Elämä ja kuolema ovat yhdistetyt synnistä ja armosta, Eevasta
ja Mariasta, lankeemuksesta ja sen hyvityksestä. Vanhurskaus on
ihmismaailman perusajatus, pyhyys on Jumalan. Ilman syntiä ei olisi
mitään vanhurskautta: se on ihmisen suuri puute. Ilman armoa ei olisi
mitään pyhyyttä: se on Jumalan täydellisyys. "Jumala katseli ihmisten
lapsia, ja katso, heidän joukossaan ei ollut yhtään vanhurskasta, ei
ainoatakaan." Ihminen katsoi ylös Jumalaan Kristuksessa, ja katso,
siellä oli enemmän kuin vanhurskautta, siellä oli lain täyttämys yli
kaiken inhimillisen mitan, siellä oli vanhurskaus muuttunut Jumalan
pyhyydeksi.
Me emme voi ajatella vanhurskautta ilman koettelemusta, ilman
kiusausta, ilman lankeemuksen mahdollisuutta. Jumala ei ole tahtonut
luoda mitään niin valmista, ett'ei sen tarvitsisi kehittyä: hänen
täytyisi silloin uusia oma itsensä. Jumala yksin on täysin valmis,
iankaikkisesti täydellinen; hänen kehitystään voidaan ajatella
ainoastaan hänen luomassaan, joka säteilee hänen suuruuttaan. Mitä
Jumala olisi yksistään omassa itsessään ilman sitä, minkä hän on
luonut, on meille käsittämätöntä ja sentähden tarpeetonta koettaa
saada selville. Filosofia hakee turhaan sanaa, johon Jumalan käsite
semmoisenaan sisältyisi. "Absoluuttinen?" -- Sisällötön sana.
Kukistetun ylpeyden, mutta samalla myöskin helpoituksen tunne
rinnassamme astumme me taas alas tästä käsittämättömyydestä
aistiperäiseen inhimilliseen näköpiiriimme kaikkine sen puutteineen.
Siellä tapaamme Jumalan ihmishaamussa, kaikkivaltiaana kuninkaana,
joksi häntä mielessämme kernaasti kuvailemme, viisaana ja vanhurskaana
isänä, joka tuntee niinkuin me tunnemme, joka tuomitsee niinkuin me
tuomitsemme korkeimman rakkauden ja oikeuden mukaan, mitä voimme
ajatella. Ja silloin huomaamme, että tämä tuttu, inhimillinen Jumala on
meitä paljoa lähempänä kuin kaikki kokeemme luoda Jumalaa aistittomista
aatteista. Tämän Jumalan, eikä tieteen laatiman Jumalan kanssa me
teemme tilimme synnistä ja armosta.
Mitä on synti? Kapina Jumalaa ja hänen siveellistä
maailmanjärjestystään vastaan, joka on hänen laissaan ilmoitettu.
Useimmat käsittävät sen niiksi ulkonaisiksi rikoksiksi, jotka ovat
luetellut kymmenissä käskyissä, ja katsovat olevansa vanhurskaita niin
kauvan kun heidän omatuntonsa ei soimaa heitä semmoisista. Kristus
on näihin lisännyt ajatussynnit, tunnesynnit ja sanasynnit, joita me
kauhistumme, kun tutkimme itseämme, ja joista ei viattominkaan meistä
voi vapautua. Jo siitä me ymmärrämme, että vanhurskaus ihmisten edessä
ei merkitse mitään sydänten tutkijan edessä. Mutta siihen tulevat
lisäksi vielä laiminlyöntisynnit, jotka Kristus erittäin mainitsee
tuomiopäivänä. Hyvän laiminlyömisen asettaa hän yhdenvertaiseksi pahan
tekemisen kanssa. Mikä kauhistava syvyys _tässä_ tuomiossa! Ei ole
kyllä siinä, ett'emme varasta, murhaa, valhettele, panettele, vihastu,
kadehdi, vihaa: joka kerta kun olemme laiminlyöneet jonkun rakkauden
työn, joka kerta kun emme ole antaneet anteeksi vihamiehelle tai
häntä rakastaneet, olemme me rikkoneet täydellisen rakkauden lakia
vastaan emmekä voi puolustautua. Se pieni synnin puronen, jonka olemme
näkevinämme juoksevan elämämme läpi, paisuu Vapahtajan sanoja kuullessa
kuohuvaksi koskeksi, joka tempaa kaiken luulotellun vanhurskautemme
kuiluunsa.
Ja kuitenkin on sinulla, vanhurskas Jumala, vielä pelastava siltapuu
meitä varten. Ainoa synnitön ihmisten seassa ojentaa meille kätensä,
niinkuin hän ojensi sen Pietarille kuohuvissa aalloissa, ja sanoo:
"joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut". Synti on
kuoleman äiti, Kristus on elämän herra ja elämä Kristuksessa on synnin
kuolema.
Tämä on armoa. Tämä on vanhurskauttamista entisen elämämme suhteen,
pyhyyttä tulevan elämän suhteen. Joka päivä luiskahdamme vaeltaessamme
alas syvään koskeen, ja joka päivä ojentaa meille Kristus taas kätensä
jyrkänteiden yli. Joka kerta kun teemme syntiä, kuohuu menneisyyden
koko koski ylitsemme, ja joka kerta kun Kristus nostaa meidät, on virta
takanamme kuivana kuin kevätpuronen kesän auringossa.
Vedotaan hyvään omaantuntoon. Niin, omatunto on se enkeli, jonka Jumala
pani vartioimaan sydämmemme porttia, ja lapsuuden päivinä kuulemme me
selvästi sen äänen. Myöhemmin käymme usein vähäkuuloisiksi. Niin pian
kun omatuntomme on muuttunut kahlekoiraksi, opimme lahjomaan sitä oma
vanhurskaudella. Puolustautua me aina voimme ja me teemme sitä niin
kauvan, että talonvartijan haukku vähitellen vaikenee. Sellainen on
monen hyvä omatunto. Kokonaan vaieta se ei kuitenkaan koskaan voi.
Kun se on kauvan nukkunut ja viimein herää, tuntuu sen ääni läpi
kuparimuurien ja ajaa meitä edellään kuin rosvoja yöllä.
On sitkeäunisia ja herkkäunisia omiatuntoja. Herkkäuniset voivat käydä
levottomiksi väärinkäsitetystä sanasta, kielletystä ruokalajista,
punasesta nauhanpalasta. Tällaisia omiatuntoja täytyy kohdella kuin
sairaita lapsia; ei saa "pahentaa yhtä näistä pienimmistä".
Onnellinen se, joka voi rauhallisesti tutkia ajatuksia, sanoja,
tunteita ja tekoja Jumalan sanan kuvastimessa, ja tutkia niitä niin,
ett'ei käy sanan ääreen ennakolta laadituilla mielipiteillä. Ainoastaan
puhdassydämmiset voivat nähdä Jumalan. Ainoastaan ne, jotka heittävät
pois kaiken oman viisauden, tulevat osallisiksi Jumalan viisaudesta.
20.8.1895.