Harvoista aineista on keskusteltu niin paljon kuin nuoren ihmislapsen
kasvatuksesta koulussa ja harva ansaitsee suurempaa huomiota. Koulu
on kodin käytävä elämän itsenäiseen toimintaan ja koe yhdistää kodin
ja elämän kokemukset. Pinttyneimmät pedagoogit ajattelevat koulua
omaa tarkoitustaan varten olemassa olevaksi. Olkoon menneeksi, vaikka
tavallisen ihmisjärjen onkin vaikea käsittää ja ajatella jotain muusta
erillään seisovata, jolla on alku takanaan ja jatko jälessään.
Tunnustan nyt kuitenkin harhaoppisen kasvatusoppini. Muutamien
tuhansien vuosien käytännön ja kahden tai kolmensadan vuoden
periaatteellisen keskustelun jälkeen on koulu minun mielestäni niin
vähän saavuttanut tarkoitustaan, että se on siitä kauvempana nyt kuin
kaksi tuhatta vuotta sitten. Persialaiset asettivat perussäännöksi:
totella ja puhua totta. Kreikkalaiset tahtoivat kasvattaa ihmisen
ruumiin ja sielun sopusointuun. Syynä siihen, ett'eivät he täysin
saavuttaneet tätä oikeata päämaalia, oli se, että he liiaksi rakastivat
aistillisesti luonnonihanaa, jonka vuoksi hengen korkeampi maailma,
huolimatta heidän suurista filosoofeistaan, jäi toiseen alempaan sijaan.
Kristinusko loi katseensa iankaikkiseen elämään ja piti maallista
olemista vaan katoavana kehitysasteena. Aistillinen kauneus oli
siitä vaan side ja kiusaus. Kun keskiaika pitkällisen raakuuden
jälkeen perusti oppineen koulunsa, tuli henkinen tarkoitus pääasiaksi
ja maallinen tarkoitus sai merkityksensä ainoastaan sikäli kuin
se oli henkisyyden palveluksessa. Keskiajan skolastiikka asetti
tärkeimmäksi ajatuksen kasvatuksen uskon kurin alla ja siitä seurasi,
että myöhempinä aikoina koulun ensimmäiseksi ja lopulta ainoaksi
opettajaksi ajatuksen tulkkina ja sanansaattajana tuli kirja. Tämän
itsevaltiaan tieltä täytyi kaiken muun väistyä: ruumiin terveyden
ja sielun perusvoiman, kaiken muun paitse ajatuksen itsensä, jota
oli rikastutettava ankariin sääntöihin asetetuilla tiedoilla.
Tunnen tämän koulun, olen itse läpikäynyt sen, jommoisena se vielä
kuusikymmentä vuotta sitten yksin hallitsi patukkansa, teologiansa ja
latinansa avulla mistään muusta välittämättä. Se koulu oli kuitenkin
johdonmukaisesti rakennettu järjestelmä, se tiesi, mitä tahtoi, ja
osoitti kykenevänsä kasvattamaan luonteita. Se oli raudankovan kirkon
raudankova tytär, laki ilman evankeliumia; se oli 17:s vuosisata, ei
19,:s. En toivo sitä takaisin, mutta kirjoitan haudalleen: _requiescas
in pace_.
Kun se kukistui v. 1844, tuli sen sijaan uusi koulu, joka kerralla
tahtoi poistaa kaikki puutteet ja kokeilla kaikkien aikain
kasvatusopillisten kokemusten kanssa. Nyt piti oppia kaikkea ja ehtiä
kaikkea, vaikkakin vanhan kaavan mukaan. Alettiin opettaa voimistelua,
laulua ja piirustusta, mutta kirja pysyi yhä pääasiana, ajatuksen
kehittäminen pääsuuntana, muut sivuasioina. Kun nähtiin, ett'ei
kaikkea ehditty opettaa ja että lapset rasittuivat, alettiin riidellä
siitä, mikä on välttämätöntä ja vähemmän tärkeää, etupäässä latinasta.
Pyyhittiin, paikattiin, jatkettiin, kokeiltiin eikä kuitenkaan koskaan
valmistuttu, ei koskaan päästy rauhaan ja tasapainoon. Niin on nyt
ollut viisikymmentä vuotta, ja miten koulu edistyneekin, pysyy se aina
kokeilevana, niinkauvankun se pyrkii kasvattamaan tietoa sen sijaan,
että kasvattaisi ihmistä.
Mitä on tieto, kirjatieto, järjen harjoitus? Suuri rikas maakunta
hengen valtakunnassa, mutta ei läheskään koko tämä valtakunta, jota
hallitsevat aivan toiset, tietoa paljon suuremmat voimat. Missä on
tunne, joka niin usein kulkee omia teitään, tiedolta kysymättä?
