Olen sanonut ja pysyn siinä, että rakastan ja kunnioitan lutherilaista
kirkkoamme, ja olen onnellinen siitä, että olen syntynyt sen helmassa,
että minua on sen käsivarsilla kannettu kasteeseen ja kristinuskoon,
eikä tämä perustu tottumukseen tai auktoriteettiuskoon, vaan elämässä
kypsyneeseen vakaumukseen. En mistään hinnasta tahtoisi vaihtaa
tunnustusta, joka tyydyttää tietoisuuttani Jumalasta ja on kasvanut
kiinni sydänjuuriini; mutta siitä huolimatta olen minä kirkon
nykyisiin muotoihin nähden paljonkin eriävällä kannalla. Tämän aineen
koskettaminen ei ole minulle vaikea sen vuoksi, että pelkäisin oikaisua
kirkon oppineemmilta ja kokeneemmilta jäseniltä, vaan siihen nähden,
ett'en tahtoisi lisätä niiden monien toisistaan eriävien ajatussuuntain
lukua, jotka nyt ampiaisparvien tavoin surisevat tuon vanhan
kunnianarvoisen temppelin ympärillä ja eksyttävät uskovia.
Valtiokirkko vai kansankirkko? Epäilemättä jälkimäinen. Kirkko laissa
määriteltyine uskoineen ja valtio palkkaamine pappeineen olisi
kristinuskon asettamista lasikaappiin ja sen kansanjuurien repimistä.
Kansankirkko ilman yleistä lakia, jätettynä ilman johtoa päivän
vaihtelevien mielipiteiden heiteltäväksi, olisi sielujen laillistettua
anarkiaa. Jonkunlainen kompromissi näiden molempien kesken olisi
saatava aikaan siten, että valtio, s.o. kansan oikeudentunto, tukee
kristinuskoa järkähtämättömänä pohjanaan, mutta tunnustaa omantunnon
vapauden yksilön järkähtämättömänä oikeutena.
Kuinka yhdistää nämä kaksi ehtoa? Valtio sanoo: me olemme kristitty
kansa, me tunnustamme kristinuskon kaikkien lakiemme, laitoksiemme
ja kaiken kasvatuksemme pohjana. Jokaisen tuomarin, virkamiehen ja
opettajan täytyy tunnustaa Jeesus Kristus, vaikka hän kuuluisikin
muihin uskontunnustuksiin kuin lutherilaiseen. Lutherilaisten uskonnon
opettajana tulee hänen olla lutherilainen. Kaikissa oppilaitoksissa,
paitsi teknillisissä ammattikouluissa, opetetaan uskontoa oppilaiden
uskontunnustuksen mukaan. Kristinuskoon kuulumattomat saakoot elää
meidän lakiemme turvissa sillä ehdolla, että noudattavat lakejamme, ja
harjoittaa elinkeinoja, mutta käännytystyö olkoon heiltä kielletty.
Avioliiton rakentaminen kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä olkoon
myös sallittu sillä ehdolla, että lapset kasvatetaan kristinuskoon.
Vapaa eriuskolaislaki, ei mitään ehtoollispakkoa, vapaa sielunpaimenten
vaali, ei mitään keisarinpitäjiä. Valtio valvoo, seurakunta vallitsee
ja hallitsee. Ei mitään pappisylimystöä.
Tämä viimemainittu on onneton perintö katooliselta ajalta, samoinkuin
pappisvalta valtion armosta on onneton perintö juutalaisilta.
Pappisylimystö, kirkkoherrat kirkon paimenten sijassa ovat
sietämättömät siellä, missä etevimpien ja ensimmäisten tulee olla
kaikkien palvelijoita. Ruotsalainen "prest". (pappi) tulee sanasta
_presbyteros_, joka merkitsee seurakunnan vanhinta. Pappi on pyhän
hengen välittäjä ja palvelija, joka ei voi syntyä jokapäiväistä
leipää varten tuomiokapitulin valtakirjan kautta. Ei myöskään saa
sallia jokaisen suulaan suutarin esiintyä sananjulistajana ja kirkon
palvelijana. Kolportöörit hakevat häikäisykeinoja ja saastuttavat usein
Jumalan sanaa. Tarkastus on tarpeellinen ja tapahtuu ehkä sopivimmin
seurakunnan valitsemien kokeneiden kristittyjen avulla, jotka
muodostavat kirkkoraadin. Tämän valtuuttaa taas toimeensa synoodi,
jonka eri maanpaikat valitsevat.
Tunnettuja ovat ne kiihoitukset ja ne vehkeet, jotka usein
seuraavat papinvaaleja, ja ankarat pakkomääräykset ovat sen vuoksi
puolustettavissa. Saakoon kirkkoraati sitä varten määräävän vallan,
valitusosoituksella synoodiin. Uusi laki sisältäköön kaikki
kansankirkon itsehallinnon osat.
Kaupunkien kirkot olkoot auki joka päivä niinkuin katoolisetkin
niille, jotka tuntevat tarvitsevansa siellä hakea Jumalaansa. Hänellä
on vähän iloa meidän sunnuntai-kristillisyydestämme. Maalaiskirkoissa
jätettäköön tämä riippuvaksi lähinnä asuvien toivomuksista. Seurakunnan
sielunpaimen on vapautettava kunnallisista toimista, jotka nyt nielevät
niin suuren osan hänen kallista aikaansa.
Nykyisistä kirkonmenoista on monta väärinkäytöstä poistettu, mutta
toisia on vielä jälellä. Evankeliumin kahteen kertaan lukeminen on
koulukäsky, ja Isä meidän (miksei nyt jo "Meidän isä"?) lukeminen
kolmeen kertaan saman jumalanpalveluksen aikana on katolilaisten
lörpöttelevää _paternoster_'ia. Saarnan vanhastaan pinttynyt jakaminen
ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan on kaikkea elämää tappava
jäännös teoloogisista kouluaineista. On hyvä, että koko seurakunta
ottaa osaa virren veisuuseen, eikä niinkuin monin paikoin kuuntele
valmista urkulehteriltä, mutta kun kirkkoveisuu useinkin on hyvin
vaillinaista, olisi hyvä, jos harjoitetut kansakoulunoppilaat joka
seurakunnassa johtaisivat virren veisuuta.
Virsikirjojamme, sekä ruotsalaista, että suomalaista, on komiteain
toimesta paljonkin parannettu entisestään, mutta ne ovat kuin ovatkin
paikatuita. Kansan hyvinkin yleisen epäluulon niihin oikeuttaa niiden
liiaksi uudenaikainen kieli. Olen ruotsalaisessa virsikirjakomiteassa
turhaan koettanut osoittaa, että virsi on luonteeltaan henkevöitynyt
kansanlaulu. Puustavi kuolettaa. Voima ei ole sanoissa, vaan elämässä.
Saarnamiehistä tuonnempana.
Jumalan henki käy tuulahduksen tavoin läpi maailman eikä sen kulkua
voi kukaan laskea. Kaikki ajan vihurit puhaltavat nyt kirkkomme
puutteellisia muotoja vastaan, ja moni ennustaa sen pikaista häviötä.
Minä en usko niin käyvän. Minä uskon, että se tarvitsee uutta
puhdistusta vanhalla pohjalla, ja se on tuleva ensi vuosisadalla. Minä
uskon, etteivät kuoleman portit tule olemaan sitä mahtavammat. Ruoho
katoo, kansa on kuin ruoho, mutta Jumalan sana pysyy iankaikkisesti.
31.8.1895.