpi uuden kehityksen
lapsuudesta täysi-ikäiseksi. Minun sieluni elää Johnin sielussa.
Ajattelen hänen ajatuksiaan, tunnen hänen tunteitaan, suren hänen
surujaan ja iloitsen hänen ilojaan. Tiedän, että on niitä, jotka
sanovat, että jos John minulta otettaisiin pois, pitäisi minunkin mennä
pois elämästä, sillä sen jälkeen en enää voisi elää. Niin ajattelin
yhteen aikaan itsekin, mutta nyt tiedän, että se ei ole niin. Viime
kesänä, kuten muistat, se mahdollisuus oli hyvin lähellä. Yhteen
aikaan lääkäri jo luuli, että John ei jaksaisi voittaa sitä hirveätä
tautia. Silloin minulle selvisi, että mitä John on minulle antanut,
on aina minun. Jos se isku minua olisi kohdannut, että olisin Johnin
menettänyt, olisi elämäni jatkunut kuten ennenkin, sillä minä olisin
elänyt Johnin elämää. Elämässä on niin paljon, jota ei voi sanoin
selittää. Sinun täytyy ymmärtää tämä, huolimatta minun sekavista n.s.
'selityksistäni', jotka eivät mitään selitä. — Sinä sanoit kerran
minulle, että minä en ole luotu rakastajattareksi, vaan äidiksi. Se
on kai totta. Bertrand raukka erehtyi pahasti, luullessaan minussa
löytäneensä ikuisesti uskollisen ihailijan. Joskus hän on minusta
melkein vastenmielinen — — — Joskus myöskin tuntuu, että jos se
tuntematon siellä Cambridgessä olisi tullut luokseni, olisivat asiat
toisin... Mutta se on tietysti naurettavaa mielikuvitusta vain... Olen
tyytyväinen, niin tyytyväinen kuin ylimalkaan tässä elämässä voi olla.
Aamupäivät kuluvat pian täällä kanojeni parissa, ja sitten tulee John
kotiin koulusta... Nyt olen kertonut niin paljon itsestäni, että se saa
riittää pitkiksi ajoiksi. En tahdo puhua näistä asioista sen enempää
sinunkaan kanssasi. Se ei ole hyvä sinulle eikä minulle. Sano, että
ymmärrät tämän, sano..."
* * * * *
Melkein samaan aikaan kun Ella läksi Amerikkaan, tutustuin Lontoossa
nuoreen mieheen, joka tuli luokseni kysymään, suostuisinko opettamaan
hänelle suomenkieltä. Tietysti suostuin, vaikka kovasti epäilin,
että hän oli noita verraten tavallisia englantilaisia, joilla on
rahaa tarpeeksi ja aikaa liiaksi, ja jotka siksi keksivät jos
jonkinlaisia päähänpistoja, joita he rientävät heti tyydyttämään.
Tietysti olin vallan varma siitä, että yksi ainoa tunti olisi kylliksi
tyydyttämään hänen innostustaan suomenkieleen. Se tunti tuli, ja
menin hämmästyksestä vallan sanattomaksi, kun hän kantoi kainalossaan
Järnefeltin "Isänmaata" ja sanoi sitä lukeneensa, mutta siinä oli
paikkoja, joita hän ei oikein ymmärtänyt. Varsin pian sain selville,
että hän ymmärsi suomea kuin aito suomalainen ja osasi selittää
kieliopillisia ongelmia monta vertaa paremmin kuin minä, joka en
kieliopista tiedä mitään. Hän tahtoi kumminkin jatkaa tuntejaan, ja
tulimme siten tapaamaan toisemme usein. Vähitellen kehittyi meistä
hyvät ystävät, niin että haimme toistemme seuraa aivan riippumatta
suomenkielestä.
Hän oli omituisen hiljainen olento, tuo mies. Kun hän tuli käymään
luonani, saattoi hän istua aivan ääneti poltellen piippuaan juuri
niin kauan kuin annoin hänen olla ääneti. Puheliaan emännän parissa
ei vaitiolo kylläkään kestänyt kovin kauan, mutta hän ei koskaan
puhetta alottanut, vaikka kyllä kiltisti vastasi, kun kysyttiin. Kolme
seikkaa tässä maailmassa tuntui tuottavan hänelle suurta tyydytystä:
musiikki, piippu ja väkevä kahvi. Kun hän istui poltellen piippuaan
taikka maistellen mokka-mysore kahvia, tuntui syrjästä katsojasta kuin
ei mikään maailmassa voisi hänen englantilaista tyyneyttään järkyttää.
