Nastagio degli Onesti rakastaa erästä Traversarien sukuun
kuuluvaa naista ja kuluttaa kaiken omaisuutensa saamatta
vastarakkautta. Hän lähtee sukulaisten ja ystäväin pyynnöstä
Chiassiin, jossa näkee erään ritarin pyydystelevän nuorta
tyttöä ja tappavan hänet sekä koirien hänet syövän. Nastagio
kutsuu sukulaisensa ja rakastettunsa luokseen päivällisille,
jolloin neito näkee, miten tuo toinen tyttö surmataan. Ja
peljäten itse joutuvansa samanlaisen kohtalon uhriksi hän
ottaa Nastagion miehekseen.
Ravennassa, ikivanhassa Romagnan kaupungissa eli muinoin sangen
ylhäisiä ja jaloja miehiä ja niiden joukossa eräs nuorukainen nimeltä
Nastagio degli Onesti, joka oli isänsä ja erään sedän kuollessa saanut
mahdottoman suuret rikkaudet. Hänen kävi niinkuin nuorten miesten
tavallisesti käy: hän, jolla ei ollut vaimoa, rakastui, ritari Paolo
Traversarin tyttäreen. Tämä oli paljon hienompaa sukua kuin hän itse,
mutta tavoillaan ja töillään toivoi Nastagio voivansa voittaa hänen
rakkautensa. Hänen tekonsa olivatkin suurenmoisia, kauniita ja
kiitettäviä, mutta niistäpä ei koitunutkaan mitään hyötyä, päinvastoin
ne näyttivät häntä vahingoittavan, niin tyly, kova ja karsas oli
hänelle tuo rakastettu tyttö, joka lienee tullut harvinaisesta
kauneudestaan ja hienosta suvustaan niin ylpeäksi ja halveksivaksi,
ettei Nastagio itse eikä mikään, mistä tuo ylimys piti, ollut hänestä
mieleen.
Tämä oli Nastagiosta niin raskasta sietää, että hän monta kertaa,
vaikeroituaan ankarissa tuskissa, aikoi lopettaa itsensä. Mutta sitten
hän taas malttoi mielensä ja päätti sydämessään, että hän joko jättää
naisen tai rupeaa, jos voi, häntä vihaamaan niinkuin neitokin
rakastavaa miestä vihasi. Mutta turhaan hän sellaisia päätöksiä teki,
sillä kuta enemmän hänen toivonsa raukesi, sitä enemmän tuntui hänestä
hänen rakkautensa lisääntyvän.
Kun nyt nuorukainen rakasti ja tuhlasi perintöään taukoamatta kuin
ennenkin, näytti eräistä hänen ystävistään ja sukulaisistaan siltä,
että hän tuhoaa tällä tavalla pian sekä itsensä että omaisuutensa. Ja
siksi he monta kertaa pyysivät ja neuvoivat häntä lähtemään pois
Ravennasta ja matkustamaan joksikin aikaa jonnekin muualle; sillä niin
menetellen hän taltuttaisi rakkauttaan ja vähentäisi menojaan.
Tätä neuvoa Nastagio monta kertaa vain ivaili, mutta viimein, kun he
yhä häntä kehoittivat, ei hän voinut kieltääkään, vaan sanoi, että hän
sen tekee. Ja hän antoi ryhtyä suurenmoisiin matkavarustuksiin,
ikäänkuin olisi aikonut matkustaa Ranskaan, Espanjaan tai jonnekin
muulle kaukaiselle seudulle, nousi ratsaille ja lähti lukuisain
ystäviensä saattamana Ravennasta. Ja siten hän tuli paikkaan, joka on
noin kolmen miglion päässä Ravennasta ja nimeltään Chiassi. Silloin hän
tuotatti telttoja ja majoja ja sanoi niille, jotka olivat häntä
saattaneet, että tänne hän nyt tahtoo jäädä ja he saavat palata
Ravennaan.
Sinne leiriin asettuen alkoi Nastagio sitten viettää vielä loistavampaa
ja komeampaa elämää kuin ennen, kutsuen milloin ketäkin vieraikseen
päivällisille tai illallisille niinkuin hänellä oli tapana.
