Usko käsittää ihmisen päävoimat ja on, sekä toimiessaan että
levätessään, suurin valta maailmassa. Uskoa verrataan voimaan, joka
vuoria liikuttaa; usko kaataa ja nostaa, parantaa ja tappaa? Kuka
raivoo niinkuin uskonvimmainen? Kuka kärsii niinkuin marttyyri? Kuka
rakastaa niinkuin vastarakkauden saavuttanut, kuka vihaa niinkuin
hyljätty? Uskovainen yksin on varma taivaan autuudesta. Ja tämän voiman
uskaltaa tieto uhkamielisyydessään kieltää ja sitä pilkata, tuo tieto,
joka aina etsii, kysyy, arvelee eikä voi väittää mitään varmaksi
tänään, jota ei toinen tieto jo huomenna väittäisi valheeksi! Tieto on
Juno-pilvissä, jota ajatus aina on syleilevinään sumussa ja jonka se
aina uudelleen kadottaa näkyvistään. Halveksinko tietoa? Kysy minulta,
tahdonko palata Ptolemaion maantieteeseen, kysy minulta, olenko koskaan
tuntenut ihmishengen sammumatonta janoa tutkimaan ja kysymään! Ja
kuitenkin sanon minä, että tieto, joka mittaa tähdet ja valtameret, on
heikko lapsi sen jättiläisuskon rinnalla, joka voittaa maailman, joka
on nähnyt sen luomisen ja ennustaa sen häviötä.
Monet pitävät uskoa ja tietoa sovittamattomina vastakohtina.
Kristityt sanovat: järki ei saa mestaroida uskoa. Tieto taas asettaa
ensimmäiseksi ohjeekseen uskon kieltämisen. Molemmat erehtyvät: usko
ja tieto sopivat kyllä toisiinsa, täydentävät toisensa ja sisältyvät
toisiinsa, niinkuin lähde sisältyy jokeen, niinkuin taru historiaan.
Raamattu, joka niin usein rankaisee väärää oppia ja varoittaa siitä
tiedosta, joka hulluttaa, ei milloinkaan aseta yhdenvertaiseksi
tietoa ja epäuskoa. Kristus sanoo: minä olen totuus. Paavali sanoo:
me _tiedämme_, ketä _uskomme_. Järkiperäinen tieto sisältyy uskoon
todistettuna sisällisenä kokemuksena, samoinkuin usko sisältyy ilman
todistuksia tieteen selviöihin. Luonnontiede rakentaa maailman
atoomeista: näytä minulle atoomit, näytä eetteri! Niitä ei ole
missään, ne ovat todistamaton usko, ja kuitenkaan ei kukaan epäile
niiden olemassa oloa. Lähde kieltää joen pysymällä reunojensa sisällä,
joki kieltää lähteen liikkumalla eteenpäin. Ja kuitenkaan ei lähde
ole muuta kuin lepäävä joki, joki ei muuta kuin liikkuva lähde.
Molempien päämäärä ja tarkoitus on ääretön meri. Usko alkaa ja loppuu
Jumalassa, joka on korkein tieto. Tiede alkaa olettamisella, joka ei
ole mitään muuta kuin uskoa, ja päättyy äärettömyyden eteen asetettuna
kysymykseen. Mitä on tämä sitten muuta kuin kulkua uskosta uskoon,
lähteeltä mereen?
Sentähden on usko aina liikkuvan, vaihtelevan ja väreilevän ihmishengen
pohja, jonka voimakkuuteen kansojen elinvoima perustuu. Kansa on
voimakas ulkonaisesti ja sisällisesti ainoastaan niin kauvan kuin
se säilyttää tietoisuutensa Jumalasta, uskonsa. Kun se katoo, alkaa
kuihtuminen, jota ei mikään loistava sivistys ajan oloon voi estää.
Sivistys koskettaa ainoastaan ihmisen olennon kehää eikä sen sisustaa,
ja joutuu, itse katoavainen ollen, kaiken katoavaisen kohtalon
alaiseksi.
Uskoton mies on kuin rannaton aalto, juureton ja pohjaton, joka
kiertää oman itsensä tai katoavaisten tarkoitusperien ympärillä, jotka
siksi kerrakseen kiinnittävät hänen huomiotaan. Miehellä on kuitenkin
edes nämä tarkoitusperänsä, mutta uskoton nainen on ristiriidassa
oman itsensä kanssa. Vaikka olisi kuinkakin älykäs ja teräväpäinen,
ei hän näitä lahjojaan käyttämällä voi löytää elämänsä keskustaa;
hänen tekojaan määräävät vaikuttimet ovat kasvaneet kiinni siihen
välittömyyteen ja ehdottomaan uhraavaisuuteen, joka on uskon sisin
olento. Riistä häneltä tämä elämän pohja, opeta häntä perustautumaan
arvostelevaan ajatukseen, ja hän ei ole enää nainen, vaan arvostelun ja
tunteen, järjen ja intohimojen sekasikiö, joka häilyy molempien välillä
ja joutuu molempien erehdysten uhriksi.
Ollessaan kristillinen elinvoima on uskolla vastakohtanaan epäusko,
olkoon että tämä tunnustaa opin ja kieltää elämän, tai peittelemättä
kieltää, elämän ja opin. Edellinen muoto on tavallisin; tunnustuksella
on kuitenkin niin syvät juuret, että ihmiset sitä ainakin kantavat
kuolleena uskona huulillaan, vaikka sydän olisikin kylmennyt ja
kovennut. Mutta epäusko siinä merkityksessä, ett'ei mitään uskota, on
sisällötön sana. _Natura abhorret a vacuo_, luonto ei siedä mitään
tyhjää. Kun meissä syntyy sellainen tyhjä aukko, hyökkäävät peikot
sijaan. Niin eroittamaton on usko ihmisen sisimmästä olennosta, että
senkin, joka kaikki kieltää, lopulta täytyy uskoa omaan itseensä.
Vapaa-ajattelijat erehtyvät: se Jumala, jonka he kieltävät, palaa
ehdottomasti takaisin epäjumalana. Se aikakausi, joka järkeä palveli,
oli ääriään myöten täynnä taikauskoa. Sinä, joka kutsut Jumalaa
vanhaksi lastentaruksi, polvistu Cagliostron edessä, vaadi vastausta
kuolleilta tai palvele omaa itseäsi!
8.8.1895.