Buddhan ja spiritistien mukaan ei iankaikkinen elämä ole muuta kuin
loppumattomissa kehityssarjoissa jatkuvaa maallista elämää. Epäilemättä
sisältyy aika häviävänä osana iankaikkisuuteen, mutta kuinka äärettömän
erilaiseksi muuttuukaan kaikki, kun maailman ja ajan rajoitus
katoaa! Siirtyminen äärellisyydestä äärettömyyteen synnyttää uuden
olemassaolon, uuden elämän.
Kaikkia kuvittelujamme iankaikkisesta elämästä hämmentää aistillinen
käsityksemme, josta emme voi vapautua. Ajattelemme tuolla puolen
haudan yhtäällä maallisen paratiisin, toisaalla palavan syvyyden
tulikivijärvineen. Se ei ole paljoa korkeampi käsitys kuin villin,
joka panee leipää vainajan kirstuun. Hakisimmeko sitten vertauskohtaa
henkielämälle filosofian itseensä sulkeuneesta, puhtaasta
ajatusmaailmasta? Mahdotonta. Tuo maailma on kolkko ja autio erämaa,
"die Wüste des Denkens"... Kristinusko ei voi tyytyä tähän jääkylmään
absoluuttisuuteen; se julistaa eloa tykkivän persoonallisuuden jatkuvaa
elämää kuolemankin jälkeen. Sen korkein autuus on "Jumalan kasvojen
katseleminen", persoonallinen suhde Kristukseen ja yhteys autuaitten
henkien kanssa. Ajatuksen erämaan täyttää uhkuva elämä, joka on
jatkuvan kehityksen ehto.
Ei mikään riitele vastaan, vaan kaikki saattaa aavistamaan sielujen
kehitystä kuoleman jälkeen, kirkkaudesta kirkkauteen Jumalaa kohti,
hämäryydestä pimeyteen pois Jumalasta. Monet kristityt eivät tahdo
tunnustaa ikuista helvetin rangaistusta ja kieltävät Jumalan rakkauden
nojalla sen, että yhden ainoan iankaikkinen kadotus tekisi tyhjäksi
kaikkien muiden autuuden. Niin, Jumala on rakkaus, mutta kuinka voi
hän itseensä yhdistää ne, jotka _eivät tahdo_? Jumala ei ole voinut
armahtaa perkelettä, kieltämättä persoonallisuuden pääehtoja, tahdon
vapautta. Me emme voi päästä Kristuksen selvistä sanoista: "se tuli,
joka ei koskaan sammu, se mato, joka ei koskaan kuole".
Yksi toivo vielä on. Raamatussa usein käytetty sana _aionios_, jonka
Lutherus on kääntänyt sanalla _iankaikkinen_, merkitsee kreikkalaisessa
alkutekstissä pitkää ajanjaksoa, jota voi toinenkin seurata. Kristuksen
ajallinen tehtävä tapahtuu aikana ennen tuomiota. Täyttämyksen
iankaikkisuudessa, kun Kristus on jättänyt kaiken vallan Isälle,
katoo aika ja Jumala on kaikki, ja kaikki on Jumala. Siellä ei ole
pahalla eikä siis myöskään kärsimyksellä mitään sijaa. Perkeleen ja
auttamattomasti paatuneiden kohtaloksi jää siis täydellinen häviäminen,
jää se, jota raamattu kutsuu _toiseksi_ iankaikkiseksi kuolemaksi.
Ensimmäinen kuolema on ainoastaan persoonallisen olemassaolon uusi
muoto.
Sinä, joka vaikeroit iankaikkisen rangaistuksen soveltumattomuutta
Jumalan anteeksi, antavaan rakkauteen, sinä joka loukkaudut hyvän
ja pahan kaksinaisuudesta, alistu sen äärettömän viisauden alle,
joka yhdistää Jumalan pyhyyden ja vanhurskauden hänen armahtavaan
laupeuteensa ja suopi suurimmillekin syntisille parannuksen toivon, kun
he vaan _tahtovat_!
Aika kestää maailman loppuun ja tuomioon. Ensimmäisen kuoleman kautta
vapautuneet henget tuovat kanssansa maalliset muistonsa, jotka tekevät
heidät joko onnellisiksi tai onnettomiksi, mutta ikäänkuin nukkuvat,
tietämättöminä ajan lennosta. Kaikki tarvinnevat enemmän tai vähemmän
aikaa vähitellen tottuakseen uuteen olemiseen; Kristus, jolla ei syntiä
ollut, tarvitsi vapautumiseensa neljäkymmentä päivää ylösnousemisensa
jälkeen. Todenmukaista on, että muut kuolevaiset tarvitsevat pitemmän
väliajan, riippuen siitä, missä määrin heidän sielunsa on kiinni
maallisissa. Endorin noita kutsui Samuelin hengen esiin kaksikymmentä
vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Ei ole mitään syytä kieltää sitä, että
saiturit ja pahantekijät kuoltuaan harhailevat aarteittensa kätköjen
tai pahatekojensa paikan ympärillä. Meillä on oikeus ajatella, että
rakkaat vainajat ovat näkymättöminä läheisyydessämme vielä jonkun aikaa
kuolemansa jälkeen, mutta heidän henkiensä rauhan vuoksi on meidän
toivominen heille täydellistä lepoa.
Sillä elämässä ja kuolemassa löytää henki rauhansa ainoastaan
lepäämällä Jumalassa. Autuaat henget eivät kummittele. Kadotetut,
puuttuvaiset, odottavat, maahan vielä kytketyt henget ovat kuoleman
jälkeen vailla kaikkia keinoja halujensa tyydyttämiseksi. Heidän
itsetietoinen ajatuksensa elää, heidän muistonsa seuraavat heitä,
vaikkakin voimattomina. Kuoleman valtakunnan tyhjyys ja hiljaisuus
sulkee heidät heihin itseensä ja sitoo heidät näkymättömillä
siteillä. Vielä elää heidän tahtonsa siihen suuntaan kuin ennenkin.
Kristus ei unhota heitä, hän tarjoo heille vielä viimeisen toivon.
Kun se hyljätään, asettuvat pahat henget hänen sijalleen. Ylöspäin
tai alaspäin kulkeminen on yhä heidän vallassaan, mutta se on vaan
passiivista vastaanottamista eikä aktiivista toimintaa, niinkuin
elämässä. Elkää luulko, että kehitys pysähtyy! Sen täytyy tuomiolla
esittää ratkaiseva tulos.
Heittäkää pois kaikki unelmat maallisista paratiiseista tuolla puolen
ajan! "Mitä ei mikään silmä ole nähnyt eikä mikään korva kuullut
ja mikä ei minkään ihmisen sydämmessä ole syntynyt", sen on Jumala
säilyttänyt uskollisilleen. Paikan äärettömyys ja kaikki loistavat
tähtimaailmat ovat avoimina heidän silmiensä edessä. Aikain etäisyyttä
ja menneiden sukupolvien unhotusta ei ole heillä enää olemassa. He
lepäävät Jumalan kaikkivaltiudessa, Jumalan rakkaudessa ja Jumalan
kiitoksessa, mutta he lepäävät alati enenevässä, alati täydellisemmässä
kirkkaudessa. Kristuksen kirkastuminen on ainoa kuva, joka meillä on
iankaikkisesta elämästä.