Mitä on se, joka on minä, sinä, hän, se, kaikki ja samalla ei mitään?
Mitä on se, joka asuu kokospähkinän suuruisessa kuoressa ja joka ei
kuitenkaan mahdu maailman rajain sisälle? Mitä on se, joka yhtämittaa
syntyy ja yhtämittaa kuolee, kukoistaa ja kuihtuu ja elää kaikkina
aikoina? Mikä on se samalla heikoin ja voimakkain kaikista maallisista
voimista, tuo aina liikkuva luopääsemätön, joka ollen eetteriä ja
valoa keveämpi, ei ole sidottavissa, vangittavissa, kuritettavissa,
hukutettavissa, laskettavissa, punnittavissa, mitattavissa,
pyyhittävissä, leikattavissa, tulitettavissa eikä verotettavissa? Mitä
se on, sensuuri? Mitä se on, suurinkvisiittori? Sinun pitänee tietää
se. Se oli päivällä raskaana huolenasi, yöllä epätoivoisena unenasi.
Sinä tapoit sen, ja se eli yhä; sinä sammutit sen, ja se loisti yhä;
sinä kutsuit koko maailman todistajaksi, että olit haudannut sen
ikuisen unhotuksen helmaan, ja katso, silloin seisoi se edessäsi
keskellä toria ja puhkesi puhumaan kaikille, jotka tahtoivat kuulla, ja
jokainen ymmärsi sen!
Kauhun ja häpeän valtaamana tarjosi ajatuksen vanginvartija
käsivartensa uskon vanginvartijalle, ja molemmat menevät he
hirttäytymään siihen ihmeelliseen ansaan, jonka he tahtoivat hävittää
maailmasta, ja jota he itse eivät voineet paeta.
Ajatus, tuo paljon maailmoita matkustellut, oli paluumatkalla
purjehdusretkeltään maapallon ympäri ja istuutui perhona lepäämään
puhtaalle paperipalaselle.
Tunsin hänet. -- Oletko minun ajatukseni? kysyin minä.
-- Sinun ja kaikkien, niinkuin auringonvalo, vastasi perhonen.
-- Olet niin pitkiä matkoja kulkenut etkä ole uupunut, jatkoin minä.
-- En, minä palasin hetkeksi omaan itseeni.
-- Etkö ole aina oma itsesi?
Minusta oli kuin olisivat perhosen siivet hymyyn lehahtaneet. --
Jos minä aina olisin oma itseni, sanoi perhonen, mitä olisi sitten
maailma? Minä olen sinä, ja minua kutsutaan rakkaudeksi, minä olen hän
tai se, ja minua kutsutaan itsekkääksi haluksi. Maailman historia on
kokoonpantu minusta, sinusta, hänestä, siitä, mutta yläpuolella heitä
on välittömyys.
-- Mitä on välittömyys?
-- Se, joka on minä, mutta jota minä en ole. Se, joka käsittää minut ja
käsittää kaikki, mutta jota minä en käsitä.
-- Mitä? Onko siis jotain, jota sinä et hallitse? Tiedätkö sinä, kaiken
herra, että tämä ainoa kukistaa valtaistuimesi?
-- Tiedän, mutta minä nousen sitä vastaan, en voi tunnustaa mitään
herraa. Etsin hänen nimeänsä vangitakseni ja sitoakseni häntä; olen
hakenut kaikkia nimiä ihmisten huulilta ja kaikkia sanoja omasta
ajatusmaailmastani. Vielä en ole onnistunut sitoa häntä mihinkään
nimeen enkä mihinkään käsitteeseen, mutta minä etsin yhä, ja minä olen
löytävä hänet. Asevarastoni on tyhjentymätön.
-- Ja jos et onnistu?
-- Silloin kiellän minä hänet. Olen usein kieltänyt hänet, pilkannut
häntä ja luullut ijäksi päiväksi vanginneeni tai tuhonneeni hänet,
mutta hän on ilmestynyt uudestaan, mahtavampana kuin ennen, ja sitonut
minut näkymättömillä kahleilla, joita en voi välttää. Tuo julkea!
Minähän tässä hallitsen taivaita ja maita! Lepäisinkö ennen kun olen
voittanut väkevämpäni?
