Kaikki tiede alkaa edellytyksellä ja päättyy tulokseen. Historia
on rajoitettu, mutta sen ala, aika, jäsen aine, ihmiskunta, ovat
rajoittamattomat. Sen takana on jotain, joka on ennen ollut, ja sen
edessä on jotain, joka on tuleva.
Sinä tänpäiväinen, joka silmäilet eilistä, ajattele tähtikirkasta yötä,
rannatonta valtamerta, laineilla keinuvaa laivaa. Kannella seisoo
mies, tarkastellen tähtitaivasta. Yön, avaruuden ja meren yksinäisyys,
korkeuksien säteilevä rauha, kaikki häntä virvoittaa, kokoo ja
kehoittaa. Tämä mies etsii kiinnekohtaa, mutta missä on löydettävissä
kiinnekohta aaltoilevassa meressä?
Hän kysyy: -- ihmishenki kysyy aina. Hänestä on kuin seisoisi hän
äärettömän, onton pallon sisässä. Hänen päänsä päällä taivaan kumottu
malja, hänen allansa meren sitä vastaava peilikuva; kaikkialla
tähtiä, kaikkialla ijäisyyttä. Pallo on täydellinen. Kaikki säteet
keskipisteestä kulkevat sen kehään; kaikki säteet kehästä heijastuvat
takaisin keskipisteeseen. Ja _hän_ on keskipiste. Se on hän, joka
vallitsee maailman kaikkeutta.
Tämän katselijan saama vaikutus on ihmisen ensimmäinen vaikutus
tähtitaivaan alla, ja jumalaistaru on nimittänyt yön kaiken äidiksi.
Siitä käsitys, että universumi kiertää maata. Siitä astroloogin uni
tähtien vaikutuksesta. Siitä aina ja aina uudistuva käärmeen kehunta,
että ihminen on Jumala. Ja kuitenkin ilmaisee tämä kuviteltu asema
maailman keskipisteessä jotain paljon enempää kuin näköhäiriön. Hän,
katselija, jonka silmä syttyi katsomaan maailmaa eilen ja sammuu
huomenna, -- tämä lyhytnäköinen kuolevainen, jonka täytyy turvautua
voimakkaampaan kaukoputkeen saadakseen tietää jotain kiertotähtensä
lähimmistä naapureista, -- hän, tuo häviävässä pienuudessaan turvaton,
tuntee solidaarisuutensa luomakunnan kanssa, aukeamattoman yhteytensä
historian äärettömyyden kanssa takanaan ja historian äärettömyyden
kanssa edessään.
Jokainen ajatteleva olento on pienoismaailma, joka kantaa itsessään
maailman kaikkeuden.
Kykenemättä käsittämään palloa käsittää katsojan silmä selvästi sen
kehän. Tuo kehä, jota on sanottu kauneimmaksi ja täydellisemmäksi
kaikista mittausopillisista viivoista, miksi on se yhtä kova kuin se
on kaunis? Miksi sulkee se tämän äärettömän pallon? Miksi rajoittaa
se rajattoman, miksi kahlehtii se vapaan henkemme aistilliseen
käsitykseen, joka, kuinka avara lieneekin, kuitenkin on liika ahdas
äärettömyyttä varten. Jos kaikki luomakunnassa, ja sen kautta
kaikki ihmiselämässä, on itsessään lopetettua kiertokulkua, niin ei
ole olemassa mitään todellista äärettömyyttä, ei mitään edistystä
maailmassa eikä mitään toivoa maailmalle. Personallisuus syntyy
atoomien sattumasta, elää päivän, miettii kohtaloaan, kuihtuu ja
kuolee. Kuolevainen, miksi kysyt; olethan tuomittu häviämään.
Kahlehdittuna kohtalojen ja vaihteiden alati uudistuvaan kehään,
laskee historia lannistuneena kynänsä merkitäkseen aikakirjan kuolleen
vuosiluvun viereen: "ei mitään uutta auringon alla".
Usko, joka on ennustanut "kirkkaudesta kirkkauteen", väittää vastaan.
Tiede, joka vaatii kehitystä, väittää vastaan. Ihmishenki, joka etsii
äärettömyyttä, väittää sekin vastaan. Kaikki turhaan. Luonnon vaikutus
pysyy: elämä on kehä: luoteen jälkeen vuoksi, vuoksen jälkeen luode.
"Kaikki on niinkuin se on alusta alkaen ollut."
Avaa kehä!
Historia seisoo tärkeimmän kysymyksensä edessä. Liikkuuko ihmismaailma?
