Federigo degli Alberighi rakastaa saamatta vastarakkautta ja
hävittää, kohteliaisuuksiin tuhlaten, omaisuutensa niin, että
hänelle jää ainoastaan yksi haukka. Sen antaa hän, koska
hänellä ei ole muuta, rakastetulleen ruuaksi, kun tämä tulee
hänen kotiinsa. Ja kun nainen sen kuulee, muuttaa hän mieltään,
ottaa Frederigon miehekseen ja tekee hänet rikkaaksi.
Teidän tulee tietää, että meidän kaupungissamme oli ja on ehkä vielä
meidänkin päivinämme sangen kunnioitettu ja arvossa pidetty herra
nimeltä Coppo di Borghese Domenichi, joka on ansainnut paremminkin
tavoillaan ja kunnollaan kuin verensä jaloudella ikuisen ja kirkkaan
maineen. Hän huvitteli usein, kun hän oli jo iäkäs, puhelemalla
naapuriensa ja muiden kanssa menneistä asioista, ja tämän osasi hän
tehdä paremmin ja sopivammassa järjestyksessä ja seikat selvemmin
muistaen sekä kaunosanaisemmin kuin kukaan muu.
Hänellä oli tapana kertoa muiden kauniiden tarinain muassa, että
Firenzessä oli ennen nuorukainen nimeltä Federigo, messer Filippo
Alberighin poika, jota pidettiin asetaitonsa ja hienojen tapainsa
tähden suuremmassa arvossa kuin ketään muuta aatelisnuorukaista koko
Toscanassa. Tämä rakastui, niinkuin enimpäin aatelismiesten käy,
aateliseen naiseen nimeltä monna Giovanna, jota aikoinaan pidettiin
melkein kauneimpana ja suloisimpana naisena, mitä Firenzessä oli. Ja
voidakseen saavuttaa hänen rakkautensa Federigo pani toimeen
aseleikkejä, turnajaisia ja juhlia ja jakeli lahjoja ja tuhlasi
omaisuuttaan hillittömästi. Mutta nainen, joka ei ollut vähemmän
kunniallinen kuin kaunis, ei välittänyt lainkaan siitä, mitä hänen
tähtensä tehtiin, eikä hänestä, joka näitä teki.
Kun nyt Federigo tuhlasi yli voimiensa eikä saavuttanut sillä mitään,
niin rikkaudet hupenivat tyhjiin, niinkuin helposti tapahtuu, ja hän
tuli niin köyhäksi, ettei hänelle jäänyt muuta kuin yksi pikku tila,
jonka tuloilla hän vaivoin eli, sekä sitäpaitsi yksi haukka, joka oli
kaikkein parhaita maailmassa. Sentähden ei hän, vaikka hän oli
rakastuneempi kuin koskaan ennen, arvellut voivansa jäädä enää
kaupunkilaiseksi, kuten olisi halunnut, vaan meni oleksimaan Campiin,
missä tuo hänen pieni tilansa oli. Ja siellä hän kantoi köyhyyttään
kärsivällisesti ja niin hyvin kuin voi, linnustellen ja pyytämättä
keneltäkään mitään.
Mutta nyt tapahtui eräänä päivänä, että kun Federigo oli joutunut
äärimmäiseen puutteesen, monna Giovannan mies sairastui ja koska hän
näki kuolemansa lähestyvän, teki testamenttinsa. Ja kun hän oli ylen
rikas, niin määräsi hän siinä jo melkoisen varttuneen poikansa
perijäkseen. Ja toiseksi perijäksi asetti hän, joka rakasti suuresti
monna Giovannaa, vaimonsa, siltä varalta, että poika sattuisi kuolemaan
ilman laillista jälkeläistä. Ja tämän jälkeen hän kuoli.
Monna Giovanna jäi siis leskeksi, ja hän meni sitten, niinkuin
naisillamme on tapana, kesän ajaksi tämän poikansa kanssa maalle,
eräälle tilallensa, joka oli aivan lähellä Federigon taloa. Ja
sentähden kävi niin, että tuo nuori poika alkoi seurustella tämän
Federigon kanssa ja huvitella linnuilla ja koirilla. Ja kun hän oli
nähnyt monta kertaa Federigon haukan ajavan, mielistyi hän siihen niin
tavattomasti, että tahtoi sitä omakseen, mutta ei tohtinut kuitenkaan
pyytää sitä, kun näki, miten rakas haukka Federigosta oli.
Tällä tolalla olivat nyt asiat, kun tapahtui, että tuo poika sairastui.
Äiti, joka oli siitä kovin tuskissaan, sillä hänellä ei ollut muita
lapsia ja hän rakasti poikaansa minkä suinkin voi, oli kaiket päivät
hänen luonaan eikä lakannut häntä lohduttamasta. Ja hän kysyi pojaltaan
monta kertaa, eikö ollut mitään sellaista, jota hän haluaisi, ja
rukoili häntä sanomaan sen hänelle, sillä jos sitä suinkin olisi
mahdollista saada, niin hän sen hänelle varmaan hankkisi.
