Elämä on kuin maisema, jossa on kaksi yhtäsuuntaista metsäistä
harjannetta ja niiden välissä syvä laakso. Lapsi on likinäköinen, hän
seisoo ensimmäisellä kukkulalla, kirkkaassa ilmassa taivaan sineä
vastaan ja näkee allaan kukkivan maailman. Nuorukainen on liukunut
rinnettä alas laaksoon, jossa kaikki tuulet temmeltävät, ja katsoo ylös
taivasta kohti, mutta näkee sen korkealla päänsä päällä, ja maailma
esiintyy hänelle tulevaisuuden näköpiirinä laakson aukeamassa. Hän
pyrkii korkeammalle, hän kiipee ylemmä. Ylös täytyy hänen päästä,
vaikka aina pilviin saakka. Mies on kiivennyt vähän matkaa vastapäätä
olevan kukkulan rinteelle eikä useinkaan näe entisyyttä allaan eikä
tulevaisuutta päänsä päällä, koska puut peittävät hänen näköalansa.
Hän elää nykyisyydessä, jossa kaikki halujen ja kunnianhimon esineet
vetävät puoleensa hänen huomionsa. Vanhus on vaikeuksien kanssa
taistellen saavuttanut vastapäisen kukkulan harjan, hän näkee taivaan
tulevaisuutena päänsä päällä ja maailman menneisyytenään alhaalla
laaksossa. Taas tuntee hän hengittävänsä raittiimpaa ilmaa, myrskyt
eivät enää ulotu tänne, hänen katseensa kantaa pitkälle, mutta hän
tuntee olevansa uupunut kiipeämisestä ja etsii itselleen suojaisen
lepopaikan harmaiden kallioiden välissä.
Ei ole epäilystäkään siitä, ett'eivät elämän ensimmäiset ja viimeiset
asteet olisi verrattain korkeampia, vaikkakin voimassa heikompia, eikä
pidä väliasteiden sentähden niitä kumpaakaan halveksia. Eroa niiden
molempien välillä tulee meidän tarkastaa.
Nuoruus näyttää olevan nopeata nousemista. Ja kuitenkaan ei ole
elämässä mitään syvempää _lankeemusta_ kuin lapsesta nuorukaiseksi.
Koko tuo rikkomaton objektiivisten huomioiden maailma, joka on
lapsen onnellinen Eedeni, on särkynyt loistaviksi pirstaleiksi, ja
jokainen pirstale tahtoo olla erikoinen maailma. Luonto on kadottanut
elämänsä, äänensä ja myötätuntoisuutensa, se ei enää ymmärrä entistä
lapsen kieltään, ei tunne enää sitä tuttavallista henkeä, joka asui
lapsessa. Nuoruuden vasta kasvanut, etsivä henki ei enää tunne omaa
itseään luonnossa. Molemmat rakastavat yhä edelleen toisiaan, niin,
lapsuuden ystävyys on muuttunut rakkauden hehkuksi. Luonto pukeutuu
ihanimpaan kukkaisloistoonsa miellyttääkseen nuoruutta ja nuoruus etsii
unelmoiden ihanteensa luonnosta. Mutta he eivät enää voi sinutella
toisiaan. Haaveet asettuvat huomioiden sijalle. Entinen vapaa veljeys
on muuttunut rakkauden ujoudeksi, he eivät etsi toisissaan enää
todellisuutta, vaan vertauskuvia. Ihanteellinen usvaharso on vetäytynyt
heidän välilleen; he ovat vieraantuneet toisistaan. Minä en ole enää
sinä, ja sinä et ole enää minä; käykäämme etsimään toisiamme!
Onko tämä lankeemus? On, aivan varmaan. Voivatko luonto ja henki, jotka
kerran olivat yhtä, haleta kahtia menettämättä vastinettaan? Voivatko
osat, kukin erältään, vastata kokonaisuutta? Ja kuitenkin on ero
korkeamman edistyksen ehto. Me tapaamme sen viimeisessä asteessa.
Olen jo maininnut, mikä on se leppymätön, välttämätön voima, joka
erottaa nuo molemmat. Se on _mietiskely_, ihmiskunnan voittamaton halu
verrata itseään ympäristöönsä voidakseen syventyä omaan itseensä.