Ellei hänellä olisi ollut erittäin paljon puhuvat, ilmehikkäät silmät,
olisi voinut luulla, että hän oli ääneti siksi, ettei hänellä ollut
mitään sanomista. Silmät pettivät hänet.
Olisi luullut, että hänen seurassaan tuli ikävä, mutta niin ei suinkaan
ollut asian laita. Hän oli niitä ihmisiä, joissa viisaus loistaa läpi,
puhuivatpa he tai olivat vaiti. Sellaisiakin ihmisiä tapaa monta lajia.
On sellaisia, joiden viisaus meitä hämmästyttää, peloittaa, masentaa.
Meistä tuntuu kuin he lukisivat pienimmätkin sopukat sielussamme,
ymmärtäisivät kaikki, mutta eivät mitään antaisi anteeksi. Stuart Lane
— se oli ystäväni nimi — toi mukanaan miellyttävän varmuuden ja rauhan
tunteen. Hän kyllä ymmärsi kaikki, mutta ei koskaan tuominnut. Hänen
tietonsa mitä erilaisimmilta aloilta olivat hämmästyttävät, mutta hän
ei koskaan niitä pyytämättä tyrkyttänyt. Hänellä oli vastuunalainen
toimi eräässä ministeriössä, ja virkansa ulkopuolella hänen aikansa
meni pääasiallisesti musiikkiin ja kirjallisuuteen, joilla molemmilla
aloilla hän oli, ei ainoastaan nauttijana, vaan myöskin tuottajana.
Ystäviä hänellä oli koko joukko, mutta niistä hän oli valinnut muutamia
harvoja, joiden seurassa hän vietti muutamia hetkiä melkein joka viikko.
Se mikä minua alituiseen hämmästytti ja samalla veti puoleensa, oli
hänen aito englantilaisuutensa. Kaikki ne ominaisuudet, jotka me,
Englannissa kauan asuneet, olemme oppineet pitämään täysiverisen
englantilaisuuden merkkinä, olivat hänessä synnynnäisiä. Kylmäverinen
tyyneys ja, huolimatta kaikista hänen hyvin vapaista mielipiteistään,
muutamien tapojen tarkka seuraaminen aina huvittivat minua. Kuka
englantilainen voi, esimerkiksi, olla vetoa lyömättä? Ei kukaan.
Stuart Lane, jossa ei kukaan kuolevainen olisi voinut arvata mitään
mielenkiintoa kilpailuihin, säännöllisesti löi vetoa hevoskilpailuissa
ja suurella nautinnolla meni ihailemaan Derby-kilpailua, jos suinkin
pääsi irti virastaan sinä päivänä. Ja tietysti hän aina pääsi.
Kerran tulin maininneeksi Elsa Kainoselle, joka sattui olemaan
Lontoossa, että Stuart Lanen piti tulla luokseni samana iltana kun
Elsakin oli luvannut tulla. Elsan ensimmäinen kysymys oli: "Sano, onko
hän naimisissa, vai onko hän rikas vanhapoika?" — Kysymys huvitti minua
paljon, sillä en tosiaankaan ollut sitä puolta asiasta miettinyt.
Sanoin Elsalle, että mikäli tiesin, Stuart Lane ei ollut naimisissa,
mutta ei hän ollut kovinkaan vanha poika ja tuskinpa hän oli rikaskaan.
Viimeksimainittua seikkaa en kumminkaan voinut taata. Saattoi olla
vaikka miljoonamies, mutta hyvin vaatimattomasti hän asui ja eli.