Kun poika oli kuullut monta kertaa näitä tarjouksia, sanoi hän: Äiti,
jos te hommaatte minulle Federigon haukan, niin luulen pian paranevani.
Kun äiti tämän kuuli, niin hän hiukan peljästyi ja alkoi ajatella, mitä
hänen nyt oli tehtävä. Hän tiesi, että Federigo oli kauan häntä
rakastanut, mutta ei ollut saanut häneltä koskaan yhtään katsettakaan;
ja siksi hän sanoi itsekseen: Kuinka voin minä lähettää tai mennä
pyytämään häneltä tätä haukkaa, joka on, mikäli olen kuullut, niin hyvä
ajamaan, ettei vertaa, ja joka yksin sitäpaitsi pitää häntä hengissä?
Ja kuinka voin olla niin törkeä, että tahdon ylimykseltä, jolle ei ole
jäänyt mitään muuta huvia, riistää tämänkin?
Ja sellaisiin ajatuksiin sekautuneena ei monna Giovanna, vaikka oli
varma, että hän saisi haukan, jos sitä pyytäisi, vastannut mitään
pojalleen, koska ei tiennyt, mitä sanoa, vaan vaikeni. Viimein
kuitenkin voitti hänessä rakkaus poikaan siinä määrin, että hän päätti
pojan halua tyydyttääkseen mennä noutamaan haukkaa, eikä lähettää
muita, tapahtuipa sitten mitä tahansa. Ja hän vastasi pojalleen:
Poikani, ole huoletta ja koeta kaikin voimin parantua, sillä minä
lupaan sinulle, että ensimäinen työ, mitä teen huomisaamuna, on mennä
haukkaa noutamaan ja tuomaan sen sinulle.
Siitä tuli poika niin iloiseksi, että hän näytti jo samana päivänä
jonkun verran paranevan.
Seuraavana aamuna otti monna Giovanna erään naisen seurakseen ja meni
ikäänkuin huviksensa Federigon pienen talon luo ja antoi pyytää häntä
tulemaan luokseen. Koska silloin ei ollut sopiva linnustamisaika
eikä sitä ollut niinä päivinäkään ollut, niin oleskeli Federigo
puutarhassaan ja teetti eräitä pieniä töitään. Ja kun hän kuuli, että
monna Giovanna tiedusteli häntä ovella, niin hän ihmetteli suuresti ja
juoksi iloissaan sinne.
Kun monna Giovanna näki hänen tulevan, meni hän naisellisen suloisesti
häntä vastaan, ja sanoi sitten, kun Federigo oli häntä kunnioittavasti
tervehtinyt: Toivotan hyvää vointia, Federigo. Minä olen tullut
korvaamaan sinulle vahinkoja, joita olet minun tähteni kärsinyt, koska
olet rakastanut minua enemmän kuin sinun olisi tarvinnut. Ja korvaus on
sellainen, että aion tämän toverin kanssa jäädä tuttavallisesti
kanssasi aterialle tänä aamuna.
Siihen Federigo vastasi nöyrästi: Madonna, mitään vahinkoa en koskaan
muista kärsineeni teidän tähtenne, mutta kyllä saaneeni niin paljon
hyvää, että jos olen milloin ollut jonkin arvoinen, niin olin sitä
teidän ylevyytenne ja sen rakkauden tähden, jota tunsin teitä kohtaan.
Ja totisesti on tämä teidän vapaaehtoinen tulonne minusta paljoa
kalliimpi kuin se olisi ollut, että olisin saanut uudestaan uhrata
varojani yhtä paljon kuin jo ennen olen uhrannut; vaikka nyt olettekin
tullut köyhän isännän luo.
Ja niin sanoen Federigo otti häveliäästi hänet vastaan huoneihinsa ja
vei hänet sieltä puutarhaan. Ja koska siellä ei ollut ketään muutakaan,
jonka hän olisi voinut jättää pitämään vieraalle seuraa, niin hän
sanoi: Madonna, kun täällä ei ole muita, niin tämä kunnon nainen, tuon
työmiehen vaimo, pitää teille seuraa sillaikaa, kun minä menen
järjestämään pöytää.
