Joskin elimellinen elämä on kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen,
jolla vaan keskustassaan on jotain verrannollista voimaa, niin
on tämä voima kuitenkin elämän tarkoitus, sen _raison d'être_.
Lapsuus ja vanhuus ovat alku ja loppu, hyvää-huomenta ja hyvää-yötä.
Maailmanhistoriallisessa merkityksessään on elämä kuolematonta voimaa,
ja Jumalan voimassa ainoaa todellista, koska kuolema on ainoastaan
ylimeno elämästä elämään.
Elämän lyhyt kiertokulku kehityksen sisässä, jonka laajuus on
ainoastaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta, on nöyryytys
ihmishengen ylpeydelle, mutta sopii ihmeellisen hyvin kiertotähtien
kulkuaikoihin. Muutamien satojen tai tuhansien vuosien vanha ihminen
olisi kuin kuivettunut, aikojen homeen peittämä mumia, joka olisi
kauhistus ihmiselle itselleenkin. Nyt ehtii inhimillinen suuruus tuskin
pöyhistäytyä, ennenkun sen vuori jo särkyy. Elinvoimien uudistus
jouduttaa kehitystä. Alkuunpanija kuolee pois keskentekoisesta
työstään; seuraava sukupolvi täydentää ja laajentaa työtä. Eläissään
hän kätkee itsessään kaiken edellisen elämän ja jättää suuren
perintönsä lisättynä jälkeläisilleen.
Lapsi alkaa siinä, missä kaikki elämä alkaa, äidin kohdussa, sen
ensimmäinen elämä on kasvin elämää. Se elostelee, juo, nukkuu, itkee
ja hymyilee siitä tietämättään. Salaperäisiä elimellisiä muutoksia
tapahtuu. Aivot ja pääkallo vahvovat, ruuansulattimet kehittyvät,
hampaat näyttäytyvät. Ruumis ja sielu kasvavat yhtä rintaa.
Ensimmäinen, toinen ja kolmas ymmärrettävä ääni syntyy tavallisesti
sattumalta, ja saadaan niiden jatkoa usein kauvankin odottaa. Neljäs
ääni on kuin auringonnousu; se on ensimmäinen itsetietoisuuden ilmaus.
Sitten seuraavat ensimmäiset askeleet, ensimmäinen tahto, ensimmäinen
mielikuvitus matkimisen muodossa, ja ensimmäinen tunne, joka ilmestyy
joko mieltymyksenä tai inhona. Lasten taudit ovat kehitysasteita.
Kolmen ja neljän vuoden välillä esiintyvät taipumukset ja muisto.
Kahdeksan ja kymmenen vuoden vaiheilla on lapsimaailman näköpiiri niin
laajentunut kuin se voi olla särkymättä, ja nyt alkaa elämän, kirjan
ja koulun vaikutuksen alainen päiväntasausaika. On vanhamaisia lapsia,
samoinkuin on myöhään kehittyneitä.
Ruumiin kehitys on ajanut sielunkehityksen edelle. Mutta
kahdennellatoista vuodella -- aikaisemmin tai myöhemmin -- syntyy niin
syvä kuilu, ett'ei elämässä sen syvempää. Mikä on tavallinen lapsi?
Elä vastaa minulle: _viaton_ lapsi. Ei, lapsi ei ole viaton siinä
tarkoituksessa, että se olisi ilman syntiä, itsekkäisyyttä, kateutta,
itsepäisyyttä ja muita vikoja, perityitä tai opituita; ne ilmaantuvat
jo ennen kuin lapsi tuskin voi puhuakaan. Lapsi on viaton ainoastaan
siinä tarkoituksessa, että se _ei ole teoistaan vastuunalainen_. Se ei
voi yhdistää syytä ja vaikutusta, tekoa ja sen seurausta; se toimii
välittömästi hetkellisten vaikutuksien mukaan. Rikos ja rangaistus,
syy ja anteeksianto ovat hyvin tunnetuita, mutta vaikuttimet ovat
tuntemattomia. Ja tämä syyntakeettomuus ja välittömyys, joka on lapsen
heikkous, on samalla sen suurin voima. Aiheeton teko voi mennä harhaan
ja vahingoittaa, mutta harkinnan puutteesta syntyy tarkoituksien
puhtautta ja hartautta ja luottamusta, jotka epäilemättä ovat niitä
ominaisuuksia, joita Kristus vaatii taivaan valtakuntaan pyrkiviltä.
