Tähän toistakymmentä vuotta sitten alkoi Z. Topelius koota
"Mietekirjansa" hajanaisia lehtiä, jonka ensi suunnitelman hän jo
oli laatinut v. 1870. Hänen tarkoituksensa oli antaa jälkimaailmalle
tilaisuutta tutustua hänen personalliseen käsitykseensä ajan ja
iankaikkisuuden suurista kysymyksistä, ei sen vuoksi, että hän olisi
pannut mielipiteilleen mitään ratkaisevaa merkitystä, vaan koska
hän tunsi sisällistä tarvetta esittää ne hedelminä pitkän elämän
kokemuksista.
Alkuperäinen suunnitelma sisälsi paljon suuremman määrän kirjoituksia
kuin mitä tekijä ehti sepittää. Nämä ovat vaan "Lehtisiä
mietekirjastani", jotka nyt hänen kuoltuaan julaistaan. Puhtaaksi
kirjoittaessaan ja järjestäessään eri kirjoituksia ovat ulosantajat
seuranneet tekijän viimeistä suunnitelmaa: kirjan sisällöksi, mutta
niitä lehtiä uudelleen painoon toimitettaessa, jotka ovat olleet
julaistuina aikakauskirjoissa ja kalentereissa, on seurattu aikaisempia
käsikirjoituksia, koska tekijä tuollaista lehteä satunnaisesti
julaistessaan siihen usein kokosi ja supisti useampien kirjoitusten
sisällön.
Kunkin kirjoituksen alla olevasta päiväyksestä näkyy, että kaikkein
useimmat niistä ovat syntyneet v. 1895 eli vähän sen jälkeen kuin
tekijä seitsemänkymmenen seitsemän vuoden vanhana oli parantunut
hengenvaarallisesta taudista. Sen johdosta Mietekirjan suunta osaksi
muuttui. Hengellinen sisältö tuli pääasiaksi, ja lehdet uudesta
oikeinkirjoituksesta, naiskysymyksestä, kuvaamataiteesta, tieteistä,
kuolemanrangaistuksesta, ruumiinpoltosta y.m. jäivät kirjoittamatta.
Muissakin suhteissa on tätä Topeliuksen viimeistä teosta pidettävä
valmistumatonna. Siinä on aukkoja ja puutteita, joita tekijä työtään
viimeistellessä aikoi täyttää. Siitä ovat osoitteena käsikirjoitukseen
tehdyt reunamuistutukset. Mutta ainoastaan katkonaisimmat ja tekijän
itsensä hylkäämät kirjoitukset ovat poisjätetyt. Eräs luku sodasta on
ulotettu ja useita kertoja puhtaaksi kirjoitettu, viimeksi Helmikuun
12 p:nä 1898, joka oli viimeinen päivä, jolloin tekijä oli terveenä ja
työvoimissaan.
Z. Topelius tunsi, enemmän kuin monet muut kirjailijat,
vastuunalaisuutta lausumastaan sanasta. Hän sanoo eräässä tämän kirjan
esipuheen katkelmassa: "Jokainen sana, Kaikkivaltiaan: tulkoon! yhtä
paljon kuin lapsen soperrus, luopi oman ajatusmaailmansa. Sentähden ei
mikään sana voi palata alkulähteeseensä jälkeä jättämättä. Luonnonäänet
haihtuvat, ajatus semmoisenaan on itämätön siemen, mutta sana on teko,
jolla on edesvastuunsa."
Helsingissä Lokakuulla 1898.