Vaikka Federigon köyhyys oli kovin suuri, ei hän kuitenkaan vielä ennen
ollut nähnyt siinä määrin kuin hänen olisi pitänyt, miten määrättömästi
hän oli rikkauksiaan tuhlannut. Mutta kun hän tänä aamuna ei löytänyt
mitään, jolla hän olisi voinut kunniakkaasti kestitä sitä naista, johon
rakastuneena hän ennen oli osoittanut kunnioitustaan lukemattomille
miehille, niin silloin hän sen näki kokonaan. Ja siitä hän oli
tavattomasti tuskissaan ja kirosi itsekseen kovaa onneaan ja juoksi
milloin sinne, milloin tänne kuin mies, joka on suunniltaan joutunut,
mutta ei löytänyt ei rahaa eikä mitään pantattavaakaan. Ja kun hetki
oli jo myöhäinen ja häntä kuitenkin halutti suuresti tarjota jotakin
jalolle naiselle, mutta hän ei tahtonut pyytää apua edes omalta
työmieheltäänkään, saatikka sitten muilta, niin silloin sattui hänen
silmiinsä hänen oiva haukkansa, jonka hän näki istuvan pienessä
salissaan puikollaan. Ja koska hänellä ei ollut muuta, mihin turvautua,
niin otti hän sen, ja kun hän huomasi, että se oli lihava, arveli hän
sitä kyllin arvokkaaksi ruuaksi sellaiselle naiselle. Ja sentähden hän
enempää arvelematta kiersi siltä niskat nurin ja antoi erään
palvelijattarensa kiireesti sen kyniä ja puhdistaa ja panna vartaasen
ja paistaa huolellisesti. Ja kun hän sitten oli verhonnut pöydän
valkeilla liinoilla, joita hänellä oli vielä muutamia jäljellä, niin
palasi hän iloisin kasvoin ylimysnaisen luokse puutarhaan ja sanoi,
että ateria, sellainen, mitä hän voi tarjota, oli valmis.
Ylimysnainen ja hänen seuralaisensa nousivat niin ollen ylös ja menivät
pöytään. Ja tietämättä, mitä he saivat, he söivät Federigon kanssa,
joka palveli heitä aivan tarkkaavasti, sen oivallisen haukan.
Ja kun he sitten olivat nousseet pöydästä ja seurustelleet Federigon
kanssa miellyttävästi pakinoiden jonkun aikaa, niin näytti monna
Giovannasta olevan hetki ilmoittaa, mille asialle hän oli tänne tullut.
Ja siksi hän kääntyi ystävällisesti Federigon puoleen ja alkoi puhua:
Federigo, kun muistat mennyttä elämääni ja minun siveyttäni, jota ikävä
kyllä olet luullut kovuudeksi ja julmuudeksi, niin en lainkaan epäile,
että nyt väkisinkin ihmettelet minun vaatimustani, kun kuulet, mitä
varten minä oikeastaan olen tänne tullut. Mutta jos sinulla olisi
lapsia, tai olisi niitä ollut, niin voisit ymmärtää, mikä voima sillä
rakkaudella on, jota niitä kohtaan tuntee, ja uskottavasti olisi
varmaa, että sinä antaisit minulle ainakin osaksi anteeksi; mutta
sinulla ei niitä ole. Kuitenkaan en minä, jolla on yksi poika, voi
kiertää kaikkien äitien yleistä lakia, vaan täytyy minun sen
valtaan alistuen vasten haluani ja kaikesta soveliaisuudesta ja
velvollisuudesta huolimatta pyytää sinulta erästä lahjaa, jonka tiedän
olevan sinusta tavattoman rakkaan; ja syystä kyllä, koska kova
kohtalosi ei ole jättänyt sinulle mitään muuta huvia, mitään muuta
ajanviettoa eikä lohdutusta kuin sen. Ja se on sinun haukkasi, johon
minun poikani on niin kovasti ihastunut, että jos minä en sitä hänelle
vie, niin pelkään, että hän tulee taudissaan, jota hän nyt sairastaa,
niin huonoksi, että siitä seuraa seikka, jonka tähden hänet menetän. Ja
siksi minä rukoilen sinulta, en rakkauden nimessä, jota tunnet minua
kohtaan ja jonka tähden et ole mistään minulle velkapää, vaan
ylevyytesi tähden, joka on kohteliaisuuden harjoituksissa näyttäytynyt
suuremmaksi kuin yhdenkään muun, että suvaitsisit lahjoittaa haukan
minulle, niin että voisin sanoa saaneeni siinä lahjassa takaisin
poikani hengen ja olisin siitä sinulle aina kiitollisuuden velassa.
Kun Federigo kuuli, mitä ylimysnainen anoi, ja samalla tiesi, ettei hän
voinut hänen pyyntöään täyttää, koska oli antanut linnun hänelle
ruuaksi, niin alkoi hän hänen läsnäollessaan itkeä, jopa niin, ettei
voinut vastata hänelle sanaakaan.