"Voi sinua viaton karitsa!" huudahti viisas Elsa. "Jos hän elää
vaatimattomasti ja on täynnä aatteita ja -ismejä sekä lyö vetoa
hevoskilpailuissa, on hän varmasti upporikas. Sellainenhan on
niin erinomaisen englantilaista. Muistatko, kuinka me molemmat
säälimme Nelly Carteria, jolla oli niin vanha harmaa hame ja kengän
korot vinossa ja tukka kampaamaton? Minäkin, joka olen paljon
epäluuloisempi kuin sinä kokematon lapsukainen, luulin tyttö parkaa
niin auttamattoman köyhäksi, että parasta olisi ollut ostaa hänelle
kontti selkään, täyttää se hänen lukemattomilla -ismeillään ja lähettää
hänet saarnaretkelle Etelämeren saarille, missä hän saattoi poimia
elatuksensa palmujen latvoista... Tunnusta pois, että sinä vuodatit
säälin kyyneleitä..."
"Hillitse mielikuvitustasi! Minä en sellaisesta syystä itke — enkä
monesta muustakaan syystä..."
"Hi, hi, hii! Ja muistatko, kuinka me molemmat melkein pyörryimme
hämmästyksestä saadessamme tietää, että hän oli rikkaan pankkiirin
ainoa tytär, jossa ei ollut muuta vikaa kuin hirvittävä määrä
periaatteita, mitkä estivät häntä nauttimasta maallisia mukavuuksia.
Hän oli rikas kuin Kroisos, mutta hänen elämänsä ei maksanut enempää
kuin kuusi penceä päivässä..."
"Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä Stuart Lanen kanssa?"
"Ei muuta kuin että minun täytyy henkilökohtaisesti ottaa selko, onko
hän varakas sekä muutoin sopiva."
"Sopiva mihin?"
"Sittenpähän näet... Siis hyvästi huomiseen."
Huomispäivä tuli, ja illalla olivat sekä Elsa että Stuart Lane
luonani. Elsa esiintyi aluksi tavallisella varmuudellaan, joka aina
oli herättänyt minussa hämmästystä ja salaista ihailua. Vaikka hän
oli suomalaisessa pikku kaupungissa syntynyt ja kasvanut, oli hänessä
sellainen synnynnäinen varmuus kaikissa suurkaupungin oloissa, että
hän veti vertoja kenelle maailmannaiselle tahansa. Hän oli lujasti
päättänyt ottaa selvän Stuart Lanen varallisuudesta ja ulkonaisista
olosuhteista, olivatpa ne kuinka peitettyjä tahansa tavallisilta
silmiltä. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin minulla oli tilaisuutta
syrjästä ihaella Elsan sotasuunnitelmia, ja tulin yhä varmemmin
vakuutetuksi, että hän oli kuin luotu päähenkilöksi johonkin Bernard
Shawn draamaan. Melkein aina hän onnistui aikeissaan, sillä häntä johti
erehtymätön vaisto enemmän kuin viisaus.
Tällä kertaa kumminkaan onni ei aivan seurannut hänen aikeitaan.
Stuart Lane tuntui heti käsittävän, mistä oli kysymys. Se oli sitä
hämmästyttävämpää, koska miehet ylimalkaan alituiseen iskevät
kirveensä kiveen, kun he yrittävät naisia arvostella, ja kaiken
lisäksi Stuart Lane tuntui hiljaisessa äänettömyydessään tavallista
sokeammalta. Nyt hän oli kuin taikaiskun lyömä. Hän näki, hän kuuli,
hän puhui. Elsa kadotti kokonaan tavallisen varmuutensa ja alkoi
hiljalleen peräytymisliikkeen. Olin oikeastaan kiitollinen Elsalle,
joka oli pakoittanut esiin tuon uuden Stuart Lanen, jota en ennen
ollut koskaan nähnyt. Ennen hän oli ollut kuin kotonaan, sai polttaa
piippuaan niin paljon kuin tahtoi, sai sanoa suoraan, oliko kahvi
liian heikkoa, sai hymyillä Conan Doylen spiritismille tahi ihaella
viimeistä oopperanäytäntöä, juuri niinkuin itse halusi. Nyt hän ei
ollenkaan ottanut esille piippuaan, ennenkuin kehoitin häntä sitä
polttamaan, ja vielä sittenkin hänen piti varmuuden vuoksi kysyä,
sallimmeko todellakin hänen polttaa piippua vai soisimmeko mieluummin
hänen polttavan sikareja. Tiesin vallan hyvin, että hän aina kantoi
taskussaan neljä lyhyttä piippunysää, semmoisia kuin englantilaiset
aina-polttavat, mutta epäilin suuresti oliko hänellä muita
tupakkaneuvoja mukanaan, ja riensin siis vakuuttamaan, että olimme
varsin mieltyneet piippuihin, ennenkuin Elsa ennättäisi sanoa jotain
sikarien puolesta.
