Kolme kotkaa lähti levitetyin, joka kerta kasvavin siivin lentämään
ajatuksen munasta: puhuttu sana, kirjoitettu sana ja painettu sana.
Kaikki ovat muodottoman äitinsä ajatuksen muodostuneita olentoja, mutta
ensimmäinen on häviävä ääni, toinen katoava muoto, kolmas elää siitä
harhaluulostaan, että se rajattomasti hallitsee aikaa ja paikkaa.
Sanon sitä harhaluuloksi, sillä painetunkin sanan rajoittaa aine ja
ihmiskunnan oma olemus, mutta tämä harhaluulo tekee painetusta sanasta
maailman vallan. Jokainen painettu sana, joka ei vapaaehtoisesti suostu
elämään ja kuolemaan sinä päivänään kuin syntyy, tahtoo käydä kaikkien
luo, vaikuttaa kaikkiin ja elää kaikkia muita vanhemmaksi.
Olen puhunut kirjain painamisesta ja tahdon nyt puhua jokapäiväisestä
painetusta sanasta, jota tavallisesti kutsutaan sanomalehdistöksi.
Sen elämä on päiväperhosen elämää; sitä kilvan tavoitellaan sillä
hetkellä, kun se esiintyy; se voi saada kuohumaan maat ja kansat,
se voi hetken kuohuvien tunteiden tulkkina ilahduttaa, surettaa,
haavoittaa ja parantaa; mutta huomenna on se jo niin unohtunut kuin ei
sitä koskaan olisi ollut olemassakaan. Sanomalehdistön lapsuuden aikana
säilytti sanomalehdistö vielä huomisena päivänään ajatuksia ja asioita,
jotka ansaitsevat jäädä elämään. Lehti nidottiin ja varustettiin
ainehistolla, tutkijat hakivat siitä aineksia historian ja päivän
tapahtumain esittämiseen. Tämä ylijäämä on nyttemmin harvinaista.
Kaikki kirjoitetaan ja elää päivän kysymyksiä silmällä pitäen, jotka
huomenna väistyvät toisten tieltä; tämän päivän oraakeli on huomenna
makulatuuria, ainoastaan muutamat kirjastot täyttävät vielä hyllynsä
noilla menneen elämän arvottomilla tähteillä.
Ja kuitenkin voi ainoastaan pinttynyt virkavaltainen, eikä edes
hänkään, kieltää jokapäiväisen sanomalehdistön merkitystä hetken
suurvaltana. Se tunkee kaikkialle, koskettaa kaikkia ja jättää aina
uudistuvia vaikutuksia, jotka vähitellen iskevät ihmisiin joskaan ei
vakaumusta, niin kuitenkin aina katsantotapoja. Elä sano minulle,
että sinä vaan uutisten vuoksi joka päivä luet sanomalehteä, jonka
mielipiteitä et hyväksy, niin, jota halveksitkin. "Sano minulle, kenen
kanssa sinä seurustelet, ja minä sanon sinulle, kuka sinä olet." Sana
on sielun ravintoa; emme voi joka päivä nauttia samaa ruokaa voimatta
siitä joko hyvin tai pahoin. Onhan ryhdittömiä lehtiä, niinkuin niitä
on johdonmukaisia ja tarmokkaita; seuraa tuuliviirin heilauksia, ja
tottumus tekee sinut yhtä ryhdittömäksi.
Sanomalehdistö on meidän aikanamme pysyväinen puhujalava ja _perpetuum
mobile_'ksi muuttunut kirjoituskynä. Ei kukaan, ei matalimman
majan asukas, ei edes koulutyttökään, joka ahmii esillä olevaa
nurkkanovellia, vältä sen vaikutusta. Päivän mielipiteet, arvostelu,
katsantotavat tarjotaan lukijalle valmiiksi laitettuina. Hänen ei
tarvitse etsiä, ei kysyä, ajatella, ei epäillen ja koetellen taistella
itselleen vakaumusta. Se tulee hänen luokseen joka aamu kutsumatonna
puhuen tuolla tuntemattomalla kielellä, joka on edustavinaan yleistä
mielipidettä ja jonka salaperäinen voima suurimmaksi osaksi on
siinä, että se on tuntematon. On tahdottu saada aikaan se muutos,
että kirjoittajat panisivat nimensä johtavain kirjoitusten alle, ja
olisihan jo tämäkin tarkastus toivottava, olisi mies sanan takana,
mutta useimmat toimitukset tahtovat pysyttää nimettömyyttä, koska
nimi poistaa sanalta sen orakelimaisen salaperäisyyden loiston. Ja
niin synnyttää tottumus saada mielipiteensä tarjottimella esitetyksi
haluttomuuden itse tutkia sitä kysymystä, joka on esillä. Ainoastaan
muutamilla harvoilla on voimaa vastustaa yhä uudistuvia vaikutuksia.
Muutamat panevat vastalauseitaan, mutta yhtyvät lopulta siihen
mielipiteeseen, jota heille joka päivä syötetään. Tällä tavalla
sanomalehdet luovat yleistä mielipidettä, samalla kun ovat olevinaan
vaan sen tulkkeja. Ja lukija, suuri yleisö, tottuu yhä enemmän olemaan
punnitsematta itsenäisesti asioita, luullen sitä kuitenkin tekevänsä,
kun se ottaa omanaan pussista sen, mikä sinne jo ennen on säkistä
pistetty.
