Miksi jakautuu vapaa ihmisolento kahteen toisistaan niin suuresti
eroavaan vastakohtaan kuin ovat mies ja nainen? Koska kaikella pitää
olla vastakohtansa, ett'ei häviäisi itsekkäisyyteensä. Kahtia jako on
laskettu vaan maallista elämää varten. Haudan tuolla puolen ei ole
miestä eikä naista.
Että mies ja nainen, vaikka eroavatkin suuresti toisistaan ruumiin
muotojen, kehityksen ja henkisten taipumustensa kautta, kuitenkin
ovat yhtä, se käy selville siitä, että se kuolematon osa, joka heistä
jää jälelle, on yhtäläinen molemmilla, samoin kuin heitä molempia
yhdistää sama syntymä ja kuolema, sama edesvastaus, ihmisoikeus ja
kansallisoikeus Jumalan valtakunnassa.
Kapalolapsi, vaikka hänen sukupuolensa onkin jo määrätty, on kuitenkin
tiedottomuudessaan luomakunnan alkuolento, jakamaton ihminen. Hajaannus
näyttäytyy jo varhain lahjoissa ja taipumuksissa, mutta liikuttavaa
on lapsuudessa se, jota kutsutaan viattomuudeksi ja jota minä kutsun
syyntakeettomuudeksi, nimittäin, että lapsessa aina on jälellä jotain
jakamattomasti inhimillistä.
Seitsemännestä ikävuodesta viidenteen- ja kuudenteentoista ja välistä
kauvemminkin, on olemassa sotakanta pojan ja tytön välillä. Poika
esiintyy toimivana, ahdistavana, ylpeänä, tyttö vastaa kyynelillä,
mutta on kärtyisä ja arka. He ovat kaksi vastakkaista sähkövirtaa,
jotka räiskähtelevät kohdatessaan. Koti ja yhteiskoulut koettavat
tasoittaa näitä virtoja saattamalla ne yhtämittaiseen yhteyteen
keskenään ja onnistuvatkin, joskaan ei sammuttamaan kipinöitä, niin
ainakin tekemään ne vaarattomiksi.
Kun virrat noin karkoittavat toisiaan, näyttäytyy samalla vastakkainen
voima, sisäinen vetovoima. Sota jatkuu yhdenikäisten kesken, mutta
lapsuuskin luopi itselleen ihanteita ja hakee ne yläpuolelta itseään.
Poika halveksii pieniä tyttöjä, mutta rakastuu samalla muutamia vuosia
vanhempaan tyttöön. Koulutyttö ihailee hiljaisuudessa nuorta opettajaa,
joka hänestä on kaiken täydellisyyden kukkula. Se on tuo pyhä, puhdas
ensimmäinen rakkaus, joka uskoo kaikkeen ja on valmis uhraamaan kaikki,
eikä pyydä mitään muuta kuin saadakseen olla tuntematon ja kätketty.
Ei sanaakaan. Ei selityksiä. Pieninkin epäilys olisi onnettomuus ja
ilmitulo olisi pyhyyden raiskausta.
Tämä kaino liekki voi joskus muuttua todellisuudeksi ja kehittyä
avonaisiksi suhteiksi, mutta useimmiten sammuu se ja jää rakkaaksi
lapsuuden muistoksi, niin kauniiksi ja araksi, ett'ei sitä saa epäpyhin
käsin kosketella. Rakkaus ja runous, sanoo Bulwer, ovat lapsentauteja,
mutta onnellinen se nuorukainen, joka ikänsä päiväntasausmyrskyissä
säilyttää tämän rakkautensa ensimmäisen pyhän muistonsa rikkomatonna.
Se on oleva hänen suojelusenkelinsä kiusauksen hetkinä, se pysyttää
hänen sydämmensä salakammioissa uskon kaikkeen puhtaaseen elämässä,
uskon hänen omaansa ja naisen siveelliseen arvoon.
On puhuttu ja kirjoitettu niin paljon rakkaudesta, että se, joka
on tuntenut kaikki sen virit ja myrskyt, tuskin tietää mitä
lisäisi. Jos sanon, että kuusitoistavuotiaan rakkaus on toinen kuin
kaksikymmentäkaksivuotiaan ja kolmekymmenvuotiaan taas toinen kuin
neljä- tai viisikymmenvuotiaan, niin on se samaa kuin on sanottu sata
kertaa ennen. Jos sanon, että kahdeksantoistavuotiaan naisen rakkaus
on leikkiä verrattuna kolmekymmen-vuotiaan naisen rakkauteen, joka
on hänelle koko hänen elämänsä, on sekin ennen sanottu. Jos lisään,
että mustasukkainen mies tappaa sekä kilpailijansa että rakastettunsa,
mutta mustasukkainen nainen ainoastaan kilpailijansa, on sekin jo ennen
koettu. Ainoastaan ensimmäinen rakkaus on, seuraaviin verrattuna,
epäitsekäs. Kaikessa maallisessa rakkaudessa, jopa korkeimmassa
ja puhtaimmassakin, äidin rakkaudessa, on itsekkyys kätkettynä
salaisena ehtona. Kaikki, äitikin, pyytävät jotain takaisin, nimittäin
vastarakkautta. Jos hänen täytyy siitäkin luopua, murtuu hänen
sydämmensä.