Tämä uusi Stuart Lane, jonka nyt ensi kerran näin, oli tottunut
maailmanmies. Kahvipöydässä hän hoiti tarjoilua ja kun jompikumpi
meistä naisista nousi ylös, hän heti kiiruhti avaamaan ovea, sanalla
sanoen hänestä oli koitunut hermostuttavan kohtelias vieras entisen
kotiystävän sijaan.
En voi sanoa, että pidin tuosta muutoksesta. Ensin se kyllä minua
huvitti, mutta sitten melkein suututti. Mikä lienee ollut siihen syynä?
Selityksen sain myöhemmin: Stuart Lane ei pitänyt Elsasta, ja
hänen erinomainen kohteliaisuutensa oli jonkunmoista linnoituksen
rakentamista ympärilleen, joka tehokkaasti esti kaikkein viattomintakin
lähestymistä. En voinut muuta kuin ihmetellä ja vastoin tahtoani
ihaella tuota psykologista selvänäköisyyttä, joka pani hänet heti
iskemään oikeaan kohtaan ja puolustautumaan niin tavattoman taitavasti
ja samalla niin öljytyn kohteliaasti, ettei kiukkuisinkaan ihmislapsi
olisi voinut häntä moittia. Elämän ulkopuolelle asettuneelle
syrjästäkatsojalle ei mikään voi olla mielenkiintoisempaa kuin
tuollainen taistelu, jossa ei mitään sanota, ei mitään selitetä ja
kumminkin kaikki ymmärretään...
Elsa oli masennuksissa tappiostaan. "Että sinä viitsit olla tuon
itserakkaan narrin ystävä", hän alotti keskustelumme, kun seuraavan
kerran tavattiin. Kun sitten kysyin häneltä, millä lailla mies raukka
oli osoittanut suunnatonta itserakkauttaan ja miten hän oli meitä
vastaan rikkonut, purskahti Elsa hyvänluontoiseen nauruun ja myönsi
heti, että häntä harmitti se, ettei hän mitenkään päässyt päämääräänsä
lähemmäksi, ja se tietysti tavallista ihmistä suututtaa.
Elsan harmi ei hävinnytkään aivan heti, kuten aina ennen, sillä kerran
myöhemmin hän vallan äkkiarvaamatta sanoi: "Sellaiset miehet, jotka
eivät koskaan ole olleet kunnollisesti rakastuneet, ovat ikäviä." Kun
sitten kysyin häneltä, ketä hän tarkoitti, hän vain murahti, että kyllä
minä ymmärsin, vaikka muutoin vaan ilkeyksissäni kysyin.
Elsan huomautus oli taas yllätys minulle. Olin usein saanut kokea,
kuinka hyvä vaisto Elsalla oli, ja huolimatta siitä, että hän hätiköi
ja hyppäsi asiasta toiseen, niin että oli vaikea häntä seurata eikä
mistään tuntunut tulevan oikein valmista, hän harvoin iski pahasti
kiveen huomautuksillaan. Mistä hän oli tuonkin saanut päähänsä, että
Stuart Lane ei ollut koskaan oikeata rakkautta tuntenut? Saattoipa se
olla hyvinkin totta!
Hain käsiini Stuart Lanen julkaiseman runokokoelman, jonka hän kerran
oli minulle antanut, ja aloin lukea. Totta oli, että se mies ei tiennyt
rakkaudesta mitään. Kauniita runoja, kylmän kirkkaita, sointuvia,
heliseviä, mutta ilman tulta...