Ja jos se liikkuu, jota tuskin voi epäillä, liikkuuko se kehässä, vai
liikkuuko se eteenpäin?
Avaa kehä!
Voidaanko se todellakin avata tuo taipumattoman kehän lukittu portti,
joka rajoittaa meidän olemuksemme? Jos se voidaan avata, silloin
on historia vapautuva ja ihmiskunta murretuin kahlein virtaava
äärettömyyteen.
Avaa kehä!
Hyvä. Mutta _missä_ on sen avain?
Taas vastaa usko: annoinhan sinulle avaimen jo kauvan sitte. Avain on
Kristus.
Tiede aina epäilevä, ei tyydy tähän vastaukseen. Väsymättömästi tutkii
tiede yhä maailman avaruutta, kunnes se viimein löytää avaimen, joka
avaa lukitun portin -- ruuviavaimen! Sama luonto, joka on sitonut
olemuksen kehällä, päästää sen kierteellä. Se pallo, josta me kysymme
ja josta me otamme mittakaavamme, se aurinko, joka meitä valaisee, ne
lukemattomat, mahtavat pallot, jotka säteilevät yöllisellä taivaalla,
kaikki ne maailmat liikkuvat eteenpäin ei _kehissä_, vaan _kierteissä_.
Ei koskaan ole luonto selvemmin vastannut ihmisen kysymykseen. Tämä
vastaus koskee kaikkeen, avaa kehän sitä hävittämättä ja selittää
meille liikunnan arvoituksen. Mutta liikunta on elämää: kierre käy
elämäämme käsiksi. Kehä ei ole ijäisyys, niinkuin on kuviteltu,
luonnon vaikutuksen perusteella. Tuo "käärme, joka puree purstoaan"
on sitä, mikä on äärellistä, itsekästä, itsessänsä kiertelevää, siis
luonnon elämää niinkuin vuodenaikain vaihtelu, eikä henkielämää, joka
edellyttää edistymistä. Tämä korkeampi ja täydellisempi elämä, tämä
äärettömyys, jolla on päämäärä ja keskipiste samalla haavaa itsessään
ja ulkopuolella itseään, on rikkonut kehän ja muuttanut sen liikunnan
kierteeksi. Mutta jos aurinkokunnat pyörivät kierteissä eteenpäin, ei
mikään aistillisesti tajuttava olemus, ei edes valekuollut kivikään,
voi päästä tästä liikunnan muodosta vapaaksi. Ihmiselämän näennäinen
kiertokulku, kansain ilmeneminen ja katoaminen, suvun kehitys, kohtalot
ja vaiheet, sanalla sanoen kaikki se aine ja elämä, jota historia
on kutsuttu kirjoittamaan muistiin, kaikki se pyörii alinomaisessa
liikunnassa eteenpäin, kierteisessä liikunnassa.
Eteenpäin kulkeva liikunta edellyttää päämaalia, ja tämä taas
maailman ohjelmaa, maailman hallintoa. Täytyy todella olla kova
otsa voidakseen näin selvä johtopäätös silmäinsä edessä kieltää
Jumalaa. Mutta oleta, erään tunnetun koulun mukaan, että tämä Jumala
on itse aine -- eli ihminen, jos se kaikuu kauniimmalta meidän
turhamaisuudellemme. Välttääksemme uskonkaavaa kutsukaamme maailman
hallintoa _määräperäiseksi_, jättäen kunkin ajateltavaksi, jos hän
voi, miten järkevä on maailman suunnitelma, jonka ovat luoneet ja
järjestäneet ja jota johtavat se tai ne, jotka itse ovat olleet
luotavat, järjestettävät ja johdettavat.
Määräperäinen -- alusta alkaen suunniteltu, varmaan tarkoitukseen
valmistettu ja kaikissa yksityiskohdissa loppuun saatettu
maailmanjärjestys -- se on historian ajatus. _Ilman_ sitä on kaikki
mieletöntä sattumaa tai toivotonta kiertokulkua. Sen _kautta_ saa
näennäisesti satunnainenkin merkityksensä. Se, mitä me ihmiset sanomme
sattumaksi, on vaan meidän oma kykenemättömyytemme käsittää ilmiöitä
niiden johdonmukaisessa yhteydessä.
Maailman kellolla on tuntiviisari, historia, ja minuuttiviisari,
tilastotiede. Molemmat käsittelevät ne paljouksia, tasoittavat pieniä
eriä ja pitävät kirjaa loppusummista rajoitettuja ajanjaksoja varten.
