Niin, minä rakastan sinua, taivaan puhdas valo, Jumalan ihanuuden
loisto, joka valaiset maat ja rakennat sillan maailmain välille.
Ei mitään säihkyviä jalokiviä, ei mitään vartiotulia, ei palatsien
sähkötulia, ei sammuvia ilotulia, ei mitään näyttämön valaistuksia,
ei revontulten kalpeaa loimua, ei edes salaman terävää säilää,
joka lävistää ukonpilven, voi verrata sinun hyödylliseen valoosi.
Ainoastaan talviyön korkea, aavisteleva tähtitaivas vetää vertoja
rauhalliselle kauneudellesi. Rakastan kirkkaita värejäsi nähdessäni
niitä sateenkaaren vivahduksissa, aamun ruskossa tai auringon laskiessa
kullan kirkkaana meren helmaan. En tiedä mitään komeampaa kuin on
musta pilviseinä idässä, laskeva, kirkas aurinko lännessä ja niiden
välissä vihertelevä maisema, jonka yli vaakkuu mustaa pilveä vasten
välkkyvä valkea kalalokki. Sameat värisekoituksesi, tuhkanharmaat
pilvet ja untelot usvasi eivät ole minua varten. Aamuhämärä on minulle
rakas, koska se odottaa aamua, mutta iltapuhde vaikuttaa minuun
kuin surullinen hyvästin heitto. Rakkaampi on minulle pimeimmillään
oleva yön varjo ja minä tiedän, ett'ei se voi enää mustemmaksi
muuttua, vaan että sen helmasta on puhkeava syntymätön valo. Yö on
luomakunnan äiti, samoinkuin jouluyö on Vapahtajan syntymähetki, mutta
ainoastaan sentähden, että kaikki korkeampi elämä syntyy kuolemasta,
kaikki pysyvä ilo syvästä surusta ja kaikki taivaallinen toivo
toivottomasta nykyisyydestä, josta kaikki toivo näyttää kadonneen.
Yön ja päivän vaihtelu tuottaa lepoa silmälle ja tyydyttää sydämmen
häilyväisyyttä. Emme rakastaisi valoa, ell'emme pelkäisi pimeyttä.
Napaseutujen naapurit ovat saaneet suuren lahjan, kun heille on annettu
keskeytymätön pitkä päivä ja pitkä yö.
"Valossa välkkyen vuoron ja vuoron peittyen yöhön."
Vastakohtain voima on täällä herättänyt kiihkeän elämän halun, jota
päiväntasaajan mailta puuttuu. Voima näkyy nukkuvan talviyössä, mutta
sen tarmo on kevätauringon herättämänä kykenevä vuoria murtamaan.
Ikävöiden tähystelee pohjoismaalainen tammikuussa ensimmäistä aamun
valoa, hänen sydämmensä heltyy ensimmäisen tähden ilmestyessä
loppupuolella heinäkuuta, sittenkun taivaan kauniit lyhdyt ovat olleet
kolme kuukautta kadoksissa!
Valo on luomakunnan sielu, joka paistaa läpi aineen kovan kuoren.
Kaikki aineelliset kappaleet: maa, vuori, ilma, vesi, metsä, kasvit,
eläimet ja ihminen ovat alkujaan _itsestään loistavia_. Se on vaan
meidän silmämme, joka voi tajuta niiden nyt heikontunutta valoa. Mutta
se esiytyy välistä siellä, missä emme olisi sitä aavistaneetkaan,
ilmassa, vedessä, lahossa puussa, eräiden eläinten fosfori-välkkeessä
ja uudempien havaintojen mukaan myöskin ihmisen silmässä, sormenpäissä
ja sydänalassa. Sähkövalo ei ole muuta kuin keskittynyttä, kaikissa
kappaleissa piilevää valoa. Se on ollut voimakkaampaa kiertotähtien
aikaisempina aikoina ja sitten vähentynyt. Tiede on nyt osoittanut
oikeaksi, että Moos. 1: 3:n valo luotiin ennen kun auringon säteet
tunkivat läpi sumujen sakeuden; alkuaikain jättiläismetsät kasvoivat
sähkövalossa. Fysiikan unelma, että kaikki punnitsemattomat aineet:
valo, lämpö, sähkö, magnetismi ovat ainoastaan eri ilmauksia samasta
alkuvoimasta, alkaa yhä enemmän toteutua. Ja kun kaikesta tästä syntyy
liikettä ja voimaa, on niinkuin olisi meidän täten suotu kurkistaa
luomisen äärettömään koneistoon ja me näkisimme kellon yhden ainoan
ponnistimen panevan liikkeelle lukemattomia vaihdepyöriä.
