Usko on ihmishengen pohja. Henki ilman uskoa on vaan pohjaton meri.
Sentähden alkaa jokainen elämänkäsitys uskolla.
Uskoni on yksityisasia Jumalan ja minun välillä ja liikuttaa muita
ainoastaan siinä määrin, mikä vaikutus sillä voi olla. Tunnustan tämän
uskoni milloin tahansa ja missä tahansa minun tulee siitä todistaa,
mutta minusta on tarpeetonta näytellä sitä pääsylippuna taivaaseen.
Tässä on minun nyt vaan esittäminen elämäni perustus.
Olen onnellinen siitä, että olen kasvanut lutherilaisen kirkon
uskossa, jota rakastan ja kunnioitan, en sen vuoksi, että pidän tätä
kirkkoa erehtymättömänä ja ainoana autuaaksi tekevänä, vaan siksi,
että se rehellisesti etsii totuutta Jumalan ilmoitetusta sanasta.
Uskon kansakoululapsen tavoin Lutheruksen pieneen katkesmukseen, siis
kolmiyhteiseen Herraan Jumalaan, hänen lakiinsa ja evankeliumiinsa. Ja
sen minä uskon sielustani ja sydämmestäni, en omasta voimastani, en
järkeni ja oppini avulla, vaan Jumalan armosta, joka Kristuksen kautta
on kutsunut minut ihmeelliseen valoonsa.
Yhtä en tahdo salata, nimittäin että katson kristinuskon sisimmässä
luonteessaan olevan elämää eikä uskoa. Kirkkojen opinkappaleet ovat
syntyneet uskon sisällön selittämiseksi ja rajoittamiseksi, mutta
ovat ainoastaan puutteellisia inhimillisiä kokeita sovittaa sanoiksi
sitä, jota voidaan elää ainoastaan hengessä. Mitä rikkoutumisia, mitä
kiusallisen katkeria riitoja kristittyjen kesken onkaan tämä sanoiksi
sovittaminen synnyttänyt! Olen sitä mieltä, että kristinuskon koko
varsinainen sisältö voidaan lausua muutamin yksinkertaisin sanoin:
_Uskon Jumalaan Kaikkivaltiaaseen, Isääni, taivaan ja maan luojaan.
Uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, Ihmisen Poikaan, minun
ja maailman Vapahtajaan. Uskon Jumalan Pyhään Henkeen ja iankaikkiseen
elämään._
Ei sanaakaan enemmän, mutta ei myöskään pilkkuakaan vähemmän. Yhdistä
kaikki särkyneet kirkot, lahkot ja mielipiteet tähän tunnustukseen,
joka sisältyy pääajatuksena kaikkien kristittyjen uskossa; pidä kiinni
tästä yhdyssiteestä, älä pane arvoa sen rinnalla oleviin sivuasioihin,
ja kaikki tulevat yhtymään Kristuksen ristin ympärillä, samalla kun
paljon rauhattomuutta ja paljon pahennusta on katoava maailmasta.
En ymmärrä sitä suvaitsevaisuutta, joka katsoo kaiken uskon yhtä
hyväksi, kunhan se vaan on vilpitön. On oleva raja totuuden ja
erehdyksen välillä. En tunnusta mitään kristinoppia ilman raamatun
Kristusta. Minä tuomitsen erehdyksen, en sitä, joka erehtyy. En voi
nähdä kanssaihmiseni sisimpään. En tunne niitä teitä, joita myöten
Jumalan Henki voi johdattaa meitä kaikkia pimeyden kautta valoon;
tiedän vaan, että niitä on paljon. Miksi olisi minun tieni ainoa oikea,
ainoa mahdollinen?
Kristinusko on salaisuus, jonka perille voidaan tulla ainoastaan
sisällisen kokemuksen tietä. Sitä _puuttuen_ päättelemme niinkuin sokea
väreistä, sen _omistaen_ täytyy meidän taipua niinkuin lapset Jumalan
ja raamatun auktoriteetin eteen. Mutta se ei estä meitä ajattelemasta,
tutkimasta ja kysymästä, aina kuitenkin nöyrinä pysyen. Raamattu itse
on vastaava kysymyksiin, ei niin, että me poimimme siitä ne paikat,
jotka tukevat meidän ennakkomielipiteitämme ja jätämme huomaamatta
tai kiellämme ne, jotka ovat niiden kanssa ristiriidassa, vaan niin,
että heitämme omamme hetkeksi syrjään ja vertailemme näennäisesti
ristiriitaisia niinkuin opetuslapset, jotka rehellisesti etsivät
totuutta.
Olen oppimaton raamattua tulkitsemaan enkä vaadi mielipiteelleni mitään
arvoa. Mutta minä kysyn, niinkuin monet muutkin kysyvät, ja tahdon nyt
tehdä pari kysymystä, joihin luulen löytäneeni vastauksen.
Olen esim. löytänyt erehdyttävän käännösvirheen Lutheruksen
pienessä katkesmuksessa, toisessa uskonkappaleessa. Lutherus tapasi
kreikkalaisessa alkutekstissä sanan _hades_, kuoleman valtakunta,
johon sanaan katolilaiset perustavat oppinsa kiirastulesta. Tätä oppia
välttääkseen käänsi Lutherus sanan _hades_ sanalla _helvetti_, "alas
astui helvettiin". Mutta Math. 25: 41:n mukaan on helvetti ennen
tuomiota valmistettu ainoastaan perkeleille, ja olisi Kristus siis
astunut heidän luokseen. Luen siis sen kaiken toisessa uskonkappaleessa
näin: "astui alas kuoleman valtakuntaan".
Tärkeämpää raamatun tutkimuksen vapaudelle on oppi Jumalan
kolminaisuudesta, joka epäilijälle on mitä pahin loukkauskivi.
Uskallan tehdä selityksen koetuksen 1 Kor. 15: 24--28 perusteella.
Paavali sanoo, että lopussa on Kristus, sittenkun kaikki hänen allensa
tuomiossa heitetyt ovat, antava valtakunnan Isälle ja myös itse hänen
allensa heitettävä, että Jumala kaikki kaikissa olisi. Kun me siis
tunnustamme kolmiyhteistä Herraa Jumalaa, ei meitä samalla mikään
estä ajattelemasta kolmijakoisuutta rajoitetuksi Kristuksen tehtävään
maailman vapahtamiseksi, se on aikaan, ajanjaksoon (aion) maailman
luomisesta maailman loppuun. Sen jälkeen seuraa ajaton iankaikkisuus,
jolloin jakamaton Jumala on kaikki kaikissa.
Ajatukseni ei voi ulottua yli ajan rajain. Kristus on tässä samoin kuin
kaikessa muussakin valinnut nuo inhimilliset vertaukset, Isä, Poika,
ja Henki, joiden avulla ajatuksemme voi käsittää pelastustyön, ja
panee senvuoksi painoa yhteydelleen Isän kanssa ja jakamattoman Isän
ylevämmyydelle. Muistakoot muuten epäilijät, että ihminen, Jumalan
kuvaksi luotu, on samalla tavalla ajassa kolmiyhteinen olento ruumista,
sielua ja henkeä, mutta tulevassa elämässä tuomion jälkeen olennoltaan
henkeä.
1.8.1895.