Voimakkaat piirtävät elämän ilmiöiden ääriviivat, sillä sellaiseen
työhön tarvitaan vakava käsi, varma silmä, selvä tietoisuus
tarkoituksesta ja keinoista. Kuvio, jossa on ainoastaan ääriviivat,
on kuollut, vaikka voimmekin nähdä mihin se tähtää. Siitä puuttuu
valon ja varjojen jako sekä väritys. Silloin alkaa voimattoman väen
työ. Voimaton on liian heikko luodakseen uusia ääriviivoja, mutta
hän voi omaksua voimakkaan luoman kuvion ja voi koko sydämellään
antautua luomaan eloa siihen. Hän voi johtaa valon oikeaan kohtaan,
asettaa varjon paikalleen, panna väritäplän tähän, toisen tuohon.
— Voimakas tietää täsmälleen, mitä hän tahtoo, kuinka syvälle hän
painaa ääriviivat, miksi hän laittaa kuvion juuri tuollaiseksi eikä
muunlaiseksi. Voimaton ei aina tiedä yhtä selvästi, miksi hän jakaa
valon ja varjon juuri noin, miksi käyttää värivivahduksia juuri tuolla
lailla. Häntä johtaa usein vaisto ja tunne enemmän kuin kylmä järki.
Siksi sattuukin joskus, että hän ei selvästi seuraa ääriviivoja,
vaan antaa varjon taikka värin luiskahtaa ulkopuolelle rajaa. Jos
ääriviivojen luoja on saapuvilla, voi hän helposti korjata sellaisen
erehdyksen, mutta jos häntä ei enää ole olemassa, saattaa käydä niin,
että taitamaton värien käyttäjä turmelee koko kuvion, niin ettei
alkuperäisestä luonnoksesta jää mitään jälelle. Silloin täytyy toisen
voimakkaan tulla apuun ja joko luoda uusi kuvio, taikka etsiä vanhat
ääriviivat esiin ja laittaa ne selviksi taas. Sillä lailla elämä kuluu
ainaisessa vuorovaikutuksessa voimakkaiden ja voimattomien välillä.
Molemmat ovat välttämättömiä elämän ilmiöiden luomiseen ja kuvaamiseen,
ja molemmat ovat siis yhtä tärkeitä. Voimakkaita ihaellaan ja
peljätään, voimattomia rakastetaan ja vihataan. Voimakkaiden ilmapiiri
on ylimalkaan viileä, voimattomien lämpimämpi...
Minulta kysyttiin, sisältääkö tämä uusi kirjanen novelleja vai
tosi-elämästä otettuja kuvauksia. Kaikki ovat otetut elämästä, muutamat
aivan sellaisinaan, niinkuin elämä ne antoi, nimet vain muutettuina.
Nimet ovat yhdellä ainoalla poikkeuksella kokonaan muutetut. Paitsi
sitä huomasin pian, että muutamia piti muuttaa niin paljon, että
ainoastaan ydin säilyi koskettamatta. Se oli välttämätöntä, jotta
lukijat eivät yrittäisi ruveta arvailemaan, kuka kulloinkin on ollut
"sankarina". Siksi luulen, että paria kolmea pätkää voi yhtä hyvin
sanoa novelliksi kuin elämän valokuvaksi. Ytimen, s.o. sen kohdan
tapahtumassa taikka ihmiskohtalossa, joka enin herätti mielenkiintoa,
olen koettanut säilyttää ehyenä.
Muuta selitystä en osaa antaa.
Lontoossa, syyskuussa 1927.
_Aino Malmberg_.