Olen lukenut monenlaisia määritelmiä ajatuksesta. Filosoofi rakentelee
ja sitoo sen mittausopillisiin viivoihin -- runoilija ratsastelee
sillä pilvissä ja painaa sen tunteiden vahaan -- koronkiskuri lyö sen
rahaksi, -- suutari naulitsee sen kengän pohjaan -- tylsämielinen
tuijottaa siihen niinkuin huuhkaja päivään, mutta mikä se on, sitä ei
voi kenkään sanoa. Se on minä, se on sinä, se on yhtaikaa kaikki ja
ei mitään. Kuitenkin on se maailman valtias. Sen historia on maailman
historia.
Koettakaamme sitä kuvin esittää -- olettakaamme, että se on aalto:
että se syntyy meressä ja vaipuu merehen takaisin. Että on lintu: joka
lentää ja uupuu. Kukka: joka itää ja kuihtuu. Kautta vuosisatojen voi
se kulkea, niinkuin valonsäde kautta avaruuksien, mutta ei ikuisesti --
jos se on syntynyt ihmisen aivoissa -- se vaipuu alas, uupuu, kuihtuu,
sammuu. Siinä on sen rajoitus rajattomassa avaruudessa. Ikuisuuden
ajatuksen -- Jumalan ajatuksen edessä täytyy sen taipua tahtoen tai
tahtomattaan.
Ajatukset ovat sielun kasvimaailma. Tahdotko tietää, kuinka
ajatusmaailma itää, niin kysy sitä kevähältä! Kuinka kuihtuu, kysy
syksyltä. Kevät katsoo aina eteenpäin, syksy aina jälelleen, mutta
syksyllä on se etu, että voi katsoa eteenpäin uusiin keväihin. Siinä on
vanhain onni.
Monet kuihtuneet ajatukset ovat vaan kuihtuneita kaprifolioita. Elä
tuomitse niitä kuolemaan, ne ovat monikesäisiä. Anna niille sadetta,
paistetta ja lämmintä ilmaa: ne voivat vielä tuoksua.
2.7.1890.