Ajatus istui ääneti yksinäisessä luostarikammiossaan, kyllästyi
hautomaan omaa itseään, lähti maailmalle ja löysi sanoja. Sana tuli
ajatuksen ruumiiksi, muuttui toiminnaksi ja loi maailman.
Sana oli katoava ääni, etsi jalansijaa ja löysi kirjoituksen. Kirjoitus
säilytti sanan, mutta oli kytketty lehteensä, haki siipiä ja löysi
painokoneen. Tiedonannon kannalta katsoen on sana ajatuksen toukka,
kirjoitus sen kotelo, painokone sen täysivalmis perhonen. Nämä kolme
kehitysmuotoa jakavat maailman historian itsensä mukaan.
Jokaisessa näistä muodoista kasvaa ajatuksen voiman kanssa myöskin sen
vastuunalaisuus. Jumala yksin tuomitsee sanattoman ajatuksen. Puhuttu
sana tuomitaan todistajain sanan mukaan, kirjoitettu todistaa itse
itsestään, painettu sana seisoo kaikkien tuomioistuimen edessä. Sillä
puhuttu tai kirjoitettu sana on keskustelua muutamain harvain kanssa,
painettu on keskustelua koko maailman kanssa.
Painettua sanaa ei voi mikään rajoittaa ajan ja paikan rajain sisällä.
Se syntyy tänään ja elää vuosisatoja. Se osaa kaikkialle, tulvailee
läpi kaikkien porttien ja rakojen. Päästyään kerran liikkeelle,
ei se ole minkään ihmisvoiman kiinni saatavissa. Lyö kuoliaaksi
se kurikalla: lyöt ilmaan! Polta se: polta ajatus! Sensuuri on
hullutusta; ei ole mitään muuta sulkua painetulle sanalle kuin kaiken
lukutaidon hävittäminen. Mutta sekin sulku murtuu, sillä jos joku kansa
saataisiinkin palautetuksi raakalaisen tietämättömyyden kannalle, olisi
aina joku tietäjä, joka osaisi merkkejä selittää.
Mutta nyt ei kirjoitettu sana, joka lyö maahan ja nostaa maasta,
kuolettaa ja antaa elämää, ole ainoastaan toimintaa, mutta
tuhatkertaista toimintaa, joka lähtee tuhansin jaloin ja tuhansin käsin
aikaansaamaan pahaa tai hyvää. Kuinka on tämä toiminta todistettava
ja tuomittava? Vapaa yhteiskunta voi yhtä vähän tulla toimeen ilman
painolakia kuin kivihuoneista rakennettu kaupunki voi tulla toimeen
ilman paloruiskua. Kuinka vangita sana, joka on joustava kuin ilma?
Valaoikeuksienko avulla? Sitä on koetettu: keino on välistä parempi,
välistä huonompi kuin ei mikään keino.
Kysymys on pulmallinen. Vapaa, lain kautta järjestetty sananvapaus
on yhteiskunnan elinilma. Ei ole mitään muuta kestävää muuria sanan
väärinkäytöstä vastaan kuin yleisen mielipiteen paino, joka rajottaa
sen käyttämisen. Paino painoa vastaan.
On turhaa sanoa kirjailijalle: hyvä herra tai rouva, ettekö ymmärrä,
että se sana, jonka heitätte maailmalle tänään, tulee tuomitsemaan
teitä haudallanne? Se ei ole enää teidän ettekä tiedä, missä se tulee
juurtumaan; ette aavista, missä se hedelmänsä tekee, ja edesvastaus on
teidän.
Yhtä turhaa on sanoa kustantajalle: hyvä herra, tarkastakaa sitä
teosta, jonka julkaisette, sillä te saatte osanne sen tuomiosta!
Kirjailija kirjoittaa hetken innostuksessa; te arvostelette
kylmäverisesti hänen työtänsä, sen tähden on teidän edesvastuunne
suurempi. Jos te myrkytätte kaivon, ette voi edes puolustautua
sillä, että se, joka siitä juo, syyttäköön itseään, sillä te olette
reklaameillanne tehneet kaiken voitavanne houkutellaksenne siitä
juomaan.
Kaikki tämä on jo sanottu satoja kertoja ennen ja yhtä usein unhotettu.
