Jos meillä takanamme olisi tyhjyys ja edessämme ainoastaan kuolema,
hauta ja uusi tyhjyys, mitä varten eläisimme? Mitä varten lempisimme,
taistelisimme, kärsisimme, kieltäytyisimme, työskentelisimme,
uskoisimme ja ajattelisimme?
Niin, mitä varten? Kaikkihan olisi vaan katoavaa unelmaa, niin vähän
kaikkien tähän elämään panemiemme huolien arvoista, että me yhtä hyvin
jäädä nukkumaan ensimmäiseen lapsuutemme kehtoon ja odottaa kuolemaa
kuin ruveta näkemään niin paljon vaivaa toivottomasta elämästä.
Olisihan silloin päiväperhonen onnellisempi meitä, sillä hän syntyy
ja kuolee päivän auringon mukana eikä ennätä kysyä, mitä varten on
olemassa. Mutta meillä on levottomat ajatuksemme, jotka eivät anna
meille mitään rauhaa, meillä on sammumaton onnen janomme, ahnaat
aistimme, tutkiva henkemme, joka ei koskaan lakkaa kysymästä. Mitä jää
tähteeksi kuolleelle, kun kaikki hänen takanaan ja edessään on ijäksi
ohitse? Pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kylmyys, unohdus, horrostila,
häviö. Mikä kolkko kaukamaa, katsottuna lämpöisen ihmiselämän
valoisilta vaaroilta!
Sentähden ovat ne, jotka eivät usko tulevaa elämää, pakotetut hakemaan
toivoa, onnea, palkkaa ja päämääräänsä maallisuuden ahtaiden rajojen
sisältä, maallisesta kunniasta, vallasta, nautinnoista ja himojen
tyydytyksestä. Se onnistuu heille ehkä nuoruudessa, niinkauvankun pitkä
tulevaisuus lupaa heille kaikkea, mutta vanhalla, parantumattomalla
sairaalla, elämästään pettyneellä ei ole enää huomista päivää. Ja
itsessään nautinnossa kummittelee jo sen toivoton, pikainen loppu.
Ilman kuolemattomuutta sotkeutuvat elämän arvoitukset avautumattomiksi
umpisolmuiksi.
Ne taas, jotka hakevat palkkaansa jalossa toiminnassa kansansa ja
ihmiskunnan hyväksi, eivät voi itseltään salata, että he työskentelevät
unhotusta varten. Mitä jää jälelle heidän työstään, kun ei heitä enää
ole olemassa? Katoava nimi, uusia tuntemattomia tarpeita ja hauta, jota
välinpitämättömät tallaavat. Ilman uskoa elämään tämän elämän jälkeen
emme voi antautua edes jaloimpienkaan tarkoitusten hyväksi toimimaan,
koska kaikki on päättyväistä, katoavaista, tyydytystä vailla, kysymys
ilman vastausta ja olemassaolo ilman jälkeä.
Mitä on elämä, joka kuolee? Hauta vastaa: se on toivottomasti haihtunut
toivo! Ei, sanoo Kristus: elämä, joka kuolee, on siemen maassa! Se
kylvetään katoavaisuudessa ja nousee katoamattomuudessa; se kylvetään
voimattomuudessa ja nousee voimassa. Minä olen ylösnousemus ja elämä,
joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut.
Mitkä sanat nämä keskellä katoavaisuutta! Minä kuvittelen mielessäni,
että näitä sanoja lausuttaessa vavahtivat vuoret, yö valkeni ja syvä
helpotuksen huokaus humahti läpi luomakunnan. Kuolon varjo on vaan
elämän sarastusta. Kauhistuksen kuningas rukoilee elämän Herraa ja
täydentää hänen töitään.
Ilman iankaikkista elämää olisi Jumalan luomakunta ristiriidassa
itsensä kanssa. Luonnontieteet sanovat meille, ett'ei hitunenkaan
ainetta huku, ainoastaan muuttaa muotoaan. Olisiko nyt Jumalasta
syntynyt, kaikkia hallitseva henki yksin hävityksen lain alainen?
Kuinka paljon kuihtuukaan ympärillämme ennen aikojaan, kuolee
kehtoonsa, päättyy keski-eräisenä tietämättä edes eläneensäkään!
Kuolemattomuus yksin vastaa kaikkiin kysymyksiin, ratkaisee kaikki
näennäisesti ratkaisemattomat pulmat ja avaa äärettömän avarat näköalat
tuolla puolen mustan esiripun, jonka takana lyhytnäköinen maallinen
silmämme näkee vaan usvia ja yötä. Kuolemattomuus on oikeutta, tuomiota
ja laupeutta. Ilman sitä ei Jumala enää olisi rakkaus, hän olisi
oikullinen, julma, kova kohtalo.
Sinä, joka kevein mielin tuhlailet maisen elämäsi lyhyitä hetkiä,
niinkuin ei niistä koskaan loppua tulisi, muistaos, että painut virran
mukana rannatonta merta kohti! Ja sinä, joka petyit elämän luullusta
onnesta, joka olet uupunut, olet epätoivossa ja uppoat, etkä enää voi
kohottautua ylös, nosta itkettyneet silmäsi sitä äärettömyyttä kohti,
jota me kutsumme lopuksi, mutta joka onkin vaan alku, ja kyyneliesi
läpi kuumottaa sinulle uusi aamu, jonka aurinko ei ikinä laske!