Jos on katsottava turhamaisuudeksi, että ihminen luulee olevansa luotu
Jumalan kuvaksi, annettakoon se hänelle anteeksi sentähden, että hän
tuntee ainoastaan alhaisempia, itsensä alapuolella olevia elimistöjä,
joihin hän voi verrata itseään. Hän hakee korkeampaa vertauskohtaa,
mutta löytää yläpuolella itseään ainoastaan Jumalan. Kun ei hänellä
ole mitään aavistusta Jumalan persoonallisesta muodosta, olettaa hän
väärinkäsitetyn ilmoitetun sanan johdosta, että hänen oma muotonsa on
jälkipainos Jumalan muodosta, vaikkakin äärettömästi pienennettynä.
Mutta ilmoitettu sana ei voi tarkoittaa ulkomuotoa. Jumalan kuva
ihmisessä on käsitettävä henkisesti ja ajateltava älyllisesti,
vapaalla tahdolla, omallatunnolla, kehityksen mahdollisuudella ja
kuolemattomuuden elon siemenellä varustetuksi hengeksi. Ihminen luulee
kuitenkin oman muotonsa täydellisemmäksi ja kuvaa sen vuoksi Jumalan ja
enkelit inhimillisissä muodoissa, varustaen kuitenkin enkelit siivillä,
koska hän ajattelee heidät lentäviksi.
Hän ei tyydy kuvaamaan Jumalaa ainoastaan ihmisen muotoisena, hän
antaa hänelle myöskin ihmisen ajatuksia, sanoja, tunteita, haluja ja
himoja. Nauramme Homeron jumalille, jotka aseilla varustettuina käyvät
taistelemaan kuolevaisten rivissä, mutta mitä on vanhan testamentin
vihastuva, vihaava, kostava ja julma Jumala muuta kuin ihmisen kuva.
Ne ovat lasten käsityksiä ja lasten lauseita sellaiset, että Mooses
näki Jumalan selän. Vähitellen muuttuu Jumala rakastavammaksi ja
henkisemmäksi olennoksi, kunnes Kristus, samalla kun hän selvyyden
vuoksi käyttää inhimillisiä vertauksia, nimenomaan sanoo: Jumala on
henki ja tahtoo, että häntä on palveltava hengessä ja totuudessa.
Emme tapaa mitään olentoa maailman-kaikkeudessa, johon voisimme verrata
itseämme. Me voimme lapsellisten esi-isäimme tavoin ajatella olevamme
luotujen olentojen ensimmäisiä tai voimme me niinkuin pessimistit
pitää itseämme epätäydellisimpinä. Luultavinta on, että olemme
väliasteessa meitä korkeampien ja toisten meitä alempien olentojen
välillä. Jo Herder huomautti, että maamme on keskellä aurinkokuntaa,
josta seuraisi, että olemme kehittyneempiä kuin nuoremman Venustähden
asukkaat ja kehittymättömämpiä kuin Marsin, joka on vanhempi kuin
maanpallo. Asukkaista juoksevassa tilassa olevalla Jupiterilla ja
kaukaisemmilla kiertotähdillä, kiintotähdistä puhumattakaan, ei
meillä ole mitään käsitystä. Vertaamalla maanpalloa niihin joudumme
ajattelemaan, että kaikki taivaankappaleet ovat, ovat olleet tai
tulevat olemaan asutut. Mutta varmaa se ei suinkaan ole. Meistä näyttää
mahdottomalta, että auringossa ja pyrstötähdissä voisi olla eläviä
olentoja. Tuo suuri määrä hengetöntä maailman avaruudessa harhailevaa
tomua on ehkä tarkoitettu synnyttämään uusia taivaankappaleita
tai ylläpitämään aurinkojen lämmön säteilyä. Kuka sanoo, ett'ei
avaruuksissakin ole erämaita?
Kuuta arvellaan asumattomaksi, ilman vettä ja ilmaa, ikäänkuin
meidän uteliaisuutemme kiusaksi. Tähän olettamiseen ei meillä ole
muuta todistusta kuin maassa eläväin elimistöjen tarpeet. Vaan
kuka sanoo meille, ett'ei elämää voi olla ilman vettä ja ilmaa?
Ollen lähin naapurimme kuun jälkeen on Marstähti joutunut uusimpain
tutkimustemme esineeksi. On luultu siellä huomattavan järjellisten
ihmisten mietittyjä töitä, kanavia; haaveillaan liikeyhteyden
aikaansaamista mittausopillisten kuvioiden tapaan tehtyjen merkkitulien
avulla. Ei mikään ole mahdotonta. Spektraalianalyysi osoittaa, että
aurinkokuntamme aineelliset osat ovat, muutamia vielä tuntemattomia
aineita lukuunottamatta, samat kuin maanpallon ja viittaavat yhteiseen
alkuperään.
Ollen maailman kansalainen voi ihminen vedota eräihin yhtäläisyyksiin
maailman-kaikkeuden kanssa. Hänen päänsä on pallonmuotoinen samoin
kun taivaan kappaleet, hänen kiireensä on kuin taivaan kupukansi.
Jos oletamme kiekuran liikunnan perusvoimaksi, tapaamme ihmisessä
sen pehmoset aaltoviivat. Ihmisen silmissä tuikkaa tähtien valo.
Veren kulku sydämmeen ja sieltä pois muistuttaa vetovoimaa
ja taivaankappalten liikkeitä. Ihmisen ajatus on samoinkuin
maailmankaikkeus riippumaton ajasta ja paikasta. Ihmishenki on
syvyyteensä ja liikevoimaansa nähden sukua äärettömälle maailman
avaruudelle ja hakee vaistomaisesti jotain kiintonaista paikkaa lepoa
löytääkseen. Näihin vertailuihin nähden tuntuu hiukan köyhältä,
johtaa ihmisen elimistöä alemmista ja alimmista olemusmuodoista.
Lähintä puuttuvaa rengasta ihmisestä apinaan, hännällistä ihmistä, ei
valitettavasti ole löydetty, yhtä vähän kuin on löydetty tuota luultua
alkulimaa, protoplasmaakaan.
Miksi ei tahdota tunnustaa ihmistä vapaaksi luoduksi olennoksi? Miksi
tahdotaan sitoa hänen olemistaan alempain elimistöjen asteettaiseen
kehitykseen? Eikö hänellä maallisessa ruumiissaan jo ole tarpeeksi
tomua ja katoavaisuutta? Miksi vielä kytkeä hänen vapaa henkensä
aineen kehityssarjaan? Olen nähnyt erään kirjan kansikuvan, jossa
tahdotaan todistaa, että koiran ja ihmisen sikiöt ennen syntymistä ovat
hiuskarvalleen toistensa näköiset. Miksi unohti tekijä liiallisessa
ujoudessaan varoittamasta luontoa? Olisihan luonto voinut yhtäläisyyden
eksyttämänä tunnustaa koiran herrakseen ja haltijakseen.
Oi sinua ihmeellinen ihmisolento, joka kukistat maan ja mittaat
taivaat, kuinka ylpeilisitkään sinä voimistasi, jos et samalla olisi
turvaton lapsi, joka kantaa aarteensa hauraassa saviastiassa, minkä
tuulenpuuska voi maahan murskata! Ihminen on kuin kukkanen kedolla;
kun tuuli sen yli puhaltaa, ei se enää ole siinä, eikä tunne enää
paikkaansa. Mutta Herran armo kestää suvusta sukuun niille, jotka häntä
pelkäävät.
16.3.1895.