MUISTOPATSAAT

On virtoja ja vastavirtoja useimmassa ihmissydämmessä. Toisaalta tarve

kohottaa omaa suuruuttaan toisten pienuudella, toisaalta tarve kohottaa

omaa pienuuttaan toisten suuruudella. Tehdään niin mielellään nollia

tai epäjumalia. Nolla on lähimmäiseni, epäjumala on nimi, joka heittää

loistoaan minunkin nimeeni.

Kun Norja oli saanut pyhän Olavin, ei Ruotsikaan enää voinut tulla

toimeen ilman pyhimystä ja keksi pyhän Eerikin. Kun Ruotsi vielä sen

lisäksi sai pyhän Brigitan, ei Suomi tahtonut olla huonompi ja keksi

pyhän Henrikin. Vielä tänäkin päivänä vaatii paavin arvo, että hän

keksii ainakin yhden uuden pyhimyksen.

Mutta pyhimyksen kunniakehä alkoi himmetä, ja palattiin roomalaisten

vanhaan tapaan, jotka palvelivat Caesaria jumalanaan. Muistopatsaiden

pitkä sarja alkoi keisareilla ja kuninkailla, jotka vuorostaan

pystyttivät patsaita sotapäälliköilleen. Heitä seurasivat

suuret löytöretkeilijät, tiedemiehet, ajattelijat, runoilijat,

kansallissankarit, teollisuuden harjoittajat. Hautakuvat olivat kauvan

ikuistuttaneet suuria ja pieniä ihmisiä.

Suomi lienee ainoa maa, joka on rikkonut tämän arvoasteikon, sillä sen

ensimmäinen muistopatsas pystytettiin tiedemiehelle, toinen ja kolmas

runoilijalle. Heitä seurasi siviilisäätyyn kuuluva hallintomies, piispa

ja lopuksi keisari, josta muualla on ollut tapana alottaa.

Suotakoon kansalle kernaasti se inhimillisen heikkouden tyydytys,

että saa kuuluistuttaa itseään suurissa miehissään. Rakkaudelle on

jotakin annettava anteeksi ja saakoon esimerkki edes jossakin muodossa

jäädä pysymään. Kuolema, joka tasoittaa suuret ja pienet, kohottaa

poismenneet jalustalle. Puutteet katoavat, elämän merkitys jää jälelle

sekoittumatonna. On puhdistavaa ja virkistävää nähdä jotain, johon

kateus ei pääse käsiksi.

Jos jatketaan niinkuin on alotettu, nähdään ensi vuosisadalla enemmän

kuolleita marmorissa ja pronssissa kuin eläviä kansojen ensimmäisissä

riveissä. Kiveen hakattu kansa vaikuttaa kovin aavemaisesti. Haetaan

haudoista sitä elävää suuruutta, jota ei enää tavata elävien joukossa.

Jos marmori tai pronssi voisi hymyillä, kuinka usein väreilisikään

säälivä iva noiden jalustalle asetettujen ihmiskunnan sankarien

kankeilla huulilla! _Vanitas vanitatum_.

Lehtisiä mietekirjastani · 第 43 / 48 题