Silloin sattui, että hän kerran toukokuun tullessa, kun ilma oli ylen
kaunis, vaipui ajattelemaan julmaa ihailtuaan ja käski kaiken joukkonsa
jättää hänet yksin, ja voidakseen antaa ajatustensa kulkea mielensä
mukaan lähti harhailemaan minne jalka vei ja joutui sillä tavoin
ajatuksissaan erääsen piiniametsään.
Päivän viides hetki oli jo melkein mennyt, ja Nastagio kulkenut
hyvinkin puolen miglioa metsän sisään, muistamatta ruokaa tai muuta,
kun hän yhtäkkiä oli kuulevinaan kiivasta itkua ja kovaa naisen
vaikeroimista. Silloin hän, heräten suloisista ajatuksistaan, kohotti
päätään nähdäkseen, mikä se oli, ja hämmästyi suuresti, kun huomasi
olevansa piiniametsässä. Ja sitäpaitsi näki hän eteenpäin katsellessaan
melkoisen tiheästä metsiköstä ja orjantappurapensaista juoksevan
hurmaavan kauniin ja alastoman neidon sitä paikkaa kohti, jossa hän
seisoi, hiukset hajallaan ja iho oksain ja okaiden repimänä, itkien ja
huutaen surkeasti armoa. Ja vielä näki hän tytön kintereillä kaksi
julman isoa ja vihaista verikoiraa, jotka ajoivat häntä raivoissaan
takaa ja purivat häntä niin usein kuin kiinni saivat. Ja tytön jälkeen
näki hän laukkovan paikalle mustan ratsun seljässä mustaverisen
ritarin, kasvot hurjina vihasta, miekka kädessä ja huutaen kauhein ja
herjaavin sanoin kuoleman-uhkauksia neidolle.
Tätä Nastagio samalla kertaa sekä kummastui että peljästyi, ja viimein
hänet valtasi onnetonta naista kohtaan sääli, josta syntyi halu
pelastaa, jos suinkin voisi, hänet moisesta kidutuksesta ja kuolemasta.
Mutta kun hänellä ei ollut mukana mitään asetta, juoksi hän tempaamaan
puunoksaa kepiksi ja aikoi hyökätä koiria ja ritaria vastaan.
Mutta ritari, joka huomasi tämän, huusi hänelle kaukaa: Nastagio, älä
sekaannu asiaan, anna koirien ja minun kohdella tätä kelvotonta naista
hänen ansionsa mukaan! Ja kun hän sen sanoi, niin koirat pysäyttivät
tytön iskien hänen kupeisiinsa, ja ritari ehti paikalle ja laskeusi
alas ratsunsa seljästä.
Nastagio meni hänen luokseen ja sanoi: En tiedä, kuka sinä olet, joka
minut näin tunnet. Mutta sen minä sanon sinulle, että surkean
raukkamaista on asestetun soturin ahdistaa alastonta naista tappaakseen
ja usuttaa koirat hänen kimppuunsa, niinkuin hän olisi mikä metsänpeto.
Siksi minä totisesti varjelen häntä minkä suinkin voin!
Ritari vastasi siihen: Nastagio, minä olin muinoin samasta kaupungista
kuin sinäkin, ja sinä olit vielä pieni poika, kun minä, nimeltäni
messer Guido degli Anastagi, olin rakastunut tähän naiseen vielä
tuimemmin kuin sinä nyt voit olla tuohon neitoon Traversarien suvusta.
Ja hänen ylpeytensä ja julmuutensa tähden kasvoi onnettomuuteni niin
suureksi, että minä kerran tällä samalla miekalla, jonka nyt näet
kädessäni, epätoivoissani tapoin itseni ja jouduin iankaikkiseen
kadotukseen. Ei kulunut pitkää aikaa, kun sitten tämäkin nainen, joka
iloitsi sanomattomasti kuolemastani, kuoli. Ja julmuutensa synnin
tähden ja siksi, että hän oli tuskistani vain riemuinnut, kirottiin
hänetkin helvetin rangaistukseen, jossa hän nyt on, sillä hän ei
syntiään katunut, koska ei luullut siinä asiassa rikkoneensa, vaan
siitä ylpeilikin. Ja kohta, kun hän astui alas vaivan paikkaan,
tuomittiin minut ja hänet sellaiseen rangaistukseen, että hänen on
paettava edestäni, ja minun, joka häntä niin suuresti rakastin, täytyy
ajaa häntä takaa kuin verivihollista, eikä kuten rakastaja seuraa
lemmittyään. Ja jok'ainoa kerta, kun saan hänet kiinni, tapan hänet
tällä samalla miekalla, jolla surmasin itseni, viillän auki hänen
kupeensa ja riistän hänen ruumiistaan tuon kovan ja kylmän sydämen,
johon eivät rakkaus eikä sääli voineet päästä, sekä muut sisälmykset,
niinkuin kohta näet, ja heitän ne ruuaksi näille koirilleni. Mutta
kauan ei kestä, kun hän jo, niinkuin Jumalan vanhurskaus ja kaikkivalta
vaatii, kavahtaa jälleen ylös, niinkuin ei olisikaan kuollut, ja alkaa
uudestaan tuskallisen pakonsa, ja minä koirineni ajan taas häntä takaa.
