Sanokaa minulle, arvoisat herrat filosoofit, fysioloogit ja runoilijat:
mitä on elämä? Eipä silti, ett'en voisi elää sitä ajattelematta, mutta
onhan hetkiä, jolloin tekee mieli kysyä.
No niin, vastataan minulle: elämä on ilmiö, fyysillinen ja älyllinen,
ruumiillinen ja henkinen. Elämä on kyky liikkua, tuntea, ajatella,
vastaanottaa vaikutuksia. Elämä on aivojen, sydämmen, keuhkojen,
hermojen toimintaa, verenkulkua, hengitystä kaikkine niihin kuuluvine
seikkoineen. Muutamat lisäävät: se on tietoisuus; Spencer sanoo:
se on yhteys ympäristön kanssa. Onko vielä useampia vastauksia?
On, lukemattomia. Hyvä. Sanokaa minulle nyt, mikä on valekuollut,
tylsämielinen, mielipuoli, suonenvedon kangistama? Onko hän elävä vai
kuollut?
Onko vaikea määritellä näin laajaa käsitettä. Voi sanoa Calderonin
tavoin: elämä on unelma. Tai Salomonin tavoin: elämä on varjo, savu.
Tai kreikkalaisen viisaan tavoin: elämä on savun varjo, _skia kapnes_.
Ehkä uskallan minä vaatimattomasti lisätä: elämä on elimellisesti
kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, jonka keskellä on verrannollinen
voima. Elämä on psykillisesti ja henkisesti kysymysten kiertokulkua, ja
vastauksista riippuu sen tulos.
Yksi on varma: että kullakin elämällä on tarkoituksensa, tehtävänsä
ja ett'ei mikään elämä häviä jäljettömiin itseensä ja ympäristöönsä
nähden. Mitä varten se muuten olisi olemassa? Ei ole mitään sattumaa
luomakunnassa, ei mitään hyödytöntä tai tarkoituksetonta. Meistä
näyttää siltä kuin tuhlaileisi luonto äärettömästi synnyttäessään
elämää, joka pian katoaa ja kuitenkin on häviö uuden elämän ehto.
Tässä avartuu näköpiiri, ja vastaväitteiden luku lisääntyy
moninkertaisesti. Kenen on edesvastaus epäonnistuneesta elämästä, jonka
jälet pysyvät? Perityt taipumukset, yhteiskunnan kasvatus ovat tehneet
kurjan ja rikoksentekijän semmoisiksi.
Turhaa kaunistelua. Jos kaikki rikokset ja kaikki kurjuus ovat
toisten tuottamia, ei ihmiskunta ole muuta kuin tahdoton lammaslauma.
Jos ulkoapäin tulevat vaikutukset olisivat yksin määrääviä, olisi
kaikki mekaniikkaa. Näitä vaikutuksia vastaan, jotka meitä kaikkialla
ympäröivät, meitä uhkaavat, meitä kiusaavat, on meillä vastapainona
tahdon vapaus. Tahdon kasvatuksesta ja vastustusvoimasta riippuu
lopulta kaikki. Vapautus edesvastauksesta tulee vasta sitten, kun
ulkonainen pakko tai siveellinen syyntakeettomuus on todistettavasti
hervaissut tahdon vapauden.
Minun nuoruudessani ei ollut Darwinia, mutta oli kuitenkin jo
mielipiteitä, jotka pitivät kiinni _generatio aequivoca_'sta,
puolustivat elämän syntymistä suoraan elottomasta aineesta. Mooseksen
luomishistoria oli luonnonfilosoofien ivan esineenä. Oken esitti
viehättävän olettamisen ensimmäisen ihmisen synnystä. Ihminen oli
auringon valon, ilman ja kosteuden vaikutuksesta syntynyt suuren
intialaisen kukan kuvussa, joka oli niin suuri ja ruokainen, että se
voi kantaa lasta kahden tai kolmen vuoden vanhaksi. Runollista! Entäpä
uskottavaa?
Sitten tuli uusi tiede, biologia, joka alkoi tarkemmin tutkia
_generatio aequivoca_'a. Ja katso, silloin huomattiin tarkimpien
tutkimusten kautta, että missä ei elimellistä elämää ennen ollut
olemassa, siinä oli mahdoton synnyttää elämää suoraan aineesta! Elämä
syntyy ainoastaan elämästä, ilman korkeampaa herätystä on ja pysyy
aine kuolleena. Jokainen uusi elämä on uusi luomistoimi. Hyvästi,
protoplasma, alkulima, kehitysteoria kaikkine siihen kuuluvineen!
En ole tarvinnut Henry Drummondin vakuutusta tästä totuudesta, jossa
usko ja tieto yhtyvät täydellisessä sopusoinnussa. Olen pienestä pitäen
vihannut materialistista maailmankatsomusta. Ihmishengen etsiminen
aivoista ja elävän elimistön etsiminen raadosta on minusta aina ollut
yhtä arvotonta kuin että ihmisruumis olisi hiiltä, vetyä, happea,
typpeä, fosforia ja kalkkia. Miksi tonkia liassa, kun on saanut
silmät katsoakseen ylös? Ihminen on tuhkaan puettu henki! Ihmisyys ei
yksin riitä. Ilman jumaluutta päättyy kaikki ihmisyys auttamattomasti
eläimellisyyteen.
Ei ole minulla mitään syytä oman elämänkatsantoni vuoksi halveksia
muiden katsantoa. Tunnustan materialismin voiman analyysin teossa.
Mutta sitä nimetöntä sisällistä maailmaa, jonka idealismi asettaa
ainaiseen ja erottamattomaan yhteyteen ulkoapäin tulevain vaikutusten
kanssa, en voi koskaan kieltää. Tämä sisäinen maailma, sen
veriset taistelut, sen riemuisat voitot, sen surkeat tappiot, sen
syntiinlankeemus ja ylösnousemus annossa, sen vaihtelut, toiveet,
surut ja ilot ovat näkymättöminä olleet elämäni koko todellisuus, jota
vastoin ulkonaiset tapahtumat ovat vaan koskettaneet sen kehää.
Kaikki luonnossa katsoo elämää korkeimmaksi hyväksi ja puolustaa
sitä vaistomaisesti. Ihminen yksin näkee ja hakee jotain korkeampaa.
Hän yksin voi kärsimättömyydessään katsoa elämää kuormaksi.
Kuolemanrangaistusta ja itsemurhaa ei saa asettaa yläpuolelle
siveellistä maailmanjärjestystä.
Ja kuitenkin on elämä kaikkine mahdollisuuksineen rikkaista rikkainta.
"Kun se parhaimmillaan on ollut, on se ollut vaivaa ja työtä." Niin,
parasta ja hyödyllisintä ihmiselämässä on sen työ rakkaudessa ja
uskossa.
18.6.1895.