Tuli sitten odottamatta aika, jolloin tiemme erosivat. Sota sen
sai aikaan. Elsa läksi Suomeen, minä Amerikkaan ja Stuart Lane jäi
virkaansa Lontooseen. Alussa oli kirjevaihtomme hyvin hidasta,
sillä surut ja huolet painoivat jokaisen mieltä noina hirvittävinä
vuosina. Kun sitten sodan loputtua pääsin palaamaan Suomeen, alkoi
kirjeitä tulla useammin. Ne toivat aina mukanaan lämpimän ystävyyden
tuulahduksen, joka oli kahta tervetulleempi noina särkyneinä aikoina.
Sitten aloin tuntea, että kirjeiden sävy rupesi muuttumaan. En
voinut selvin sanoin selittää, mikä se oli, joka teki ne ikäänkuin
elävämmiksi, todellisemmiksi. Jotain oli tapahtunut, joka tuntuvasti
häiritsi Stuart Lanen hillittyä, tyyntä mielialaa, mutta mikä
se oli, sitä en tiennyt. Olin kuullut, että hän oli kohonnut
yhteiskunnallisessa asemassaan ja oli nyt vallan tärkeä henkilö
ministeriössä, mutta tiesin varmaan, että se ei millään lailla olisi
voinut häiritä hänen tavallista tyyneyttään. Semmoisetkin seikat, jotka
varsin helposti "nousevat päähän" vähemmän tunnetuilla henkilöillä,
eivät mitenkään häntä juovuttaneet. Siitä minulla oli kuvaavana
esimerkkinä m.m. se seikka, että hän oli toisena johtohenkilönä
suljetussa henkisessä seurassa, jossa jokaisella jäsenellä oli
sivistyneessä maailmassa korkealle kajahtava nimi, eikä tuo tosiasia
ollut milloinkaan hänen rauhaansa häirinnyt, eikä hän siitä koskaan
puhunut, vielä vähemmin hän sillä kerskui. Hän oli yksi heistä ja sillä
hyvä. — Muualta syyt olivat haettavat kirjeiden muuttuneeseen sävyyn.
Sain sitten kerran häneltä kirjeen, jossa hän ihastuksella kertoi
viimeisestä oopperassa käynnistään ja lisäsi, että "Toinen" oli ollut
hänen kanssaan. Sen jälkeen sisälsi jokainen kirje jotain "Toisesta",
joka tuntui olevan alituiseen Stuart Lanen seurassa. Minä aloin
myöskin, puoleksi todella, puoleksi leikillä puhua "Toisesta", kyselin
hänen mielipiteitään kirjallisuudesta, musiikista, y.m., tahdoin
tietää, minkä näköinen hän oli, asuiko hän Lontoossa vai maalla ja
monta muuta asiaa.
Sitten tuli kirje Stuart Lanelta, jossa hän ilmoitti, että "Toisen"
nimi oli Judith, ja siitä lähtien puhuimme aina Judithista, mutta sen
enempää en siitä viisastunut.
Muutaman kuukauden perästä pyysin, että hän vihdoinkin lähettäisi
minulle Judithin kuvan, sillä olimmehan jo vanhat tutut kirjeitten
avulla, joissa aina lähettelimme terveisiä toisillemme, paitsi kyselyjä
ja vastauksia. Seuraava kirje Stuart Lanelta sisälsikin Judithin
kuvan. Ensin hämmästyin sanattomaksi, sillä siinähän oli Ellan kuva!
Tarkemmin katseltuani kuvaa, ymmärsin kumminkin, että se ei ollut
Ella, mutta niin paljon hänen näköisensä, että olisin luullut häntä
Ellan kaksoissisareksi, ellen olisi tiennyt, että Ellalla ei ollut
mitään sisarta. Toinen seikka, joka minua hämmästytti vielä enemmän,
oli se, että Judith kantoi käsivarrellaan noin vuoden vanhaa pikku
poikaa ja talutti kädestä hiukan vanhemmalta näyttävää tyttöstä. Oliko
Stuart Lane salaisesti naimisissa, vai kuinka minun piti se ymmärtää?
Suurempia ihmeitä tapahtui sodan aikana.
Eipä muuta kuin piti kysyä: Keitä olivat lapset Judithin mukana?
