Kesällä tulee suurin lämpö aina suurimman valon jälkeen. Korkein hengen
kehitys ilmaantuu tavallisesti myöhemmin kuin suurimmat ruumiilliset
voimat. Tavallisesti on ruumiillinen kehitys korkeimmillaan
kolmannella-, äly neljännellä- tai viidennelläkymmenennellä
ikävuodella. Mutta luonnonlait täydentävät toisiaan. Tylsämielinen
ja mielipuoli voivat olla ruumiillisesti voimakkaita, vaikka sielu
lepää, ja monet kuuluisimmat runoilijat ja oppineet ovat tuotantonsa
korkeimmillaan ollessa olleet ruumiiltaan kukistuneita. Ruumis ja sielu
taipuvat ihmishengen vapauden alle, mutta hengen taistelu lihaa vastaan
ja lihan taistelu henkeä vastaan pysyvät kaikkina aikoina yhtäläisinä.
Monet, ja varsinkin herkkäveriset luonteet, pysyvät pohjaltaan lapsina
tai nuorukaisina vielä vanhoillaankin, niin, jopa aina kuolemaansa
saakka. On niinkuin tuntisi keväisen ilman tuulahduksia Joulukuussa.
Ei mikään ole näiltä onnellisilta voinut hävittää lapsuuden välittömiä
vaikutuksia eikä nuoruuden ihanteita. Kylmä järki nauraa heille; minä
rakastan heitä -- ja tunnen heidät.
Elämän taistelun tavallinen meno on se, että välitön vaikutus
ensiksi kalpenee ja että kokemus kovakätisesti oikoo haavekuviamme.
Keski-ikäisellä miehellä ja naisella on liian paljon tekemistä
ympäristönsä ja todellisuuden kanssa ehtiäkseen haaveilla.
Lukuunottamatta surujen arpia ja rakkaita muistoja ovat menneisyys
ja tulevaisuus menettäneet merkityksensä. Tarkastakaa historian
kirjoittajaa ja muinaistutkijaa! Tutkivatko he mennyttä niinkuin
olisivat he itse siinä eläneet? Eivätkö he tee sitä enemmän ajatellen
sen tuloksia nykyisyydessä?
Keski-ikäinen kutsuu tulevaisuudeksi virkaylennyksiä, eläke-ikää,
pääomaa, lasten kasvatusta, virkoja ja avioliittoja, perheen perinnöitä
ja etuja, tai myöskin Jumalan valtakuntaa ja iankaikkista elämää.
Kuinka nykyisyys kokonaan kiinnittää tämän ikäluokan huomiota,
näkyy muun muassa sananlaskusta "terveys ennen kaikkea". Terveys on
lapsuudessa, samoinkuin kyyneleetkin, hyvin helposti haihtuva huoli,
ja nuoriso ajattelee sitä ainoastaan silloin, kun henki on vaarassa.
Keski-ikäinen sitävastoin pelkää aina olevansa sairas, turvautuu
rohtoihin ja tekee vuosisopimuksia lääkärien kanssa. Ei kukaan rakasta
elämää niinkuin se, jolle se on saanut käytöllisen merkityksen; on
vielä niin paljon tekemistä, täytyy pitää tarkasti elämätään.
Ammatti, toimeentulo, virka, ammattitutkinnot, koti, perhe, lapset,
talous, seuraelämä, puoluetaistelut, politikka, kokoukset, naapurit
vievät keski-ikäisen ihmisen ajan. Se ei ole työ, joka kuluttaa
elämän lankaa, vaan sisällinen ja ulkonainen rauhattomuus, surut,
pelko, epäilys, odotus, pettynyt toivo, rakkaus ja ystävyys, omat ja
muiden hairahdukset, erehdykset, epäluulot, pettymykset, katumus,
kuvailut, hullutukset, tavat, paheet -- ne ovat ne, jotka elämän lankaa
kuluttavat. Ei ole enää kykyä unohtamaan eikä aikaa hyvittämään.
Keskittämällä tahdon voimamme nykyisyyteen toimitamme me käytännössä
mitä voimme. Jos me pidämme kirjaa elämästämme, huomaamme me, että
toimintamme summa on suurin keski-ijällä. Mutta nykyisyydessä eläminen
on samalla kahleutumista sen vaatimuksiin, kykenemättömyyttä lepäämään
muistoissa ja löytämään lohdutusta toivossa. Päivä toistaan seuraa, ja
mitä on meidän syöminen, mitä juominen ja millä itseämme vaatettaminen?