Ja joka perjantai tähän aikaan saavutan hänet ja raatelen häntä tässä
niinkuin kohta näet. Äläkä luule, että me lepäämme muinakaan päivinä;
silloin tavoitan hänet toisilla paikoilla, joilla hän oli minulle julma
ajatuksissa tai teoissa. Näin on, niinkuin huomaat, rakastajasta tullut
vihollinen, ja minun täytyy ajaa häntä tällä tavoin takaa niin monta
vuotta kuin hän kuukausia kohteli minua julmasti. Anna siis minun
täyttää jumalallinen tuomio äläkä koeta vastustaa sitä, jota et
kuitenkaan vastustamaan pysty!
Nastagio kauhistui tätä kuullessaan niin, että joka karva hänen
päässään nousi pystyyn, ja hän väistyi syrjään. Ja katsellen onnetonta
nais-raukkaa hän odotti peloissaan, mitä ritari tälle tekisi.
Sanat lausuttuaan ritari syöksyikin, kuin raivostunut koira, miekka
kädessä neidon kimppuun, joka polvillaan maassa ja koirien siinä
lujasti pitämänä huusi häneltä armoa. Mutta ritari sysäsi koko
voimallaan miekkansa keskelle hänen rintaansa, niin että kärki tunkihe
selästä läpi.
Tämän sysäyksen saatuaan neito suistui heti suulleen maahan, yhä
itkien ja vaikeroiden. Mutta ritari otti puukkonsa, halkaisi hänen
sydänalansa ja raastoi esiin sydämen ja muut sisälmykset ja heitti ne
verikoirilleen, jotka ahmivat ne heti nälkäiseen kitaansa. Kauan ei
sitten kestänyt, ennenkuin tyttö kavahti taas jaloilleen, ikäänkuin ei
kerrotusta olisi mitään tapahtunut, ja alkoi paeta merta kohti,
kintereillään koirat, jotka raatelivat häntä koko ajan. Ja ritari
hyppäsi hevosen selkään ja tarttuen jälleen miekkaansa alkoi ajaa häntä
takaa ja tuossa tuokiossa he häipyivät niin, ettei Nastagio enää voinut
heitä eroittaa.
Tämän nähtyään seisoi Nastagio pitkän aikaa paikallaan säälin ja kauhun
vallassa. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti, että tästä seikasta
voisi olla hänelle suurta hyötyä, koska se uudistui joka perjantai.
Hän pani siis tarkasti mieleensä sen paikan ja palasi väkensä luo, ja
kun sitten näki ajan soveliaaksi, lähetti hakemaan useita sukulaisiaan
ja ystäviään Chiassiin ja sanoi heille: Te olette jo kauan aikaa
vaatineet minua lakkaamaan rakastamasta tuota vihollistani ja
lopettamaan tuhlaamiseni, ja minä olen valmis tekemään sen, jos ensin
hankitte minulle erään suosionosoituksen. Se on sellainen, että
tulevana perjantaina toimitatte messer Paolo Traversarin ja hänen
vaimonsa ja tyttärensä sekä kaikki hänen naissukulaisensa ja muitakin
naisia, ketä haluatte, tänne luokseni päivälliselle. Sitten kyllä
näette, minkätähden tätä tahdon.
