Gostanza rakastaa Martuccio Gomitoa ja kun kuulee, että hän
on kuollut, heittäytyy epätoivoissaan yksinään venheesen,
jonka tuuli vie Susaan. Hän löytää Martuccion elävänä Tunisissa,
näyttäytyy hänelle, ja Martuccio, joka on älykkäillä neuvoillaan
saavuttanut kuninkaansa suuren suosion, ottaa Gostanzan
vaimokseen ja palaa rikkaana hänen kanssaan Lipariin.
Tietäkää nyt, rakastettavat naiset, että lähellä Sisiliaa on pieni
saari nimeltä Lipari, ja siellä eli joku aika sitten erittäin kaunis
nuori neito nimeltä Gostanza, syntyisin sangen kunnioitetusta saaren
suvusta. Häneen rakastui eräs saman saaren nuorukainen nimeltä
Martuccio Gomito, sangen hienotapainen, kohtelias ja ammatissaan
kykenevä. Ja myöskin neito rakastui nuorukaiseen niin tulisesti, ettei
hän tuntenut itseään onnelliseksi muulloin kuin nähdessään Martuccion.
Ja koska Martuccio toivoi Gostanzaa vaimokseen, niin lähetti hän
pyytämään häntä hänen isältään, mutta isä vastasi, että Martuccio on
köyhä ja senvuoksi ei hän tahdo hänelle tytärtään antaa.
Martuccio, vihastuneena siitä, että näki itseään köyhyyden tähden
syrjäytettävän, vannoi silloin sukulaisilleen ja tuttavilleen, ettei
hän palaa Lipariin koskaan, ellei voi sitä tehdä rikkaana miehenä. Ja
hän lähti saarelta ja alkoi risteillä merirosvoutta harjoittaen
Barberian rannikoilla, ryöstäen jokaisen, kuka ei jaksanut pitää
puoliaan häntä vastaan. Siinä olisikin onni ollut hänelle hyvin
suosiollinen, jos hän olisi onnenpyyteessään pysynyt kohtuuden rajojen
sisällä. Mutta kun Martuccio ei tyytynyt siihen, että hän ja hänen
toverinsa olivat lyhyessä ajassa tulleet sangen rikkaiksi, vaan kun he
koettivat saada määrättömiä rikkauksia, niin kävi niin, että kerran
eräät saraseenilaivat ottivat pitkän vastarinnan jälkeen hänet ja hänen
toverinsa vangiksi ja ryöstivät heidät. Suurimman osan heistä
saraseenit surmasivat, laiva upotettiin, ja Martuccio itse vietiin
Tunisiin, jossa hänet pantiin vankeuteen ja pidettiin kauan sellaisessa
surkeudessa.
Liparille toivat monet, ei vain pari henkilöä, tiedon, että saraseenit
olivat hukuttaneet kaikki ne, jotka olivat Martuccion kanssa laivassa.
Kun Gostanza, joka jo Martuccion lähtiessä oli surrut sanomattomasti,
nyt kuuli hänen kaikkine tovereineen kuolleen, niin hän itki kauan ja
päätti viimein, että nyt hän ei enää tahdo elää. Ja koska hänen
sydämensä ei sietänyt, että hän olisi itse väkivaltaisesti päättänyt
päivänsä, niin hän mietti jotakin uutta tapaa, joka riistäisi häneltä
pakosta hengen. Ja eräänä yönä hän astui salaa ulos isänsä talosta ja
saavuttuaan satamaan löysi siellä sattumalta, jonkun matkan päässä
muista laivoista, pienen kalastaja-venheen, jossa oli vielä masto,
purjeet ja airot paikoillaan, sillä sen omistajat olivat vasta äsken
lähteneet siitä maihin. Gostanza astui nopeasti venheesen ja
soudettuaan vähän matkaa merelle päin (sillä hän ymmärsi hiukan
merimiehenkin ammattia niinkuin yleensä kaikki sen saaren naiset) nosti
purjeen ja heitti pois airot ja peräsimen ja antautui aivan tuulen
ajeltavaksi, ajatellen, että tuuli joko kaataa lastittoman ja
ohjattoman aluksen taikka heittää sen sirpaleiksi johonkin kariin,
jolloin hän ei voisi, vaikka tahtoisikin, pelastua kuolemasta, vaan
hukkuisi pakostakin. Ja peittäen päänsä vaippaan hän asettui itkien
venheen pohjalle.