Mietiskely sisältää aina kysymyksen: mitä, miksi, mihin? Se alkaa
tiedottomasti lapsen kiusailevissa kysymyksissä, mutta lapsi ei voi
pitää kiinni ajatuksesta, vaan päästää sen. Lakkaamatta uudistuu
kysymys, kunnes lapsi löytää vastauksen omassa itsessään. Mietiskely on
seppä, joka yöt ja päivät takoo kylmää rautaa, kunnes se alkaa hehkua.
Ikärajaa ei voida määrätä, koska se muutamilla alkaa aikaisin, toisilla
myöhemmin, riippuen saaduista vaikutuksista. Keskirajan voi olettaa
olevan kahdentoista ja kolmentoista ikävuoden vaiheilla. Sen jälkeen
käy kehitys niin pian, että yhden tai kahden vuoden kuluessa huomion
maailma on muuttunut tunteen ja ajatuksen maailmaksi. Ruumiillinen
kehitys alkaa ja henkielämä seuraa hitaammin jälestä. Syntyy sisäisiä
ristiriitaisuuksia, epävarmuutta, ujoutta ja kömpelyyttä. Personallinen
itsetietoisuus on herännyt ja luulee kaikkialla näkevänsä kiittäjiä
tai laittajia. Lapsi ei tahdo enää kutsuttaa lapseksi ja sellaisena
kohdeltaa. Lapsi, mikä loukkaus! Ei mikään ikäkausi halveksi niin
suuresti lapsuuden leikkejä kuin tuo kolmen-, neljän- ja viidentoista
vuoden muka korkeampi viisaus.
Parin tai kolmen vuoden kuluttua on tämä ylpeys jo haihtunut ja lasta
katsotaan vieraaksi olennoksi, mutta jota kuitenkin voidaan sietää.
Tuhannet muut asiat tunkevat esiin, rakkaus kaikkine asteineen ja
muotoineen, kunnia, jolla ei ole mitään maalia liian korkeata, oma
voima, rohkeus, itseluottamus, joka pyyhkii sanan "mahdotonta" kielensä
sanakirjasta, suuruuden ihailu, kauneus, nero, uljuus; ja lopuksi nuo
ihannoivat unelmat, jotka joskus löytävät tyydytyksensä rakkaudessa,
joskus isänmaassa, toisen vuoron taas häviävät johonkin tuntemattomaan
taivaan ja maan välillä. Ajatusmaailma on tässä ijässä suuri ja
rikas, mutta vielä suurempi ja rikkaampi on tunteitten maailma. On
ihmeellinen viehätys nuoruuden haaveissa. Niiden kauneuden salaisuus
on niiden rajattomassa innostuksessa. Oi, tuota innostusta, joka voi
sulkea syliinsä kaikki, kieltäytyä kaikesta ja kyetä kaikkeen, sitä ei
voi mikään muu korvata! Elkää uskoko tunteiden pysyväisyyteen, mutta
uskokaa niiden vilpittömyyteen! Nuoruus voi pettää itsensä, mutta
vilppi on sen luontoa vastaan. Olen vanhaksi käynyt ja usein pettynyt,
mutta uskon nuoruuteen niinkuin siihen, mikä on parasta minussa
itsessäni. Eikä koskaan voi nuoruus asettaa päämaaliaan tarpeeksi
korkealle, jos mieli jotain jäädä jälelle, sittenkun elämä on kyninyt
kotkalta siipihöyhenet. Ken ei ole kerran elämässään lähtenyt maailmaa
valloittamaan? Kaiken toivominen ei auta vielä kaikkeen kykenemään,
mutta se on uskomista voiton mahdollisuuteen!
Kenellepä elämä tarjoisikaan niin paljon kuin nuorukaiselle? Koko tuo
äärettömän pitkä, rajaton tulevaisuus on hänen, ja kuitenkin voi hän
uhrata elämänsä mitättömästä asiasta. Katumetelien aikana Pariisissa
v. 1848 nähtiin nuorten poikain yhtämittaa kaatuvan kartessikuulain
satuttamina, ja yhtä mittaa kiipeili uusia poikia katuvarustusten
päälle saadakseen olla mukana näkemässä.
Nuoruus on elämän vastustamaton liikevoima. Ei kaikki suuri ole
nuorison luomaa, mutta kaikki suuri on alkanut nuorison unelmissa
ja vakaantunut sen uhrautuvassa innostuksessa. Jumala itse, sanoo
Almqvist, ei ollut neljääneljättä vuotta vanhempi kuollessaan maailman
edestä.
8.4.1895.