Tuo oli Nastagion ystävistä varsin helppo tehtävä; ja Ravennaan
palattuaan he kutsuivat ajan tullen päivälliselle kaikki ne, joita
Nastagio oli pyytänyt, ja vaikka Nastagion rakastamaa neitoa oli
vaikeaa saada sinne lähtemään, niin viimein hän kuitenkin lähti toisten
naisten kanssa.
Nastagio varusti komean aterian ja katatti pöydät piiniain alle juuri
sen paikan ympärille, jossa oli nähnyt kidutettavan tuota julmaa
tyttöä. Ja määräyttäessään herroille ja naisille kullekin heidän
paikkansa, hän sovitti niin, että hänen rakastamansa neito asetettiin
istumaan juuri vastapäätä sitä kenttää, jossa kohtaus oli tapahtuva.
Kun sitten jo viimeinen ruokalaji oli kannettu pöytään, niin kajahti
ahdistetun tytön epätoivoinen huuto kaikkien korviin.
Tätä hämmästyi jokainen suuresti ja kysyi toisilta, mikä se oli, mutta
kukaan ei sitä tiennyt. Ja kaikki nousivat ylös ja katselivat, mitä se
mahtoi olla, ja silloin he näkivät onnettoman tytön ja ritarin ja
koirat, eikä kauan kestänyt, niin ne olivat juhlavieraiden keskellä.
Alettiin kovasti meluta sekä koirille että ritarille, ja monet
juoksivat jo auttamaankin tyttöä. Mutta silloin ritari puhui heille
samaa kuin Nastagiollekin ja sai siten heidät väistymään takaisin, jopa
suurimman pelon ja hämmästyksen valtaan.
Sitten ritari teki tytölle samoin kuin viime kerrallakin oli tehnyt, ja
silloin kaikki naiset, mitä siellä oli (joista sangen monet olivat
onnettoman tytön tai ritarin sukuakin ja muistivat hyvin nuorukaisen
rakkauden ja kuoleman) itkivät ja parkuivat aivan kuin olisivat nähneet
heitä itseään näin kohdeltavan. Ja kun tapahtuma päättyi ja neito ja
ritari poistuivat, niin syntyi siitä niiden kesken, jotka sen olivat
nähneet, monenmoisia keskusteluja. Mutta kaikkein kauhistunein oli
Nastagion julma lemmityinen, joka oli nähnyt ja kuullut kaikki
tarkalleen, ja tunsi nyt, että tämä koski häntä enemmän kuin ketään
muuta läsnäolijoista. Ja muistaessaan, miten kovasydäminen hän oli aina
ollut Nastagiota kohtaan, hän oli jo näkevinään itsensä pakenemassa
julmistuneen rakastajan edessä koirat kintereillä.
Ja niin suuri oli hänessä tästä herännyt kauhu, että hän, tällaista
kohtaloa välttääkseen, muutti vihansa rakkaudeksi ja lähetti
ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa (joka tuli jo samana iltana) salaa
Nastagion luo uskotun palvelijattarensa, joka pyysi hänen puolestaan,
että ylimys suvaitsisi tulla hänen luokseen, sillä hän oli valmis
täyttämään kaikki, mitä Nastagio toivoi.
Nyt lähetti Nastagio vastauksen, että hän oli tästä sangen hyvillään,
mutta että hän, jos se neitoa miellytti, halusi saada ilonsa ainoastaan
muistaen neidon kunniaa ja tahtoi siis ottaa hänet vaimokseen.
Neito, joka tiesi, että riippui ainoastaan hänestä itsestään, ettei hän
jo paraikaa ollut Nastagion puoliso, lähetti vastauksen, että hän on
siihen suostuvainen.
Ja ruveten itse puhemiehekseen hän ilmoitti isälleen ja äidilleen, että
hän halusi nyt tulla Nastagion puolisoksi. Siitä vanhemmat ihastuivat
suuresti, ja jo tulevana pyhänä Nastagio nai hänet ja vietettiin häät.
Ja kauan eli sitten Nastagio onnellisena puolisonsa kanssa. Eikä tämä
pelko ollut syynä pelkästään tähän hyvään, sillä kaikki muutkin
Ravennan naiset säikähtivät silloin niin suuresti, että he sen jälkeen
tulivat paljon taipuvaisemmiksi miesten tuumiin kuin olivat sitä ennen
olleet.