-- Sinä kepeäsiipinen perhonen, mitä uskallat sinä sanoa! Sinä kiellät
sen, joka on luonut sinut ja tehnyt sinusta maailman herran. Etkö vuoda
sinä hänen ikuisesta alkulähteestään?
-- Niinhän on minulle sanottu, mutta todistettu sitä ei ole. Jos
minun onnistuu löytää alku, jossa kaikki polveutuu itsestään atoomien
sattuman kautta, silloin olen minäkin irtautettu ja vapautettu kaikista
siteistä.
-- Perho, perho, miksi etsiä alkua, joka alentaa luomakunnan atoomien
leikkikaluksi? Olet jo itse ollut pakotettu myöntämään, että tämä
keksintösi ei enää ole ajatus, mutta voimatonta uhkaa! Etkö ymmärrä,
että julkeudellasi et kiellä ainoastaan alkuperääsi, mutta myöskin
itsesi.
-- Todista se! Enkö ole kuolematon? Enkö ole kaikkivaltias? Minähän
olen maailmankin luonut! Ja minäkö nöyristyisin!
-- Tämä välitön ja sanoin selittämätön, jolle turhaan haet nimeä,
tämä sinun kieltämäsi, pilkkaamasi, tappamasi ja taas ylösnoussut
hallitsijasi on itse alentanut itsensä niin, että astui alas
aistimaailmaasi maallisessa ruumiissa, on ajatellut ajatuksiasi ja
taistellut taistelujasi, mutta ilman uhkaa, ilman ylpeyttä, ilman
kateutta ja vallanhimoa. Olet kieltänyt hänet, ja hän on tunnustanut
sinut rakastetuksi, kadonneeksi, jälleen löydetyksi lapsekseen;
olet häntä häväissyt, lyönyt, panetellut ja tappanut hänet, ja
hän on antanut sinulle kaikki anteeksi; olet vyöryttänyt kallion
hänen haudalleen ja painanut sinettisi siihen ja kuitenkin on hän
voitollisena noussut ylös haudastaan elämän herrana, mutta ainoastaan
rakastaakseen sinua, antaakseen sinulle taas anteeksi ja pyhittääkseen
sinut. Oletko enempi kuin hän, ett'et tahdo kohota hänen luokseen, kun
hän on kumartunut sinua kohti, ja tulla hänen ihanuutensa perilliseksi,
niinkuin hän on pukeutunut sinun kurjuuteesi?
Perhonen leyhytteli levottomasti siipiään, niinkuin olisi taas tahtonut
sanoa: todista minulle, että kaikki tämä on totta!
Minä jatkoin: -- Epäileminen on synnynnäinen oikeutesi, mutta etsi
myöskin, se on yhtä synnynnäinen velvollisuutesi! Elä etsi nimiä,
elä sanoja, elä monimielisiä käsitteitä: etsi välittömyyttä lapsen
sekoittumattomissa mielijohteissa, ennenkun se vielä on herännyt sinun
särkyneeseen ajatusmaailmaasi; etsi sitä omassatunnossa, katumuksessa,
uskovaisen rukouksessa; etsi sitä luotujen kappalten yhteydessä ja
tarkoituksessa; etsi sitä elämän sanoissa, jotka ovat vuotaneet suoraan
ikuisista lähteistä; yhdistä nämä kaikki toisiinsa, elä kiellä itseäsi,
mutta kiellä julkeutesi ja kutsu itseäsi uskoksi, mutta jos tämä
sana pelottaa sinua, kutsu itseäsi tutkimuksen tulokseksi! Tee tämä
varmuudella, ja sinä olet löytänyt sen totuuden, jota olet etsinyt.
Taas liikahtivat perhon siivet. Olin kuulevinani tukahdutetun
huokauksen: mikä on totuus? -- Ja samassa oli hän kadonnut teille
tietämättömille.
