Kun huomasin itseni kykenemättömäksi lääkärin toimeen, kävin
miettimään, eikö minun ehkä pitäisi ruveta lukemaan jumaluusoppia.
Mutta tuo dogmatiikka, joka haihduttaa kristinuskon ytimen elottomiksi
ajatusdogmeiksi, pelotti minua ja tuntui epämiellyttävältä. Minulla oli
rakas ystävä ja sukulainen, pappi, joka toden teolla järjesti elämänsä
evankeliumikirjan mukaan; ihailin yhtä tai kahta "kuninkaallisesta
papistosta", jotka puhuivat Jumalan hengen sanoja janooville sieluille,
mutta useimmat sielunpaimenet olivat minusta palkkapaimenia, joiden
sanat kantoivat kauhtanaa ja kaulusta, mutta jotka mielessään ja
elämässään palvelivat Mammonaa. Meillä ei ollut silloin vielä
valtiopäiviä, mutta kun sittemmin näin pappissäädyn koolla, ei
ystävyyteni ja kunnioitukseni useita sen jäseniä kohtaan voinut estää
minua saamasta samaa vaikutusta, jota tunsin katsellessani apteekkarien
kokousta, mistä tuulahti vastaani rohtojen ja sairashuoneiden lemua.
Nämä univormuihin puetut sielujen parantajat tuntuivat minusta yhdessä
joukossa nähtyinä kovin epähenkisiltä keskustellessaan maallisista
asioista, ja kaikki papin toimen loisto näytti häviävän säädyssä.
Luovuin jumaluusopista.
Toisen kerran näin minä lahjakkaan koulunopettajan esiintyvän ilman
papin kaulustaa, ainoastaan tavalliseen mustaan takkiin puettuna,
Tukholman baptistikirkossa ja puhuvan sieluille elämän yksinkertaisia
sanoja ilman noita tavallisia puheenparsia. En hyväksy baptistien
keppihevosta, uutta kastetta, joka on minusta Vapahtajan sanain
halveksimista: "sallikaa lasten tulla minun tyköni elkäätkä kieltäkö
sitä heiltä"; mutta tuo vilpitön, sytyttävä, elävä elämä, joka pulppusi
tämän baptistipapin sanoista, oli minusta parempaa kristillisyyttä kuin
moni oikeauskoisen kansankirkon kirjoitettu saarna.
Omat puutteellisuudet ovat opettaneet minua varovasti arvostelemaan
muiden puutteita. Tunnen osanottoa tuota vast'alkavaa saarnamiestä
kohtaan, joka ahkerasti harjoitteleikse ja tarkkaan miettii ainettaan
ja varmuuden vuoksi kirjoittaa saarnansa. Hän tahtoo tunnollisesti
täyttää velvollisuutensa, mutta hänen puhujalahjansa eivät ole
keskinkertaista paremmat ja kaipaavat harjoitusta. Hän on lukenut
saarnansa kuin ulkoläksyn, mutta muisti pettää ja hänen täytyy tuon
tuostakin katsoa paperiin. Saarnatuolissa on hämärä, hän ei pääse
heti päästä kiinni, hän pysähtyy, etsii, änkyttää muutamia sanoja
ja hakee taas. Suuri, äänetön, odottava seurakunta tuolla alhaalla
kirkossa leviää kuin pilvi hänen silmäinsä eteen ja hämmentää hänen
ajatustensa juoksua. Hän ei näe enää mitään, ei muista mitään, lopettaa
saarnansa kesken kaikkea ameneen ja turvautuu käsikirjan määräämiin
rukouksiin saarnan jälkeen. Ne hän onneksi muistaa ja hätätilassa on
hänellä kirjansa. Nuo monet päät tuolla alhaalla kumartuvat, saarna
on päättynyt ja nöyryytetty nuori saarnamies hiipii alas rappuja ja
katoo sakastiin. Ei mitään kirkkopahennusta ole tapahtunut, ainoastaan
muutamat tottuneet kirkossa kävijät ja pappien arvostelijat kuiskaavat
toisilleen apostoolisten jäähyväissanojen jälkeen: "hän hätääntyi".
Seuraavana sunnuntaina näen minä toisen papin kirkon puhujalavalla.
Hän on sileäleukainen keski-ikäinen mies, kaulassa hyvin kiilloitettu
kaulustin, ja sujuvalla puhelahjalla varustettu taitava saarnamies.
Ei aikoihin ole hän enää saarnojansa kirjoittanut, eivätkä ne tuota
hänelle suurta vaikeutta. Hän on silmäillyt päivän tekstiä ja merkinnyt
kohdat 1, 2, 3 saarnaoppaastaan. Hän puhuu tunnin ajan kuin kirjasta:
ensiksi, toiseksi, kolmanneksi ja niin edespäin. Kyllähän usein
kerrotaan samoja asioita, täytyyhän kuulijoihin tyrkyttää sanoja, kun
puuttuu ajatuksia, mutta sanatulva jatkuu keskeymättä ja tavanmukaisen
kolmantensa ja neljäntensä jälkeen pääsee hän onnellisesti loppuun.
