Elämä on täynnä arvoituksia. Ensi vuonna, sanoo tilastotiede, tulee
tässä maassa tapahtumaan niin ja niin monta tapaturmaa, varkautta,
ryöväystä ja murhaa, niin ja niin monet tulevat sokeiksi, kuuroiksi,
halvatuiksi, mielipuoliksi, juomareiksi, myrkyttäjiksi, väärentäjiksi,
itsemurhaajiksi. Turhaan me vedoten ihmisen vapaaseen tahtoon panemme
vastalauseemme, joskaan ei onnettomuutta, niin ainakin rikosta vastaan.
Kauhuksemme toteutuvat kaikki nämä ennustukset ja vaikkakin numerot
ovat epätasaiset lyhemmiltä ajanjaksoilta, ovat ne aina pysyvät ja
säännölliset pitemmiltä. Vähennys yhtenä vuonna synnyttää enennyksen
toisena. Kuinka on tämä selitettävissä? Olemme olevinamme vapaita ja
huomaamme olevamme luonnon voimain orjia!
Eikä sillä hyvä. Ensi vuonna tulevat nälänhätä, kulkutaudit, sodat,
tulvat, maanjäristykset tuhoamaan niin ja niin monta ihmistä. Ensi
vuonna tulee niin ja niin monta laivaa joutumaan haaksirikkoon, niin
ja niin monta tulipaloa syttymään, niin ja niin monta syntymään ja
niin ja niin monta kuolemaan. Pahat ja hyvät, syylliset ja syyttömät
joutuvat saman kohtalon alaisiksi. Minkätähden? Niin, minkätähden on
kirjoitettu, että Jumala rankaisee lapsia isäin pahoista teoista aina
kolmanteen ja neljänteen polveen? Onko sitten Jumala julmempi kuin
mikään tyranni maan päällä?
Eikä vielä silläkään hyvä: ihminen, esi-isä, on tehnyt syntiä, ja
suku sukunsa perästä saa polvi polvelta pitkien aikojen kuluessa
kantaa seurauksia hänen synnistään! Ihminen, Kristus, on yksin
vanhurskaudessaan täyttänyt Jumalan lain, ja suku sukunsa perästä tulee
ikuisiksi ajoiksi osalliseksi hänen vanhurskaudestaan, ne näet, jotka
uskovat hänen nimeensä!
Jumala antaa aurinkonsa paistaa hyville ja pahoille maailmassa. Vastaus
kaikkiin näihin kysymyksiin on kätkettynä yhdessä ainoassa sanassa:
_kaikki-yhteisyys_, joka merkitsee kaikkein yhteistä ja keskinäistä
vastuunalaisuutta, yksi kaikkien ja kaikki yhden edestä. Sama veri,
sama liha ja luu, sama henki, sama sielu, samat puutteet ja edut, sama
kehitys ja sama tarkoitusperä on maailman järjestyksen kannalta meillä
kaikilla. Se on raudankova, kauhea side, rikki repimätön kuparikahle,
joka sitoo kaikki ihmiset ilman eroitusta samaan tuomioon.
Me nääntyisimme kaikki tämän taipumattoman kohtalon alle, ell'emme
löytäisi kaikkea sovittavaa vastapainoa Jumalan vapaassa armossa,
jota eivät mitkään rajoitukset sido. Rakkauden katsantokanta on
korkeampi kuin luonnon järjestyksen. Samalla kun suvun kaikki-yhteisyys
kietoo meitä synnin ja kuoleman kahleihin, jakavat Jumalan rakkaus
ja Kristuksen sovitus korkeampaa oikeutta. Tässä astuu yksilö esiin
ja suku väistyy takaisin. Se syyllisyys, joka on meissä kaikissa,
on asteettainen syyllisyys, joka riippuu uskosta ja töistä. Mikä
ihmeellinen viisaus! Jokainen meistä punnitaan: punnitaan perinnölliset
taipumuksemme, voimamme tai heikkoutemme, ympäristömme aina kehdosta
alkaen, kasvatuksemme, kohtalomme ja niiden vaikutus aina hautaan
saakka, ja niiden mittain mukaan pannaan meidän tiliimme syntiset
ajatuksemme ja syntiset tekomme. Toisessa vaakakupissa on Kristuksen
sovitus ja ihmisen usko, ja uskokin on pantu asteihin. Uskon mittana
on sen vilpittömyys eikä sen voima. Vanhurskaus tuomitsee, armo antaa
anteeksi. Lopputuomio lykätään aikain loppuun, mutta luopi se varjonsa
jo maalliseenkin elämään.
Miksi nurkua epävapaan luonnonlain taipumattomuutta? Miksi ei
kernaammin kääntää kasvojaan siihen armahtavaan rakkauteen, joka
tasoittaa kaikki näennäiset vääryydet, vastaa kalkkiin vastaamatta
jääneihin kysymyksiin ja antaa aina etsivän, tutkivan, ikävöivän
ihmishengen löytää olemisensa tarkoituksen kuivumattomassa
alkulähteessään.
6.8.1895.