Poissa! Minä houkko! Selittää ajatukselle sitä, mitä on mahdoton
ajatella, eikö se ole sama kuin jos tahtoisin pakottaa sanan sanomaan
sitä, mikä on mahdoton sanoa? Milloin ymmärtää ajatus sitä ihmeellistä,
joka kaukana hänen havainnoistaan elää hengen korkeampaa elämää meissä
ja korkealla meidän päällämme? Hän vaatii todistuksia, ja me tarjoomme
hänelle todistuksia historiasta ja elämästä, että henkimaailma
kaikkialla vaikuttaa aistimaailmaan, mutta uskooko hän meitä? Ei,
hän ei voi uskoa, niinkuin me uskon ymmärrämme, hän voi vaan kysyä,
vertailla, tulla vakuutetuksi ja tietää. Niinpiankun hän kohtaa jotain
yliaistillista, pudottaa hän siipensä, ja hänen ääretön rikkautensa
muuttuu auttamattomaksi köyhyydeksi. Hän voi istua apostolin vieressä
vankilassa, Lutheruksen vieressä luostarin kammiossa ja palvella heitä
jumalallisen sanan kieliä taitavana tulkkina, mutta jos he kysyvät
häneltä sanan tarkoitusta ja sisältöä, vastaa hän: se olen minä. Sehän
on hän, joka on keksinyt jumaluusopin. En sano, että hän teeskentelee;
hän luulee todellakin, että hänen oppinsa on elämää.
Poista vaan tämä ainoa salaperäisyys, jota hän kutsuu välittömyydeksi,
koska se ei ole syntynyt hänen välityksellään, ja hän on rikkaista
rikkain, mahtavista mahtavin. Hän etsii sanaa eikä useinkaan löydä. Hän
löytää sen vihdoin ja esiintyy köyhänä ja heikkona; ei kukaan kuule
häntä, kaikki ylenkatsovat häntä. Hän lankee kalliolle, kukoistaa ja
kuihtuu; orjantappuroihin ja tukehtuu; tielle ja häviää; hedelmälliseen
maahan ja juurtuu. Hän kasvaa, levittelekse ja sulkee syliinsä ajat
ja sukukunnat, muuttuu maailman ajatukseksi ja muuttaa historian.
Nämä ovat valituita ajatuksia; paljoa useammat kuolevat ensimmäisiä
sydänlehtiä tehdessään; toiset leimuavat revontulten tavoin yli jonkun
aikakauden, mutta kalpenevat jo seuraavana ja turhaan etsit niitä
enää taivaalta. Ajatus on kuin virtaileva ilma, se tarttuu ja muuttuu
kulkutaudiksi, johon monet sairastuvat; toisen kerran puhdistaa se
ilman kuin pauhaava myrsky. Sillä se on kaikellaisten mielijohteiden
kaltainen, hyvien ja huonojen, kuka voi seurata sitä, kuka vartioida?
Vapaus on hänen elinehtonsa. Takertuneena tapoihin ja etuluuloihin
kutistuu hän kääpiöksi, epäilys loukkaa häntä, turhamaisuus huikasee
häntä, kunnianhimo häiritsee hänen yörauhaansa, kateus raatelee
häntä tulisilla nuolilla, viha kiukustuttaa häntä, kosto vainoo
häntä. Välistä repii hän itsensä rikki mustasukkaisuudesta, välistä
liiallisesta miettimisestä, välistä jonkun aatteen vuoksi, joka häilyy
hänen edessään, mutta jolle hän ei voi antaa muotoa. Kuta vapaammaksi
hän tuntee itsensä, sitä onnellisempana, sitä mahtavampana käy hän
taistelemaan, ja voittamaan. Olen nähnyt hänet kuninkaallisen korkeana
tutkijan matalassa työhuoneessa; olen tuntenut auringon lämmön hänen
loistavista silmistään, kun hän on paljastanut jonkun vääryyden tai
puolustanut viatonta; olen nähnyt ihmiskunnan kruunun kimmeltävän hänen
kumartuneella otsallaan, kun hän nöyränä, näkymättömänä, kieltäytyvänä
on polvistunut kärsivien majoissa. Vaikkakin hän usein inhimillisessä
vajavaisuudessaan on niin heikko kuin sammuva kipinä, jonka tuulahdus
karkoittaa, varjo sammuttaa. Kuinka ihmeteltävän suuri ja voimakas
voikaan hän olla toiste, kun mittailee taivaiden valtamerta, tai
ihmissydämmen syvyyttä!
Liihoitteleva perhonen, en polvistu edessäsi, sillä sinä et ole mikään
Jumala, vaikka joskus luulet olevasi, mutta minä rakastan vapauttasi,
ihmettelen voimaasi, siunaan sinua tekemistäsi jaloista töistä
maailmassa.
29.4.1895.