Mutta vaikka huonon kirjallisuuden lukijaa olisikin sata kertaa tätä
ennen muistutettu hänen osallisuudestaan tähän pahaan, tahtoisin minä
kerran vielä sanoa hänelle: miksi ostatte te semmoista, jota teidän
paremman arvostelunne täytyy halveksia? Ettekö tiedä, että juuri te
ylläpidätte ja edistätte tuota kurjaa kirjallisuutta? Ilman teidän
pennejänne ja markkojanne ei sitä ilmestyisi. Ilman lukijakuntaa
kirjoittaa kirjailija yksinpuheluja ainoastaan latojalle; se väsyttää
lopulta ja kannattaa huonosti. Hyvä herra tai neiti, te ette ansaitse
parempaa kirjallisuutta kuin mitä luette ettekä voi vaatia, että
arvostelullenne mitään arvoa annettaisiin!
Painoasetus on välttämätön, mutta on aina heikkouden merkki. Ei ole
mitään muita tokeita kurjaa sanaa vastaan kuin yleinen ylenkatse. Ei
mistään hinnasta, ei edes väärinkäytösten pelossa saa kansa luopua
vapaan sanan oikeudesta.
Ell'en olisikaan niinä kohta viitenä kymmenenä vuotena, joiden
kuluessa olen ollut tekemisissä paperin ja painomusteen kanssa,
muuta oppinutkaan, niin olen kuitenkin oppinut pelkäämään sanan
edesvastausta. Elämä on paljoa enemmän vaikutuksia kuin tekoja. Kun
nyt jumalallinen ja inhimillinen laki tuomitsee noin ankarasti tekoja,
kuinka paljoa ankarammin onkaan tuomittava vaikutus, joka on teon juuri!
Olin kuusitoistavuotias kokematon ylioppilas, kun eräässä
huutokaupassa sain käsiini aikoinaan paljon luetun, mutta nyt jo
kauvan sitten unhotetun kirjan nimeltä "_Nouveau Parterre du Parnasse
François_", painettu Haagissa v. 1739. Se oli valikoima sen ajan
uusinta runoutta, erittäin sukkelaa, mutta samalla hillitöntä pilaa
kaikesta, mikä on pyhää ja puhdasta. Että kirja oli ollut ilmaus
aikansa korkeimmasta sivistyksestä ja vaikuttanut sen etevimpiin
edustajiin, se näkyi sen omistajain kansiin kirjoittamista omakätisistä
nimikirjoituksista: Hedvig Charlotta Nordenflycht, Carl Gustaf Tessin,
Carl Fredrik Mennander. Ja mitä likaa kuitenkin, näistä kuuluisista
nimistä huolimatta! Se takertui kiinni nuorukaisen vilkkaaseen
mielikuvitukseen, se tahrasi hänen pilaantumattoman maailman
katsomuksensa ja tarvittiin vuosien taisteluita, lankeemuksia ja
parannuksia sen poistamiseksi, joka ei ehkä koskaan oikein onnistunut.
Kuinka monta nuorta sydäntä olikaan tämä ainoa pieni 272-sivuinen
duodeesi jo turmellut yhden vuosisadan kuluessa!
Tottahan on, että inhimilliset intohimot eivät koskaan katoo. Kaikissa
maissa ja kaikissa suuremmissa kaupungeissa tulee aina olemaan
roskajoukkoa. Mutta tämä roska ei saa koskaan pöyhistäytyä kansan
edustajaksi, sen kirjallisuus ei saa anastaa itselleen ajan suunnan
merkitystä! Jos se sitä koettaa, on vakaa sana, johon he vetoovat,
nouseva heitä vastaan, paljastava heidät ja antava heidät ylenkatseelle
alttiiksi.
Jokainen sana on siemen, josta vaikutuksia itää, mutta painettu sana on
kaikkien oma, se on rajoittamaton. Painettu sana lentää ulos maailmaan
kuin haavan untuva, jota kevättuuli levittelee: ei kukaan tiedä, mihin
se kerran on juurtuva; ei kukaan voi laskea niitä taimia, jotka tänään,
huomenna tai miespolvien kuluttua versovat sen siemenestä. Harvoin
ajattelemme sitä nuoruutemme päivinä. Kirjoitusmuste vuotaa niin
keveästi kynästä ja tuntuu niin omituisen viehättävältä, mustenee ja
saa täysikelpoisuuden mainekirjan, kun painomuste sen jalostaa. Mutta
se sana ei ole enää minun...
6.7.1887.