Olivatko ne Judithin lapsia ja olivatko ne Stuart Lanen lapsia? Odotin
innokkaasti selitystä arvoitukseen.
Kysymykseni tuntuivat hiukan huvittavan Stuart Lanea, ja hän vastasi,
että lapset kyllä olivat Judithin, vaan eivät suinkaan hänen, vaan
Judithin aviopuolison, Jack O'Connorin!
Siis taas uusi arvoitus. Stuart Lanen edelliset kirjeet olivat siksi
selvästi ilmaisseet, että hän oli syvästi rakastunut Judithiin, etten
voinut selittää tätä uutta käännettä. En uskaltanut enää pyytää
selitystä, sillä arvasin, että se tuottaisi hänelle mielipahaa, mutta
paljon antoi kysymys minulle miettimisen aihetta.
Kun vihdoin taas pääsin muuttamaan vanhaan kotiini Lontooseen, selvisi
tämäkin arvoitus minulle. Tässä oli taas uusi elämän murhenäytelmä.
Stuart Lane, tuo voittamaton, varovaisuudella panssaroitu olento, oli
voitettu, kukistettu. Judith oli hänet lumonnut niin täydellisesti,
ettei hän ollut oma entinen itsensä enää. Ja Judith, kaunis
mustakiharainen Judith oli toisen oma!
Kun sitten verraten pian tutustuin Judithiin henkilökohtaisesti,
hämmästytti minua vielä entistä enemmän hänen ja Ellan merkillinen
yhtäläisyys. Ja yhä uudelleen valitin kohtalon ilkkuvaa oikullisuutta,
joka ei ollut johtanut Ellaa ja Stuart Lanea yhteen, vaan oli antanut
molempien onnen särkyä.
Kerran tuli Stuart Lane kertoneeksi olostaan Cambridgen yliopistossa,
eikä ollut vaikea laskea, että hän oli ollut siellä juuri samaan
aikaan kun Ella kävi sanotussa kaupungissa. Minuun iski kuin ukkosen
nuoli se vakuutus, että juuri hän eikä kukaan muu, oli se mies,
jota Ella oli puoleksi hymyillen, puoleksi surumielisesti sanonut
unelmiensa sankariksi. En voinut siitä Stuart Lanelle puhua. Oli
kuin olisin astunut pyhälle maalle... Mutta olemmehan kokeneet, eikö
totta? — kuinka joskus syvimmässä sydämessämme _tiedämme_ asioita,
joita ei kukaan ole meille kertonut ja joita emme ole lukeneet emmekä
kuulleet. En osaa selittää, mikä mystillinen voima meille tuon tiedon
antaa, mutta siellä se on, varmempana, selvempänä, pyhempänä, kuin
tavallisilla aistimillamme saavutetut kokemukset... Kysyin itseltäni,
oliko Stuart Lane tuntenut samaa kuin Ella, ja jos oli, miksi hän ei
ottanut omaansa? — Olisihan minun pitänyt se kysymättäkin ymmärtää.
Sehän on niin tavallista, että pelko estää meitä ottamasta, mitä elämä
tarjoo, pelko ja "hyvät sivistyneet tavat". Entä sitten, vaikka astuu
sydämen murskaksi, kunhan kenkä, joka sen musertaa, on muodikas ja
hyvin kiillotettu!
Usein olen miettinyt, olisiko onnellista, jos Stuart Lane ja Ella
vielä tapaisivat toisensa? Tuskinpa. Katkerimmat kärsimykset ovat jo
ohi. Molemmat ovat jokseenkin tyyntyneet ja tyytyväisiä kohtaloonsa.
Molempien tunteet ovat muuttaneet luonnetta, hiiltyneet, lauhtuneet.
Hehkuvan rakkauden sijaan on tullut lämmin ystävyys, joka ei polta
eikä revi rikki... Miksi pitäisi taas alottaa alusta, kärsiä kaikki
uudestaan ja ehkä erehtyä uudestaan? Etkö tunne, että tuon, tuon
näennäisesti julman kohtalon oikkujen alla voi piillä syvä ajatus, mikä
ei vielä ole selvillä meille, kohtalon leikkikaluille?
Mikä on sallittu, se tapahtuu, sinä Suuri Tuntematon...