Samalla kun sanomalehdet selittävät ja tulkitsevat päivän yleistä
mielipidettä ja keskittävät sen polttopisteeseensä, seuraa heidän
jokapäiväisestä vaikutuksestaan se perusteellisuuden ja todellisen
vakaumuksen puute, joka nykyään on niin yleinen n.s. sivistyneessä
kansanluokassa. Nykyään luetaan kyllä enemmän kuin koskaan ennen,
mutta luetaan ohimennen ja unohdetaan, pian, yksi vaikutus karkoittaa
tieltään toisen, pelätään ajattelemisen vaivoja ja valitaan helppoa
lukemista. Lukijan pintapuolisuus on yhtä suuri kuin kirjoittajan.
Ainoastaan aikakauskirjoissa tavataan vielä tarkoin mietittyjä
kirjoituksia; sanomalehtien käsikirjoitukset eivät ehdi kuivaa,
ennenkun ne nakataan latojan käsiin, ja tämä, jota kirjainten hurja
riento yökauden kuluttaa, heittää samalla kuumeentapaisella kiiruulla
vedoksensa unisen korjaajan eteen. Se on leipurinsällin yötyötä sitä
varten, että se yleisö, joka on nukkunut rauhassa, saisi syödä tuoreet
lämpöset aamukahvinsa kanssa.
Aika ajoin näkyy selviä merkkejä siitä, että niin suuri
yhteiskunnallinen voima kuin sanomalehdistö tarvitsee tehokasta
tarkastusta. Sensuuri, tuo vapaan sanan vanginvartija, joka siivilöi
hyttysiä ja nielee kameleita, on yhtä voimaton kuin vihattu. Sulje
virran väylä ja vesi tulvii rannalle! Tehokkaampi on sanomalehtien
oma keskinäinen tarkastus, sana sanaa vastaan, mielipide mielipidettä
vastaan, oikea väärää vastaan, totuus valhetta vastaan, puolustus
panettelua vastaan, silloinkuin tätä lain käyttöä ovat tukemassa
puolueettomat tuomarit, joita ei kuitenkaan valitettavasti aina ole
olemassa. Sekä sanomalehdet että yleisö ovat inhimillisesti heikkoja,
heitäkin vaivaa ammattikateus, puolueellisuus, itserakkaus ja usko
omaan erehtymättömyyteensä. Ainoa täysin tepsivä tarkastus olisi
lukijain, tilaajain toimeenpanema. Elä osta, elä lue, elä kannata
häväistyssanomalehdistöä, ja se kuolee nälkään. Mutta mistä löytää
tarpeeksi yleistä ja päättäväistä oikeudentuntoa tämän rangaistuksen
toimeenpanemiseksi? Missä häväistyslehdet elävät ja kukoistavat; siellä
ei yhteiskunta parempaa ansaitse.
Meillä ovat tuohon suuntaan käyvät yritykset toistaiseksi vielä menneet
myttyyn. Meidän sanomalehtemme eivät myy sanaansa, eivät ota lahjoja,
eivät alennu hallituksen tai rahapohattain kuuliaisiksi palvelijoiksi.
Meidän sanomalehdistömme on vielä rehellinen. Sitä voidaan kuitenkin
moittia siitä, että se on raskas ja riitaisa ilman sukkeluutta ja
leikillisyyden suolaa ja että se helposti muuttuu mieskohtaiseksi.
Siltä puuttuu kokonaan kirjoitustavan hienoutta ja sulavuutta ja
riidat pienistä kysymyksistä jatkuvat loppumattomiin suomalaisella
itsepäisyydellä, samalla kun siltä puuttuu suuria näköaloja ja suuret,
päivän näköpiirin ulkopuolella olevat kysymykset useimmittain jäävät
koskematta.
Sanomalehtimiehen toimi, joka tähän saakka on ollut sivutoimi
muiden rinnalla, muuttuu vähitellen ammatiksi. Se anastaa nykyään
harjoittajansa kaiken ajan, kysyy valpasta silmää, terävätä
arvostelua, paljon edellä käypiä opintoja, taitoa, hienotuntoisuutta
ja mukautumiskykyä, se hermostuttaa helposti ja kuluttaa pian.
Tottumus milloin kiitettynä, milloin pilkattuna lausumaan yleistä
mielipidettä antaa sanomalehtimiehelle omissa silmissään arvon, jota
hänen personallisuutensa ei aina vastaa. Hän tahtoo olla valtiomies
ja valtiotalouden tuntija, arvostelija ja reportteri, samalla kun
hän on kronikoitsija, uutisten urkkija ja liikemies. Hänen korvansa
kuuntelee kaikkialla, hänen huomionsa on suunnattuna tuhansille
tahoille, ja kuitenkin täytyy hänen täsmälleen ja nopeasti käsittää,
mitä asema vaatii. Harva voi täyttää näitä vaatimuksia, hän on syntynyt
paistinkääntäjäksi ja hänet on pantu kokiksi, ja sentähden tavataan
tässä kirjavassa joukossa usein haaksirikkoon joutuneita olennoita,
jotka eivät ole kelvanneet tai viihtyneet olemaan muilla aloilla.
Olen kaksikymmentä vuotta ollut sanomalehtimiehenä sanomalehdistömme
viattoman lapsuuden aikana, tunnustan sen yhteiskunnalliseksi tarpeeksi
ja aikamme puhuvaksi kieleksi, mutta pidän oman vakaumukseni enkä niele
sitä muilta saamana lämpöisenä, minä vaikenen ja kuulen.
4.11.1895.