Kristus sanoo: hakekaa ensin Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta!
Missä ei tämä vastaus anna elämälle uutta sisältöä, siellä kuihtuvat
ruumis ja sielu sitä mukaa kuin elämän ajalliset päämaalit katoavat.
Uupumus ottaa osansa, hermot ja jänteet höllenevät, ajatus aaltoilee
yhä hitaammin, ja ennenkun aavistammekaan, päädymme siihen rauhan
suvantoon, jota kutsutaan vanhuudeksi ja joka ei ole rauhallinen sen
vuoksi, että olisimme siinä suojatut myrskyiltä ja huolilta, vaan koska
maalliset velvollisuudet painavat vähemmin ja koska elämän sudet,
intohimot, silloin tavallisesti ovat lakanneet ulvomasta.
Eivät kaikki vanhat ymmärrä vanhuuden etuja. Tavat ja intohimot
riippuvat sitkeästi kiinni meissä vielä vanhuutemmekin päivinä
ja kieltäymys on vaikeasti opittava taito. Vanhuus riisuu yöksi
ensin koristeensa, sitten elämän arkivaatteet, lopuksi läheisimmän
ympäristönsä. Se, joka voi tyynesti toimittaa tämän riisuntansa ja
haudata menneisyytensä tai kätkeä maahan rakkaimpansa, voi toivoa ne
jälleen näkevänsä; se, joka ulkomaailman pala palalta murtuessa hänen
edessään, kuitenkin voi säilyttää itsensä ja uskonsa, hän on voittanut
vuosiensa vihat, hän ei huku yöhön, vaan odottaa aamua. Hänen ehtoonsa
on kuin pohjolan juhannusyö, jolloin aamu ja iltarusko ojentavat
toisilleen kätensä yhtyvässä valossaan.
Silloin, vasta silloin, on tämä ruumiillisesti voitettu, mutta
henkisesti murtumaton kiipeilijä saavuttanut vastapäisen kukkulan,
maallisen elämän kukkuloista korkeimman. Kaikki vanhukset katsovat
takaisin pitkää, kulettua taivalta, kaikki seisovat he tornissa --
ja elävät muistoissaan, mutta niille, jotka ovat saavuttaneet tuon
kukkulan, avautuu ääretön taivaanranta, korkeampi kuin lapsuuden,
avarampi kuin nuoruuden, aukeampi kuin keski-ijän. Tämä vanhus on
palannut takaisin lapsuuden katsantotapaan siinä, että ulkonainen
ja sisällinen maailma, luonto ja tietoisuus ovat hänessä yhdeksi
kutoutuneet. Hän ei mietiskele enää, hän tuntee, ja joskin hän
vertailee, ei hän arvostele. Hän on saanut takaisin välittömän
vaikutuksen lahjan, mutta sitä hallitsee nyt tietoisuus ja jalostaa
tyytymys. Enkelit ja luonto eivät enää puhu, ja kuitenkin tajuaa hän
heidän äänettömän kielensä. Hän elää, ei kuitenkaan enää hän, vaan se
äärettömyys, joka samaan syliinsä sulkee menneisyyden, nykyisyyden
ja tulevaisuuden ja jota kristityt kutsuvat jumalaksi. Tottahan on,
että katselijan täytyy olla kristitty ajatellaksensa kaikkea ennakolta
näkevää ja kaikkea yhdistävää ja rakastavasti suojelevaa personallista
Jumalaa, jossa hän ei katoa, vaan jossa hän yhä pysyttää olemisensa
yksilönä. Hänen tulee olla kristitty ollakseen pelkäämättä hävitystä,
joka aina seisoo epäilijän oven edessä, mutta myöskin vanha pakana
kuolee rauhassa aavistellessaan koittavaa aamua katoavan elämän takana.
Mikä erilainen ehtoo! Yksi alkaa yönsä kärtyisenä ja nurkuvana,
toinen uupuneena, tylsänä ja välinpitämättömänä, kolmas lähtee
valveilla ja toivovana tuohon tuntemattomaan maahan, varmana siitä,
että hän käy elämästä elämään, heikkoudesta voimaan, inhimillisestä
keskentekoisuudesta hengen täydellisyyteen, epäilyksestä avaruuteen,
uskosta näkemiseen, hämärästä kirkkauteen, olemisen kuohuvasta koskesta
sen rauhalliseen lähteeseen Jumalassa.
11.4.1895.