Mutta se, mikä meitä tilastotieteessä täyttää kauhulla, on, että me
näemme tämän peloitta van kirjanpitäjän alistavan yksinpä ihmisen
vapaan tahdonkin luonnonlakien pakon alle. Niistä ei ole mitään muuta
pelastusta kuin tuo salaperäinen määräperäisyys, joka, yhtä ankarasti
kuin tilastotiede, mutta paljoa hellemmin, painaa sinetin suuren
ajattelijan periaatteen alle: "todellinen on järkevää". Se on uskon
kannalta: "Herran tiet eivät ole meidän tiemme ja hänen ajatuksensa
eivät ole meidän ajatuksiamme."
Jos me voisimme rakentaa historian näkötornin korkeammaksi kuin
Eiffeltornin, niin korkeaksi, että jokainen yksityinen ja lopuksi
myöskin kansat silmissämme katoaisivat ihmiskuntaan, silloinhan
seisoisimme siinä valtameri allamme. Mutta silloin eivät valtameren
aallot niin säännöttömästi kuin näyttävät olevan olisi joka
tuulenhenkäyksen heiteltävinä; ne kulkisivat määrättyyn, ei minkään
myrskyn häiritsemään suuntaan niinkuin joisto pääuomansa kautta
ilmaisee maan kaltevuuden. Me silloin havaitsisimme, joskaan emme
voisi sitä ymmärtää, avonaisessa kehässä esiintyvän ihmiskunnan
kierteen. Tämän välimatkan päästä katsottuna tulisi, kierteen luonnon
mukaan, moni näennäinen edistys näyttämään taka-askeleelta, samalla
kun moni tapaus, joka läheltä katsottuna näyttää taka-askeleelta,
todellisuudessa osoittautuisi olevansa askel eteenpäin. Moni katkera
suru näyttäisi tältä välimatkalta katsottuna antavan aihetta iloon,
moni kuolema olisi elämää ja päinvastoin. Semmoinen on kierre.
Sen ruuvinmuotoinen liikunta eteenpäin näyttää meille kussakin
silmänräpäyksessä ainoastaan puolet pyörivän kehän ympärystässä, jota
vastoin toinen puoli, jota tarvitsemme oikean arvostelumme pohjaksi, on
meiltä varjossa.
On välttämätöntä muistaa tämä saadakseen käsitystä määräperäisyydestä
historiassa ja elämässä. Sillä määräperäisyyden eniten silmäänpistävät
piirteet, ne, jotka herättävät meissä nurinaa, koska ne häiritsevät
omaa tahtoamme ja meidän käsitystämme maallisesta onnesta, ovat ankara
johdonmukaisuus, solidaarisuus, vastuunalaisuus, tuomio, edistys ja
lopputarkoitus. Katsottuina tarpeellisen välimatkan päästä, semmoisina,
kuin ne näkyvät maailman hallinnon kannalta katsottuina, tulisivat
nuo lait, jotka nyt ovat meissä niin säälimättömän kovia, jopa
julmiakin, osoittautumaan olevansa -- taaskin kierteen luonnon mukaan
-- rakkautta, armeliaisuutta, vanhurskautta, pyhyyttä. Pienoismaailma
yksilössä sisältää sen, että samat määräperäiset ilmiöt tavataan
jokaisessa yksityisessä ihmiselämässä. Tullaksemme siitä vakuutetuiksi,
tarvitsee meidän vaan luoda itseämme tarkastava silmäys takaisin
jokaiseen pitempään taipaleeseen, joka on takanamme.
Erityisesti valaiseva käsitystämme määräperäisyydestä
maailmanhistoriassa on juudankansan historia. Ainoa edeltä
määrättyyn tarkoitukseensa nähden, erikoinen luonteeltaan ja ollen
vielä sanomatta viimeistä sanaansa, tuopi tämä kansa vaiheissaan
kaikkialla esikuvallisia piirteitä maailman suunnitelmasta. Meidän
oppilaitoksissamme alkaa historiallinen opetus juudankansalla, koska
me siinä näemme kristinuskon juuret paljastettuina. Voisimme lisätä:
maailman historian juuret. Juutalainen on vielä tänäkin päivänä enne
sen taivaalla.
Vertaamalla hänen historiaansa määräperäisyyden ilmaisijana muiden
kansain historiaan piirrämme, ryhtymättä sovitteluihin, joita jokainen
itse voi tehdä, ja uskaltamatta toivoa onnistuvamme muutamiin riveihin
puristaa vuosituhansien arvoitukset, seuraavat.
* * * * *