Seisoa kaiken maailman epävakaisen suosion parvekkeella, olla sen
oikkujen orjana ja sen kateuden esineenä ja aina pelätä heikkoutensa
paljastamista, se ei enää ole oman elämänsä elämistä. Tehdä työtä
unhotettuna varjossa elämänsä kutsumusta täyttääkseen, ilman mainetta
ja ilman kateutta, se on oman elämänsä elämistä ja maansa ja Jumalansa
palvelemista.
Nöyryyttävää ihmisten ylistyksessä on ristiriitaisuus oman tietämänsä
puutteellisuuden ja toisten antaman arvon välillä. Suomalainen
sananlasku sanoo: "Ei niin hyvä kuin kiitetään, ei niin huono kuin
laitetaan". Kristus sanoo suuressa arvossa pidetyistä: "He ovat
saaneet palkkansa". He ovat kuluttaneet pääomansa, saaneet sen mitä
ovat hakeneet, tyydytetyn turhamaisuuden katoavan nautinnon, kunnian
tänään, unhotuksen huomenna. Seneca sanoo: "He ovat ahertaneet kaiken
elämänsä hautakirjoitustaan varten". Mitä jää jälelle? Haudan tuolla
puolen ei ole riemukaaria, ei laakeriseppeleitä, ei kätten taputuksia,
ei ylisteleviä sanomalehtiä, ei edes sitä lohduttavaa tyhjyyttä,
jota muutamat sanovat uskovansa. Ett'eivät he sitä usko, siitä on
todistuksena se, että he tuolla puolen haudan toivovat kunnioitettua
nimeä. Niin, kunniallinen, joskaan ei kunnioitettu nimi on kyllä
kallisarvoinen perintö _ajassa_, mutta ei siinä iankaikkisuudessa,
johon kuollut käy sisälle. Raamattu ei sano, että nimi seuraa häntä
sinne. Nimi on olento; ajan nimet ovat lumeen kirjoitetut. Raamattu
sanoo, että valitut saavat uuden nimen. Kuollutta seuraavat teot -- ja
tuomio.
Ihmiselämä tarvitsee muistamista ja osanottoa niinkuin se tarvitsee
aurinkoa ja rakkautta. Ainoastaan narri ja tylsämielinen tyytyvät
omaan itseensä. Tunnustaminen elähyttää ja kohottaa, silloinkun se ei
ylpistä, unhotus lamauttaa ja painaa, silloinkun ei elämän tarkoitus
ole sille vastapainona. Almqvist on sanonut: "Köyhänä oleminen on
turvautumista omaan itseensä". Unhotus on yksinäisyyden köyhyyttä: jos
sinulla on yksikään, joka sinut ymmärtää, olet rikas! Jos tämä ainoa
sinulta otetaan pois, jää kuitenkin yksi, joka kaikki ymmärtää ja
kaikki muistaa, ystävä Jumala.
Kun sinulla on tämä ainoa ystävä ja Jumala rinnallasi, voit sinä kestää
kaikkien muiden unhotuksen painon. Työsi suuntautuu ulospäin, maailmasi
ja painopisteesi sisäänpäin. Kieltäymys on suurvalta, joka terästää
yksilöt ja kasvattaa aikakaudet. Unhotettu työ on elämän salainen
säästökassa ja sukupolvien jälkimaailmalle jättämän perinnön loppusumma.
Jos muisto kuoleman jälkeen olisi ainoa lohdutus ja ainoa palkinto
vaikeuksissa ja murheissa vietetystä elämästä, mitä varten ovat
sitten nuo lukemattomat eläneet, joiden tuntemattomia hautoja
jälkimaailma välinpitämättömästi tallaa? Työmiehen lapset, ehkä
lastenlapsetkin muistavat häntä vielä: neljännen sukupolven muistosta
on hän kadonnut. Mutta, sanot sinä, hänen tekonsa elävät. Niin,
ne elävät seurauksissaan, koska ei mikään ihmiselämä katoa aivan
jäljettömiin. Mutta nämä työt tai seuraukset ovat menettäneet kaiken
personallisen leimansa, joka voisi antaa niille lohduttavaa arvoa. Teon
kuolemattomuus, joka maailman viisaiden silmissä korvaa personallisen
kuolemattomuuden, on vaan virvatuli. Tottahan on, että jokaisessa
muistossa on jotain personallista. Historia katselee kaikkea suurin
joukoin, ja kuitenkin on personallisuus sen elävä sielu. Kansantaru
etsii kaikilta personallisuutta ja piirtää sen puumerkin kaikkiin
tapahtumiin tai esineihin, jotka ovat sille jonkin arvoisia. Mutta
kaikki tämä on _ajan_ käsitystä, ja kuollut on ajan ulkopuolella.
Elköön realismi ylpeilkö tästä tunnustuksesta, joka perustuu kaikkien
korkeimpaan idealismiin, kristinuskoon. Köyhyys ja kieltäymys, eikä
personallinen kunnia ovat kristillisiä. "Kaikki kukkulat alennetaan ja
kaikki laaksot ylennetään."