Kirkon ja papin, kansan ensimmäisen opettajan, jälkeen tulee
monihaarainen sarja muita opettajavoimia, joiden tehtävänä uudemmassa
yhteiskunnassa on valaista jokaista majaa maassa ja jokaista älyn
aluetta. Tässä on ensin huomautettava, että tieto ei vielä muodosta
luonnetta, elämän pohjaa, vaikka se sisältyykin siihen ja ett'ei
opettajan toimi vielä ole kasvatusta, vaikka se vaikuttaakin siihen.
Se suuri, keskiajasta peritty erehdys, että tieto olisi samaa kuin
siveellinen jalostus, on ominainen ajan koko katsantotavalle ja
heittää, samalla kun se virittää valistuksen soihdun, eksyttävän
häikäisevän valon suuriin aukkoihin _ihmisen_ kasvatuksesta.
Opettajan tulee vaikuttaa oppilaaseen yhtä paljon oman esimerkkinsä
kuin antamainsa tietojen kautta. Vaikkakin tämä myönnetään, heikontaa
hänen kasvatustaan usein tuo erehdys, että tieto riittää kaikkeen.
Opettajan tulee herättää yhtä paljon kuin opettaa; tuleehan koko hänen
tehtävänsä olla älyn herättämistä. Opettajan tulee ohjata taipumuksia
oikealle uralle, ei kohdella niitä kuin kuollutta ainetta, ei kohdella
puuttuvia taipumuksia samalla tavalla kuin eteviä. Koulun suurimpia
vikoja on aina se, että annetaan samat läksyt ja asetetaan samat
vaatimukset sekä hyvä- että huonolahjaisille oppilaille. Ainoastaan
tylsämielinen on vailla mitään taipumuksia. Olemassa olevan taipumuksen
keksiminen ja ohjaaminen vaatii samaa suurta taitoa, jota valtiomies
tarvitsee valitessaan kykeneviä apumiehiä ja sotapäällikkö valitessaan
oikeaa miestä oikealle paikalle. Kuinka monet taipumukset menevätkään
hukkaan, kun niitä pakotetaan muille aloille kuin mitkä luonto on
niille osoittanut, ja kuinka moni elämän onni murtuukaan herätessään
liika myöhään tietoisuuteen oikeasta tarkoituksestaan!
Opettajan työ on usein raskasta, mutta hänen edesvastuunsa musertaisi
hänet, jos hän voisi arvata kaikki opetustapansa seuraukset siinä
elämässä, jota hän valmistaa. Jos hän tekee parhaan kykynsä mukaan
velvollisuutensa, täytyy hänen samoinkuin lääkärinkin lohduttaa itseään
sillä, että on onnistunut jonkun kerran, vaikkakin olisi paljoa
useammin ollut onnistumatta. Se, että osa edesvastauksesta kohtaa kotia
ja elämän vaikutuksia, voi jossain määrin lohduttaa hänen omaatuntoaan,
mutta ei voi kuitenkaan vapauttaa häntä osallisuudesta ihmisen
hunningolle joutumiseen.
Useimmat nuoret opettajat astuvat toimeensa luottaen kokoamaansa
tietovarastoon ja luulevat vaan tarvitsevansa avata ilmareiän
antaakseen oppinsa tulvailla oppilaihinsa. Kuinka pian tulevatkaan he
huomaamaan, että kaiken kylvön menestys on siinä maassa, johon siemen
lankee! Onneksi on lapsuuden ja nuoruuden kylvövainio herkkä kasvamaan.
Opettajan innostus tarttuu; jos hänen esityksensä on elävää, herättää
se elämää, jos se on kylmää ja kuivaa, haukottelee nuoriso. Elköön
hän luulko, että oppiaine elähyttää; se voi enemmän tai vähemmän
kiihoittaa huomiota, mutta värityksensä ja eloisuutensa saa se vasta
hänen esityksestään. Hän puhuu sille ikäluokalle, jolloin mielikuvitus
on vireimmillään ja värittää kaikkea. Olen nähnyt opettajia, joiden
on onnistunut innostuttaa oppilaitaan niin kuivaan aineeseen kuin
kielioppiin, samalla kun toiset ovat torkkuneet kuunnellessaan niin
elähyttävää ainetta kuin on historia.
Opettajan asema kouluun ja luokkaan synnyttää vaatimuksia
erehtymättömyydestä, jota eivät kaikki opettajat voi täyttää.
Lapsilla ja nuorilla on tarkka silmä huomaamaan heikkouksia, vikoja,
omituisuuksia puheessa, tavoissa, puvuissa ja arvostelevat he säälittä
tuota muka erehtymätöntä. Paraskin ja rakastetuinkin opettaja ei
pienimmänkään erehdyksen sattuessa pääse tämän ampiaisparven käsistä
ja saapi alistua kärsimään sen salaista pilkkaa. Jos hän kiivastuu,
pahentaa hän vaan asiansa; jos hänestä tulee koulun narri, on hän
hukassa. Paras keino noita ampiaisia vastaan on kylmäverisyys; mutta
jos hän sen lisäksi on tunnettu oikeamielisyydestään, joka enemmän kuin
mikään muu vaikuttaa nuorisoon, voi se samalla rakastaa häntä ja nauraa
hänelle. Kuria, joka niin usein koettelee opettajan kärsivällisyyttä,
ylläpidetään parhaiten siten, että sattuvia hairahduksia käsitellään
ankaralla oikeudella ja samalla kertaa lempeydellä. Liiallinen ankaruus
nostaa kapinaan, velttous synnyttää vallattomuutta. Paitse valhetta ja
petosta ovat lasten rikokset usein ainoastaan elämän ilon hillittömiä
hairahduksia. Opettaja, joka osaa samalla kertaa herättää kunnioitusta
ja luottamusta, pysyy kauvimmin oppilaittensa suosiossa.
Minun kouluaikanani hallitsi vitsa koulussa, ja minä olen yhäkin sitä
mieltä, että kohtuullinen ja oikea ruumiillinen kuritus neljäätoista
vuotta nuoremmille ei haittaa oppilasta eikä opettajaa. Nykyaika on
kasvattanut usein liiallista itsetuntoa. Yksilö astuu usein liiaksi
edelle yleisen järjestyksen. Laki, että ruumiillinen kuritus on
poistettu, mutta että se, joka on ansainnut kurituksen, on asetettu
ulkopuolelle lakia, tuottaa häpeää. On myönnettävä, että opettajan
asema nyt on parempi kuin patukan aikana. Epävarmaa on, onko hän
tullut oppilasta lähemmä, mutta hillittömän kiivastumisen vaara on nyt
pienempi ja hän on oppinut pitämään parempaa vaaria itsestään; oppilas
vuorostaan kasvattaa häntä. Vaikka hän yhäkin saa olla säästäväinen, ei
hän enää, käytyään kelpaamattomaksi sekä koululle että kirkolle, näe
nälkää odottaessaan kirkkoherran paikkaa.
3.9.1895.