Vanhat kirkkomiehet sanovat toisilleen: se oli hyvä saarna! Joka
merkitsee sitä, että kaikki kävi niinkuin pitikin, vaikk'ei
jättänytkään mitään jälkeä. Ja saarnamies itse sanoo kotiin tultuaan
vaimolleen: oli vahinko, mamma, ett'et ollut kirkossa tänään!
Seuraavana sunnuntaina esiintyy vaalisaarnaaja, hänkin vanhempi
pappismies, joka on kokenut ammatissaan ja harjaantunut voittamaan
ääniä papinvaaleissa. Hän on perinpohjin valmistautunut sulattamaan
kovimpiakin sydämmiä, joskaan ei vaalimiesten, niin ainakin heidän
vaimojensa. Hän alkaa heti tuolla laulavalla äänellä, jota moni
pitää jumalisuuden oikeana leimana. Tämän itkevän esityksen kanssa
on sopusoinnussa selonteko kaikesta siitä liikuttavasta, jonka
siihen tottunut ja taitava saarnamies voipi puristaa jokaisesta
saarnatekstistä. Ei kestä kauvan, ennenkun eukkojen kokoon käärityt
nenäliinat etsivät juoksevia kyynelvirtoja. Lopulta kuuluvat tukahdetut
nyyhkytykset, jotka ovat jokaisen saarnamiehen oikea ylpeys, vastaavan
hänen omaan itkuiseen ääneensä. Tämä pappi on välttämättä valittava.
Semmoinen jumalinen mies! Ja kuinka hän saarnaa! Hän voisi kiviä
liikuttaa...
Jos näihin kolmeen lisätään neljäs, joka kuivasti kuin sanakirja ja
kylmästi kuin talvinen uusikuu esittää katkismuksen pääkappaleet
uuvuttavalla yksitoikkoisuudella, tai viides, joka päin vastoin kuin
hänen kolmas virkaveljensä julistaa puustavin tuomiota kaikkien eri
tavalla ajattelevien yli, -- niin missä on pappi? Missä on rakkauden
evankeliumi, joka on eroittamattomasti yhdistetty vanhurskaan Herran
Jumalan pyhyyden vaatimukseen? Missä on lohduttaja kaikissa suruissa,
auttaja kaikissa vaikeuksissa, Kristuksen seuraaja kaikille niille,
jotka tekevät työtä ja ovat raskautetut? Sanoja, sanoja, sanoja! Missä
on hän, joka sanoi: ne sanat, joita puhun teille, ovat henkeä ja elämää?
Tiedätkö sinä, saarnamies, joka seisot siinä yläpuolella
seurakuntalaisiasi heidän luottamuksensa kutsumana ja kutsumana
Mestarisi olemaan hänen kylvömiehenään tuolla suurella, hedelmällisellä
vaimolla, tiedätkö sinä, kenelle sinä puhut? Ymmärrätkö sinä, ett'et
seiso siinä täyttämässä virkavelvollisuuttasi ja sitten hyvän
omantunnon rauha rinnassasi istuaksesi odottavaan päivällispöytääsi?
Oletko unhottanut puhuvasi sadoille, ja taaskin sadoille janooville
sieluille, jotka tunkeilevat ympärilläsi juodaksensa sanoistasi
iankaikkisen elämän virvoittavaa vettä? Tänne tullessaan ne eivät tule
kouluun eivätkä kinkerille tavaillakseen opituita läksyjään ja saamaan
todistusta kristinopin taidostaan. Tänne tulevat he vapaasti ja ilman
pakkoa Kristuksen seurakunnan jäseninä, monet ehkä tottumuksesta ja
tavasta, mutta monet myöskin sielun sisimmästä tarpeesta kuullakseen
Jumalan äänen puhuvan sinun huuliltasi. Mitä annat sinä heille? Mikä
tuomio odottaa sinua, jos sinä annat heille kiviä leivän asemasta,
sanoja hengen asemasta? Paljon syvemmälle täytyy sinun nöyrtyä
kuin nöyrryt tuossa painaessasi alas pääsi ja ajattelemattomasti
ladellaksesi Isämeitääsi; -- nöyrry, tomu, iankaikkisen hengen eteen,
jonka edustaja olet! Kuule hänen ääntänsä, joka sanoo sinulle: Samuel!
Ja vastaa niinkuin Samuel: Herra, sinun palvelijasi kuulee! Katso,
hän käy maailman läpi meidän aikanamme ja kaikkina aikoina niinkuin
meren aalto ja pyörremyrsky, mutta sinä matelet maassa ulkoa opittuine
sunnuntailäksyinesi! Mene, seuraa häntä, puhu, mutta elä puhu omia
sanojasi, voimaton, vaan puhu hänen sanojaan, jos tahdot, että sielut
sinua kuulevat ja huomaavat siitä muun hedelmän kypsyvän kuin henkisen
unen tai muun palkan koituvan kuin palkkapaimenen palkan: nuo määrätyt
tynnörisi jyviä vuodessa!
Niin, minä tiedän, että Jumalan henki puhuu kuuluvasti meidänkin
aikanamme, puhuu heikoin tomusta tehdyin kielin, mutta kuitenkin
kielin, joissa Mestarin voima puhuu. Näiden rasitetuilla olkapäillä
lepää vielä muodoissaan puutteellinen kirkko Kristuksen sanan
kalliolla. Tule sinäkin yhdeksi heistä!
1.11.1890. 2.9.1895.