Ajattelen jotain suurta nimeä menneisyydessä tai nykyisyydessä, ja
kysyn itseltäni: mitä on suuruus? Onko se vaan mainetta vai onko
sisäistä arvoa? Ja koska kaikki suuri ja pieni ovat vaan verrannollisia
käsitteitä, joiden arvo saadaan vertailemalla niitä johonkin pienempään
tai suurempaan, mikä on sitten tavallista suurempaa, mikä sitten
kohoo yli ihmisten yleisen tasapinnan, tuon jokapäiväisyyden, joka
mahdollisesti on hyvin kunnioitettavaa, hyvin rakastettavaa, mutta joka
tavataan useimmilla, joskaan ei kaikilla?
Jos kysyn tuolta maineelta, joka on takertunut kiinni johonkin
henkilöön ja tungettelevasti toitottaa hänen nimeään, maineelta,
joka niin usein sekoittaa parjauksen kiitokseen ja toisen kerran
ylistää jotain pikku piirrettä, kun toisen kerran taas unohtaa
urotyön tai sitä vääristelee, niin vastaa minulle tämä maine: suuruus
on loistava urotyö, suuruus on toimintakyky, joka voi kaikki mitä
tahtoo, suuruus on äly, joka kaikki vallitsee, joka murtautuu läpi
vuorten ja milloin kohottaa milloin polkee jalkainsa alle kaiken, mikä
tielleen sattuu. Suuruus voi kantaa vastoinkäymiset, onnettomuudet,
niin, jopa kukistumisensakin, mutta ei alentumistaan; suuruus ei voi
alentua alhaiseen, jota se ylenkatsoo, eikä jokapäiväiseen, josta se
notkeasti kohotakse ponnistelevain voimainsa avulla. Se voi rikkoa
ja katua, mutta ei nöyrtyä; se voi murtua, mutta ei taipua; se voi
lahjoittaa pois kaikki ja kuitenkin säilyttää oman itsensä. Se on
oikullinen siksi, että sillä on itsessään oma mittansa, ja jos se sen
mukaan mittaa muita ja huomaa ne olevan olemassa ainoastaan häntä
itseään palvellakseen, niin elkäämme sitä ihmetelkö, sillä se on luotu
hallitsemaan ja valittu johtamaan ihmislaumoja.
Nämä ovat maineen tunnusmerkit, jotka, niinkuin näkyy, sopivat
useimpiin historian mainioimpiin miehiin, ei kuitenkaan kaikkiin.
Ensimmäinen vaillinaisuus niissä on niiden ominaisuuksien
täydellinen puute, jotka jumalallinen laki määrää ihmisten ylimmäksi
ojennusnuoraksi, nimittäin nöyryyden, itsensä kieltämisen ja rakkauden.
Meistä näyttää pikemminkin siltä kuin inhimillinen itsekkäisyys
ylistäisi omia voittojaan tässä jumaloimassaan suuruuden kuvassa.
Onko kukaan laskenut niitä verisiä uhreja, jotka musertuvat voittajan
riemuvaunun alle? Itkeekö kukaan säälin kyyneltä kaiken sen hävinneen
ihmisonnen tähden, kaiken sen siveellisen turmeluksen ja kurjuuden
ja kaikkien niiden loukattujen ihmisoikeuksien tähden, joita tämä
miekkaa, valtioviisautta tai älyä aseinaan käyttävä voittaja
tarvitsee tehdessään itselleen tietä yli ihmisten päitten? Ja onko
kukaan muistanut kaikkea sitä, mitä tämä näin ylevä henkilö olisi
voinut tehdä, mutta ei ole tehnyt, kohottaakseen, lohduttaakseen,
jalostaakseen ja onnelliseksi tehdäkseen noita inhimillisiä olennoita,
jotka tahdottomina häntä tottelevat ja joilla kuitenkin, kullakin
erikseen, on ollut vaatimuksensa elämän korkeampiin tarkoituksiin
nähden?
Ei, minä en kysy maineelta, minä en tunnusta oikeaksi sen antamaa
todistusta. Kysyn jumalalliselta sanalta, kysyn historian
omaltatunnolta ja siltä lahjomattomalta sisälliseltä tuomarilta, joka
jakaa oikeutta minulle ja kaikille muille. Ne sanovat minulle, että
maineen antamat tunnusmerkit kuvaavat kuorta ja ulkonäköä, mutta eivät
kosketa suuruuden todellista arvoa. Ainoastaan yhdessä kohden koskettaa
maine todellista suuruutta, nimittäin siinä, että se vaatii ylhäältä
päin, vaatii tahdon voimaa, joka on tavallista mittaa isompi, mutta
joka useammin tavataan vähän huomatuissa ja unhotetuissa kuin niissä,
jotka maine julistaa suosikeikseen.
Suuruuden korkeammat tuomarit sanovat minulle 1) ett'ei ole mikään
suuruus se, joka ei voi kieltäytyä ja uhrautua korkeamman tarkoituksen
hyväksi; 2) ett'ei ole mitään suuruutta ilman tätä korkeampaa
tarkoitusta, jonka äly käsittää ja tahto toteuttaa; sekä 3) että
nöyryys ja rakkaus liittyvät läheisesti käsitykseen tästä samasta
tarkoituksesta, jonka vuoksi voi uhrata kaikki.
Ei voi heikoilta kuolevaisilta, joiden koko elämän läpi kaikellaiset
eri vaikuttimet virtailevat, vaatia täysin johdonmukaisia tahdon
ilmauksia, niin että heidän silmänsä aina olisivat suunnatut
tuohon korkeaan elämän päämäärään. Annan heille anteeksi heidän
epäjohdonmukaisuutensa ja erehdyksensä, en lue heikkouksia enkä
syntejä, kunhan suunta vaan on oikea. Niin, menen niin pitkälle,
että elämä voi olla suurimmaksi osaksi hukkaan mennyt ja kuitenkin
loppukohtauksessaan saada suuruuden leiman.
14.12.1895.