Monna Giovanna luuli ensin, että tämä itku johtui paremminkin siitä,
että hänen täytyi erota hyvästä haukastaan, kuin muista seikoista, ja
hän aikoi melkein jo sanoa, ettei hän sitä tahdokaan. Mutta kuitenkin
malttoi hän ja odotti vastausta Federigolta, joka itkettyänsä puhui
näin: Madonna, siitä saakka, kun Jumala sääsi, että kohdistin teihin
rakkauteni, olen huomannut, että onni on ollut minulle monissa asioissa
vastainen, ja olen sitä surrut. Mutta kaikki ne asiat ovat olleet
helppoja kantaa sen rinnalla, jonka se nyt minulle tekee, sillä en
koskaan voi tyytyä kohtalooni, kun ajattelen, että silloin, kun te nyt
olette tullut köyhään majaani, jotavastoin ette suvainnut tulla sinne
siihen aikaan, kun se oli vielä rikas, ja tahdotte minulta pientä
lahjaa, minä en voi, kohtaloni tähden, sitä teille antaa. Ja miksi se
on mahdotonta, kerron nyt teille lyhyesti: Kun minä kuulin, että te
hyvyydessänne aioitte aterioida minun kanssani, niin ajattelin, ottaen
huomioon teidän korkeutenne ja jaloutenne, sopivaksi ja arvolliseksi
tarjota teille mahdollisuuksieni mukaan kalliimpaa ruokaa kuin ne,
joita tavallisesti annetaan muille henkilöille. Ja koska silloin
muistui mieleeni haukkani, jota nyt minulta pyydätte, ja sen
oivallisuus, niin ajattelin, että se on kyllin arvokasta ruokaa teille,
ja niinpä olette saanut sen tänä aamuna paistettuna lautasella, ja
luulin, että se olisi tullut parhaiten käytetyksi sillä tavalla. Mutta
kun nyt näen, että olisitte halunnut sitä toisella tavalla, niin olen
siitä, etten voi sitä teille tarjota, niin suuressa tuskassa, että en
usko saavani rauhaa koskaan. Ja sen sanottuaan antoi Federigo heittää
linnun höyhenet ja jalat ja nokan todisteiksi monna Giovannan eteen.
Tämän seikan nähdessään ja kuullessaan ylimysnainen moitti ensin
Federigoa siksi, että tämä oli tappanut sellaisen haukan antaakseen sen
ruuaksi naiselle; mutta sitten hän ihaili itsekseen suuresti hänen
sielunsa ylevyyttä, jota ei köyhyys ennen eikä nytkään ollut voinut
masentaa.
Sen jälkeen hän, kun toivo haukan saamisesta oli pettänyt, joten hän
joutui arveluihin poikansa parantumisesta, lähti sangen alakuloisena
sieltä ja palasi poikansa luo. Ja tuskin oli montakaan päivää kulunut,
niin tämä lähtikin, joko mielipahasta, kun ei voinut saada sitä
haukkaa, tai ehkä sairaus sai hänet siihen tilaan. Ja kun monna
Giovanna oli jonkun aikaa viettänyt kyynelin ja katkerassa surussa,
niin alkoivat veljet, koska hän oli jäänyt miehensä kuoltua sangen
rikkaaksi ja oli vielä nuori, kehoitella häntä menemään uusiin
naimisiin.
Monna Giovanna, joka ei olisi tahtonut sitä tehdä, mutta näki kuitenkin
veljiensä häntä alinomaa siihen vaativan, muisti silloin Federigon
jalouden ja hänen viimeisen ylevän tekonsa, että hän oli surmannut
sellaisen haukan osoittaakseen hänelle kunnioitustaan, ja sanoi viimein
veljilleen: Mielelläni jäisin, jos sen suvaitsisitte, leskeksi. Mutta
jos sittenkin tahdotte, että minun on otettava mies, niin totisesti en
huoli koskaan ketään muutakaan, ellen saa Federigo Alberighia.
Silloin veljet pilkkasivat häntä ja sanoivat: Hullu, mitä sinä puhut.
Kuinka tahdot sinä häntä, jolla ei ole mitään maailmassa?
Mutta hän vastasi heille: Veljeni, minä tiedän hyvin, että asianlaita
on niin kuin te sanotte. Mutta minä otankin mieluummin miehen, joka
tarvitsee rikkauksia, kuin rikkaudet, jotka tarvitseisivat miestä.
Ja kun veljet kuulivat, mitä mieltä hän oli, ja tunsivat Federigon
kelvolliseksi mieheksi, vaikka hän olikin köyhä, niin he antoivat monna
Giovannan, kuten tämä itse tahtoi, kaikkine rikkauksineen hänelle.
Kun Federigo näki, että hän oli saanut vaimokseen moisen naisen, jota
hän oli niin suuresti rakastanut ja joka sitäpaitsi oli sangen rikas,
niin eli hän sitten hänen kanssaan, entistä paremmin omaisuuttaan
hoitaen, ilossa päiväinsä päähän.