Täytyy ymmärtää tämä ollakseen lasta halveksimatta. Nostakaamme
ennemminkin katseemme sameasta näköpiiristämme kohden uskollista,
kirkasta lapsensilmää.
Syynä on se, että lapsi näkee maailman kokonaisena ja rikkomatonna,
se on, niinkuin sanotaan, objektiivisena. Täysikasvuisen mielessä
olevaa juopaa luonnon ja hengen välillä ei ole tässä satumaailmassa.
Leikkikalu elää ja _on_ sitä, mitä se esittää. Eläin puhuu, metsä
laulaa, kukka iloitsee ja suree; kaikella luonnossa on elämänsä,
äänensä, tunteensa ja tarkoituksensa; kaikki ymmärtävät lasta, ja lapsi
ymmärtää heidät. Jos lapsi yhtäkkiä muutettaisiin satoja penikulmia
entiseltä paikaltaan, ei se hämmästyisi siitä vähääkään. Tässä
korkeassa ja rakastettavassa objektiivisessa katsantotavassa tunnemme
me alku-ihmisen ja hänen kadotetun paratiisinsa. Käärmeitä piilee sen
kukkien alla, mutta lapsi ei ymmärrä niitä eikä pelkää niitä. Miksi
opettaa sitä pelkäämään?
Juopa! juopa! Ensimmäisen nuoruuden portilla seisoo rakennusmestari,
joka on kohottanut korkeita muuria maailmassa, mutta muurin lapsuuden
Eedenin ympärillä repii hän säälittä maahan. Mietintö särkee maailman
pirstaleiksi. Se tunkee kuin teräskiila luonnon ja hengen väliin, se
kysyy ja kaikki särkyy. Lapsikin kysyy ja kysyy usein itsepintaisesti,
mutta se ei tutki vastausta, se uskoo. Mietintä ei mitään usko, se
vaatii todistuksia. Ja tämä maailman ensimmäinen ja suurin pedagoogi,
joka alkaa opetuksensa jo ennen minkään koulun alkamista, ei lakkaa
ennen kuin hän on repinyt lapsen onnellisen ja ehyen maailman
tuhanneksi repaleeksi tuulen viedä.
Elkäämme nurkuko sitä, mikä on välttämätöntä. Mietintä on henkivoima,
maailman voima, sen täytyy tulla, se on kehityksen ponnistin ja sen
ehto. Mutta se ei saa tulla ennen aikojaan. Se ei saa muuttaa nuppua ja
kukkaa heti kohta hedelmäksi, sillä siitä syntyy epäkypsä raakile. Voi
teitä vanhemmat, tädit ja viisaat koulumestarit, jotka ennen aikojaan
tahdotte nostaa ymmärtämättömän lapsen omalle, muka korkeammalle
kannalle; jos te voisitte aavistaa, minkä maailman te olette
hävittäneet, ei kaikki viisautenne riittäisi ostamaan takaisin niitä
uskon ja onnen aarteita, jotka olette riistäneet paljaaksi ryöstetyltä
lapseltanne.
Ei ole mitään hedelmällisempää maanalaa hyville ja huonoille siemenille
kuin lapsen sydän. Sana itää, saatu vaikutus juurtuu, rakkaus kantaa
hedelmiä. Sanotaan, että lapset helposti unohtavat. Niin, heidän
mielensä on onneksi syntyjään keveä. Elämän pienet ja suuret surut
kulkevat heidän ohitsensa kuin jäljettömät tuulenpuuskat. Unhotus on
siinä, että he elävät aina uusista vaikutuksista, niinkuin perho elää
auringosta. Onnellinen aika, jolloin
Pahe oli peikko vain
Ja surut unohdin,
Kun muista, paitse luvustain
Huoletta iloitsin.
Niin, onnellinen aika, kun luulee olevansa kaikki, uskoo kaikki, tietää
kaikki ja taitaa kaikki.
18.6.1895.