Optiikan nerokkaat keksinnöt -- valoaaltojen heijastus, imeytyminen,
yhdyntäsekoitukset, taittumiskulmat, valopaino, napautuminen,
värispektrumit, kiinnitys valokuvauksessa -- ovat kaikki tieteen
kauneimpia tuloksia, ja kuinka paljon on kuitenkin vielä
selittämätöntä! Kuinka nähdä, kuinka tuntea tuota eetteriä, joka
väreilynsä kautta saattaa valo-aallot heilahtelemaan biljoonia
kertoja sekunnissa? Eetterin olemassa olo on välttämätön olettaa,
mutta missä on se todistettu? Jos maailman avaruus olisi, niinkuin
oletetaan, täynnä eetteriä, niin pitäisi sen vastustuksellaan taivuttaa
pyrstötähden häntää niiden elliptisillä radoilla. Tapahtuuko niin? Ei.
Eetteriltä, jos sitä lie olemassa, puuttuu kaikki tiheys ja paino ja
yhtäkaikki se muka väräjäisi ja värähdykset synnyttäisivät valoa? Mitä
on sitten tämä valo? Onko se vaan toisen voiman ilmiö? Onko se syy vai
seuraus, voima vai ominaisuus, yksinomaan aineellinen vai yksinomaan
ihanteellinen vai niiden sekoitus? Emme tiedä. Ehkä on sen salaisuus
paljastettu muille, uskotuimmille tähdille, joille valonsäde maailmasta
on tuhansien vuosien perästä kertova, mitä täällä tätä nykyä tapahtuu.
Teleskoopin kantomatkaa ei rajoita mikään muu kuin vaikeus valmistaa
tarpeeksi suurta täydellisesti läpikuultavaa linssiä. Valokuvaus
ratsastaa valonsäteen päällä valloittamaan maailman avaruutta, ja missä
olisi raja, jos voitaisiin lisätä levyn tunteellisuutta lisääntyvän
matkan mukaan?
Ei, valo ei ole elementti, niinkuin muut kokoonpantu aineesta,
vaikkakin se vaikuttaa elementteihin ja sen ilmiöt voidaan niissä
laskea ja mitata; valo on henkivoimaa, joka johtuu suoraan maailman
hengestä, Jumalasta. Koko sen esiintyminen viittaa siihen. Kun se
tulee, niin kaikki herää, syntyy uudesta, kasvaa, kukkii, iloitsee
ja toivoo. Kun se katoo, niin kaikki hapuilee, häviää, katoo
tuntemattomaan tyhjyyteen. Käyskelen kotiseutuni polkuja aamun
valossa: kaikki on tuttavallista, rakasta ja iloista, Jumalan kirkkaus
kulkee kanssani ja tasoittaa kaikki polut, paljastaa kaikki kätketyt
kuilut. Kulen saman tien yön sakeassa pimeydessä; kaikki on toisin,
tuntematonta ja eksyttävää, uhkaavaa; kuilut aukeavat, jalkaa livettää;
missä olen? Jumalani, anna kasvojesi valaista minua, ohjaa minua
kotiini!
Mitä on valo? Esi-isämme kumartivat aurinkoa; ne olivat lasten luuloja,
jotka vielä häikäsevät meitä, kun me palvelemme kultaa, komeutta,
kunniaa, kaikkea, joka loistaa ja hurmaa. Valo ei ole Jumala; se on
vaan hänen hameensa lieve. "Valo on Jumalan vaatteus" (Ps. 104: 2).