Missä on mielikuvitus, joka ei mistään tiedosta välitä? Missä tahdon
voima, joka on valtakunnan laillinen hallitsija, kun tieto on vaan
sen neuvonantaja? En näe näitä voimia oppineessa koulussamme, jonka
kuitenkin pitäisi tuntea ne, ja jos ne sattumalta siellä esiintyvät,
kiinnitetään niihin vaan varsin vähän huomiota. Millainen on terveyden
hoito ruumiin arimpana kehityskautena? Kotilukuja jatkuu, rasitusta
jatkuu, lääkäreiltä kysytään neuvoja voimistelusta, josta useinkin
kolmas osa oppilaista saa olla poissa heikkouden ja haluttomuuden
vuoksi. Leikit, juhlat, kesäkävelyt ovat satunnaisia. Ilmanvaihdosta ja
aterioista on nyt pidetty parempaa huolta, mutta liikettä lyödään vielä
laimin. Ja missä on nyt sitten lopuksi se tieto, jonka hankkiminen yhä
on koulun tärkein tehtävä? Mitä saavat oppilaat kirjoistaan tietää
luonnon elämästä, vapaasta elämästä? Tuntevatko he linnun ja hänen
laulunsa? Osaavatko erottaa rukiin ohrasta, petäjän kuusesta, ketun
koirasta? Mitä tietävät he mittausopista nuo kirjanoppineet, jotka
eivät osaa vapaalla kädellä piirustaa ympyrää, tai edes vetää suoraa
viivaa? Mitä tietävät he matematiikasta, jota eivät koskaan saa panna
käytäntöön? Mitä tietävät he historiasta, joka on kangistunut nimiin ja
vuosilukuihin, tai maantieteestä, joka on vaan piirretty kartalle? Ja
mitä tietävät he noista heiltä niin paljon aikaa ja työtä kysyneistä
vieraista kielistä, kun tahtovat tulla toimeen ulkomailla? Eikö se
kaikki ole humbugi-tietoa, jonka tarkoitus on loistaa ja joka unohtuu,
kun koulu on lopussa?
Mikä on ihminen? Näen hänet oppineessa koulussa ainoastaan vihreänä,
kypsymätönnä raakilana, joka on pantu uuniin kypsymään. Näen hänet
karkeampitekoisena, mutta luonnollisempana ja todellisempana
kansakoulussa, näen hänet siellä usein kieroksi kasvaneena, mutta
enempi käsin tehtynä. Parhaiten tunnen hänet "lastentarhoissa"
[Fröbelin pikkukoulut], joissa hänen luonnollisia juuriaan hoidetaan
ja kastellaan. Puhu pedagoogille ihmisestä ja hän on kertova
kauniisti kaikista kasvatustavoista, mutta hänen oma kasvatustapansa,
johon hän on pinttynyt ja jota hän on käyttänyt niin suurella
menestyksellä, on kuitenkin lopulta ainoa oikea. Kuka uskaltaa epäillä
hänen menestystään? Tahdotaanko moittia häntä kodin ja myöhemmin
elämän vaikutuksista? Minä vastaan: eikö ole koulun asia poistaa
menneisyyden pahoja vaikutuksia ja estää vastaisia? Jos koulu nyt
kasvattaa rasittuneita, heikkohermoisia, verettömiä, mielikuvitusta
vailla olevia, tahdottomia, epäkäytännöllisiä, todellisessa elämässä
saamattomia oppilaita, onko se elämän syy? Tuloksissa on koulun tuomio.
En voi olla sitä lausumatta: koko oppineen koulun nykyinen perustus,
tieto ja taas tieto ainoana tarpeellisena, on perin väärä. Todistuksena
siitä on yhä jatkuva mielten kuohu, tyytymättömyys ja nuo alinomaiset
muutokset koulun alalla, vaikka kaiken hyvän opetuksen tulee olla
pysyväistä. Paikkaukset eivät mitään hyödytä, koko järjestelmä
on alusta alkaen muutettava. Koko ihmisen tulee astua osansa
tiedon sijaan, ja se tulee vasta silloin oikeaan arvoonsa hengen
kehitysjaksossa. Se on suuri ja vaikeasti ratkaistava kysymys, mutta se
on ratkaistava. Mistä päästä alkuun?
En tahdo sanoa, että ainoa mahdollinen tapa -- vaikka onkin ainoa,
minkä minä tunnen -- ratkaista tätä kysymystä, on se katsantotapa,
jota on koetettu toteuttaa Fröbelin lastentarhoissa. Ala niistä ja
järjestä ne ensimmäiseksi renkaaksi siinä sarjassa, joka alkaa koulusta
ja asteettain viepi yliopistoon. On olemassa pitkä kehitysjakso
tässä nyt vielä vaan vasta-alkajille aiotussa, puoleksi leikkiin
perustuvassa, puoleksi totisessa alussa. Alota istuttamalla lapseen
käsitteet jumalanpelko, vapaus, totuus, järjestys, tottelevaisuus, työ,
kieltäymys, rakkaus, elämänilo; hoida huolellisesti kutakin erikseen ja
kaikkia yhteisesti, ajatusta, tunnetta, mielikuvitusta, tahdon voimaa,
sovita ne kaikki varmoihin itseperäisiin ja kouluijälle helposti
tajuttaviin tapauksiin; kehitä ja koettele niitä sovittelemisen
kautta; käy tunnetusta tuntemattomaan; kehoita huomioiden tekemiseen;
järjestä edistys ja vaatimukset kyvyn ja taipumusten mukaan; elä rasita
vähempi-lahjaisia eläkä kiihoita lahjakkaampien kunnianhimoa; laita,
että työ tehdään mielellään eikä vastenmielisesti; saata oppilas
ymmärtämään, että hän on osa luokasta, koulusta ja isänmaasta; opeta
hänet rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähinnä häntä hänen luotuja
tekojaan luontoa, ihmisiä, eläimiä, kasveja; opeta hänelle, mikä on
pysyväisen suurta, todellista jaloa, nöyrää ja lämminsydämmistä,
vaatimatonta ja hyvää, -- ja joskaan tämä koulu ei kykene
tasoittamaan kaikkia elämän epätasaisuuksia tai voittamaan kaikkia
sen kiusauksia, on se kuitenkin ainakin minun nähdäkseni ratkaissut
kahdennenkymmenennen sataluvun koulukysymyksen.
18.4.1895.