Buddhaopin sielujen vaellus, jonka mukaan on olemassa yhä jatkuva
sarja maallisia, aineeseen kytketyitä olemusmuotoja, on loppumatonta
kidutusta Kristuksen oppiin verraten, että me kerran kuolemme ja sitten
tulemme tuomiolle. Buddhan oppi särkee hengen yhteyden tuhansiin
toisistaan tietämättömiin pirstaleihin. Meistä näyttää siltä kuin
sielujen vaellus paljastaisi perittyjen taipumusten ja ennen aikojaan
keskeytyneiden olemusmuotojen selittämättömät arvoitukset. Mutta se
olento, joka kerran oli kivi, kerran heinänkorsi, kerran sammakko,
kerran krokodiili tai ihminen, oli jokaisessa näissä olemuksensa
muodoissa eri olento. Se koettelemus, jota tällä tarkoitetaan, ei ole
enää itsetietoinen oman itsensä koettelemus, vaan kokonaan riippuvainen
olemisehdoistaan ja ulkonaisesta ympäristöstään. Buddhan opilta
puuttuu kristinopin kaksi ruhtinaallista aateluskirjaa: jumalankuva ja
ihmishengen vapaa itsensä määrääminen.
Ei mikään ole elämässä niin varmaa, ei mikään yön ja päivän tavoin
seuraa toistaan niin täsmälleen kuin tuomio seuraa rikosta. Tuomio
seuraa ihmiskuntaa, tuomio kansoja, tuomio joka ihmistä hänen itsensä
tähden, tuomio ajatuksia, sanoja ja tekoja, tuomio kaikkea elämää,
joka vapaan tahtonsa avulla voi valita hyvän ja pahan. Ne, jotka
kevytmielisesti ajattelevat Jumalan kaikkea anteeksi antavaksi
Jumalaksi, joka peittää kaikki sokealla rakkaudellaan, eivät ole
lukeneet maailman historiaa eivätkä tarkastaneet elämää ympärillään
eivätkä omia kokemuksiaan. Tuomion täytyy seurata joka rikosta, muuten
ei olisi mitään pyhää ja vanhurskasta Jumalaa, ainoastaan tuomio
vanhurskaudessa ja tuomio armossa. Nykyisyys todistaa siitä joka hetki;
mutta jos me etsimme todistusta menneisyydestä, tapaamme me sen kansan,
joka muodostaa maailman historian keskustan, Juudaan kansan, ja joka
vielä tänäkin päivänä todistaa tuomion vanhurskautta ja yhtä varmasti
on kerran todistava lupauksen armosta.
Noiden tuhannen vuoden jälkeen, jotka Kristuksen valtakunta on oleva
olemassa maan päällä, katoavat kaikki ajan määräykset hämärään
kaukaisuuteen. Onko tuomiota ja maailman loppua odotettava heti tämän
tuhatvuotisen valtakunnan loputtua tai onko niiden välillä vielä oleva
aika, joka on täynnä taisteluja ja mullistuksia, siitä väitelkööt eri
raamatun selitykset. Yksi asia on vaan varma, se, että kaikki yritykset
selittää ennustuksia jo osaksi maailman historiassa toteutuneiksi, ovat
turhia vääristyksiä. Nimittäkää jo päättyneitä aikakausia tulevain
tapahtumain kuvastuksiksi tai kutsukaa niitä maailmanhistorian
logiikaksi, sen me kyllä ymmärrämme, mutta elkää juljetko kieltää
ilmoitetun sanan todistusta aikain päättymisestä!
Se on Anti-Kristus, synnin ihminen, joka viimeisinä aikoina on nouseva
kaikkea vastaan, jota vielä pidetään pyhänä maailmassa, ja jonka
jo Johannes oli tuntevinaan, se on hän, joka on johtanut raamatun
tulkitsijat harhaan, Hänellä on voinut olla edeltäjiä; Muhamettia,
Paavia, Napoleon I:stä (Apollyon) on pidetty Anti-Kristuksena, -- tai
olkoon hän personoitu synti, Jumalan pilkka, aikain epäusko, mutta
hänet kuvataan kuitenkin siksi varmasti persoonallisena, että hänen
täytyy olla joku vielä tuntematon henkilö. Godet sanoo nerokkaasti:
Anti-Kristuksen täytyy olla juutalaisen. Tuo valittu kansa, joka
ristiinnaulitsi Kristuksen, on ainoa, joka voi synnyttää hänen
täydellisen vastakohtansa.
Raamattu käyttää voimakkaita sanoja niistä tapahtumista, jotka käyvät
edellä ja valmistavat maailman loppua. Taivaan voimat vapisevat,
tähdet putoavat, vuodet pakenevat, maa kääritään kokoon kuin vaate,
kansat kuihtuvat, kuolleet nousevat ylös. Kaikki tapahtuu yhtäkkiä ja
odottamatta tulen kautta eikä, niinkuin nyt kuullaan kamariviisaiden
ennustavan, siten että vedet kuivuvat ja auringon valo vähenee,
kunnes kaikki elämä jäätyy niinkuin kuussa. Lähempänä raamattua on
yhteentörmäyksen mahdollisuus maan ja jonkun pyrstötähden kanssa, jota
mahdollisuutta tähtitiede ja fysiikka eivät uskalla kieltää. Onhan
maailman avaruus täynnä kosmillista tomua, murskautuneiden maalimain
pirstaleita, jotka kerran ovat olleet, mitä meidän maamme nyt on, ja
ennustavat sen kohtaloa.
Tavallisesti käsitetään maan loppu maailman kaikkeuden loppuna. Mutta
raamatun käsitys käy selville sen ennustuksesta, että nykyistä maata
seuraa uusi taivas ja uusi maa, "joissa vanhurskaus asuu". Kirkastettu
ihmishenki muuttuu uuteen ja korkeampaan olemukseen jollekin
taivaankannen loistavista auringoista, joissa kaikki on valoa Jumalan
kirkkauden loisteessa. Vaan eivät nämäkään auringot ole ikuisia, niillä
on aikansa ja ne katoovat väistyäkseen vielä täydellisempien luotujen
tieltä, ja niin voimme me ajatella uuden siirtymisen maailmasta
maailmaan, kirkkaudesta kirkkauteen. Mutta ei mikään ajallinen ja
aineellinen asia sovellu täysin ikuisuuden aatteeseen. Ja niin
pysähdytään lopulta siihen tuntemattomaan, näkymättömään, aineettomaan
keskustaan, jota kaikki kappaleet kiertävät ja joka ei voi olla mikään
muu kuin kaiken luomakunnan alkulähde, ikuinen henki, Herra Jumala.
Mikä syvyys maailman tuomiossa, jommoisena Kristus esittää sen Math.
24 luvussa! Ei mitään varsinaista rikosta panna kadotettujen syyksi,
ainoastaan laiminlyöminen; ei mitään varsinaista hyvettä lueta
autuaitten ansioksi, ainoastaan rakkauden käskyjen täyttämys. Sisäiseen
ytimeensä keskitettyinä todistavat nämä tuomiot vaan itsekkäästä
epäuskosta tai uhrautuvasta uskosta. Sielun taipumus Jumalaan tai
hänestä pois jää ratkaisevaksi. Ja toinen kuolema, täydellinen tyhjyys
on toivottomain armo. Siis kuitenkin armo viimeiseen saakka. Mitä muuta
voidaan vaatia rakkauden Jumalalta? Armoa elämässä, armoa kuolemassa ja
armoa tuomiolla, kaikki, kaikki, vaan vanhurskautta ja armoa!
27.6.1895.