Rakkauden sisin juuri on kuitenkin itsensä ja kaiken kieltäminen sen
vuoksi, jota rakastetaan. Suomenkielessä ei ole sanaa semmoiselle
antautuvalle alttiudelle. Roomalaiset ymmärsivät _caritas_-sanalla
merkitsemällään rakkaudella toista kuin sanalla _amor_. Taivaallinen
rakkaus, _caritas_, ei vaadi palkkaansa. Paavali on kirjoittanut sen
ohjelman 1 Kor. 13 luvussa. Sen korkein esikuva on Jumalan rakkaus
Kristuksessa. Sen maalliset seuraajat taistelevat kaiken ikänsä
itsekkäisyyttä vastaan ja voittavat, verta vuotaen Jumalan voimassa.
Ei se ole patsaspyhimys, joka ylpeydestä uhraa itsensä, ei katumuksen
tekijä, joka tahtoo olla oma vapahtajansa, ei hyväntekijä, joka
merkitsee nimensä keräyslistaan ihmisten kiitoksen vuoksi, ei sotilas,
joka kuolee kunnian vuoksi, ei tiedemies, joka toivoo suuren keksinnön
kautta tulevansa kuolemattomaksi, ei mikään kansa tai yhteiskunta tai
yksityinen, joka riemuiten rientää voittamaan, olkoonkin vaikka suuren
aatteen vuoksi, -- ei, sanalla sanoen, kukaan eikä mikään niistä,
jotka etsivät omaa kunniaa ja palkkaa; vaan ne, jotka unhotettuina
työskentelevät, kärsivät, taistelevat ja kuolevat rakkautensa vuoksi.
Ne ovat ne, jotka ihmetellen kysyvät tuomiopäivänä: Herra, milloin
näimme sinun isoovana, alastonna, sairaana tai vangittuna ja tulimme
tykösi? He ovat unohtaneet kiitoksensa sentähden ett'eivät odottaneet
palkkaansa. Ilmaiseksi ovat he saaneet, ilmaiseksi antavat he takaisin.
Mitä voin minä tämän jälkeen lisätä maallisesta rakkaudesta? Miksi
tulevat niin monet avioliitot onnettomiksi tai ainakin pettyvät
rakkaudestaan? Sentähden, että jokaiseen tällaiseen yhteyteen
tarvitaan molemminpuolista kieltäymistä. Mistä tulevat niin monet
pettyneet toiveet, kylmenneet ystävyyden suhteet, rikotut lupaukset ja
odottamattomat pettymykset? Siitä, että me itsekkäinä olemme käyneet
toisiamme kohtaamaan ja pyytäneet palkkaamme, silloinkun meidän olisi
pitänyt antaa rakkautemme.
Rakkaus on kuin elämän perusajatus ja seuraa sitä kehdosta hautaan
ja haudan toiselle puolelle. Rakkaus rakentaa, yhdistää, sovittaa ja
sitoo yhteen kaikki, mihin koskee. Ota pois rakkaus, ja maailma on
oleva, mitä luullaan kuun olevan, hedelmätön erämaa. Vetovoima on
rakkauden tiedoton valta elottoman aineen yli, mutta se on pakkovalta,
joka sitoo eikä koskaan päästä. Rakkaus totuudessaan on itse vapaa ja
kaikkea vapauttava. Elä usko tottumusta, elä velvollisuutta, käskyä,
ihailua, intohimoa, elä usko selittämätöntä hypnoottista vaikutusta,
joiden usein nähdään sitovan kaksi olentoa toisiinsa; usko ainoastaan
sitä rakkautta, joka antaa vapaasti ja ottaa vapaasti! Onnettomat ne
kansat ja yksityiset, jotka vihaavat! Vaikkakin viha olisi seurauksena
verisistä vääryyksistä! Viha on raskas paino, joka auttamattomasti
vetää uhrinsa pohjattomaan kuiluun. Kartago vihasi Roomaa ja hävisi.
Puolalaiset vihasivat venäläisiä, ranskalaiset vihaavat saksalaisia,
irlantilaiset vihaavat englantilaisia eivätkä ymmärrä, ett'ei vihalla
ole tulevaisuutta; vihalla ei ole muuta toivoa kuin kosto ja kosto
kilpistyy takaisin kostajaan. Mitä olisi maailma ilman anteeksi antoa?
Mitä olisi taistelu ilman sovitusta? Taivu, itsevanhurskas, itserakas
ja jäykkä sen Jumalan edessä, joka on rakkaus, ennenkun hän antaa sinun
hävitä vihan pohjattomaan kuiluun!
15.4.1895.