Mutta aivan toisinpa kävikin kuin hän luuli. Sillä tuuli, joka leyhyi,
oli pohjoinen ja sangen lievä, meri melkein laineeton ja venhe suoraan
kulkeva, ja niinpä neito sitä yötä seuraavana päivänä, jolloin oli
astunut venheesen, joutui iltasella vesperin aikaan noin sadan miglion
päähän Tunisista, rannikolle lähelle Susan kaupunkia.
Gostanza ei tiennyt, oliko hän maalla vai merellä, sillä hän ei ollut
koko matkalla kohottanut päätään venheen pohjasta eikä aikonutkaan
kohottaa. Mutta sattumalta oli, kun venhe karahti rantaan, siellä köyhä
kalamuija, joka nosteli miesten verkkoja auringon paisteesta, ja kun
hän huomasi venheen, ihmetteli hän, minkätähden sen oli annettu ajautua
rantaan täysissä purjeissa. Ja arvellen, että ehkä kalastajat ovat
siihen nukahtaneet, hän meni venhettä katsomaan, mutta ei nähnyt siinä
muita kuin nuoren tytön, joka oli sikeään uneen vaipunut. Muija huusi
hänelle silloin monta kertaa, ja kun sai hänet viimein hereille ja
tunsi hänet vaatteiden kuosista kristityksi, kysyi häneltä
italiankielellä, kuinka hän oli joutunut tänne näin yksinään venheellä.
Neito, kuullessaan puhuttavan äidinkieltään, peljästyi, että kunpa ei
vaan toinen tuuli liene ajanut häntä takaisin Liparille. Ja hän nousi
kiireesti ylös ja katsoi ympärilleen, mutta kun ei tuntenut seutua ja
kun näki kuitenkin maalla olevansa, niin hän kysyi kunnon vaimolta,
missä hän oli.
Siihen kunnon vanhus vastasi: Tyttöseni, sinä olet lähellä Susaa
Barberiassa.
Kun tyttö tämän kuuli, niin hän tuskaili, ettei Jumala ollut antanut
hänen kuolla, ja peljäten häväistystä ja tietämättä, mitä nyt tehdä,
hän asettui maahan venheen viereen ja alkoi itkeä.
Kun kunnon vanhus tämän näki, heräsi hänessä sääli ja hän pyyteli
neitoa, kunnes sai viedä hänet majaansa, ja houkutteli siellä häntä
niin kauan, että Gostanza kertoi, miten hän oli tänne joutunut.
Kertomuksesta huomasi kunnon nainen, ettei vieras ollut syönyt pitkään
aikaan, ja nyt hän toi hieman kovaa leipäänsä, jonkun kalan sekä vettä
ja pyyteli Gostanzaa, kunnes tämä viimein maistoi vähän ruokaa. Sen
jälkeen kysyi Gostanza vanhukselta, kuka hän oli, koska hän puhui niin
hyvin italiaa, johon vanhus vastasi olevansa Trapanista kotoisin ja
nimeltänsä Carapresa sekä palvelevansa täällä eräitä kristityitä
kalastajia.
Kuullessaan nimen Carapresa, joka merkitsee hyvää löytöä, tuntui se
neidosta keskellä suurinta suruakin ikäänkuin hyvältä enteeltä, vaikkei
hän tiennytkään, mitä syytä hänellä siihen oli; ja hän alkoi toivoa
jotain, voimatta tietää, mitä toivoi, ja kuoleman-halu rupesi
vähenemään. Ja ilmaisematta, kuka hän oli ja mistä, hän rukoili
sydämensä pohjasta, että kunnon nainen armahtaisi Jumalan nimessä
häntä, nuorta onnetonta, ja antaisi hänelle jonkun hyvän neuvon, että
hän pelastuisi väkivallasta ja häpeästä.
Carapresa, kunnon naisen tavoin, jätti tämän kuultuaan hänet majaansa,
ja koottuaan nopeasti verkot hän palasi takaisin ja kietoi Gostanzan
huolellisesti omaan vaippaansa ja lähti hänen kanssaan Susaan. Ja sinne
saavuttaessa hän sanoi: Gostanza, minä vien sinut erään oivallisen
saraseenilaisvaimon luokse, jota minä usein auttelen minkä missäkin
tehtävissä. Hän on iäkäs, armelias nainen, ja minä puhun hänelle
puolestasi parhaani mukaan, ja on varma, että hän ottaa sinut
mielellään luokseen ja kohtelee sinua kuin omaa tytärtään. Ja sinä
taas, koettele hänen luonaan palvella häntä kaikin tavoin, niin että
saavutat hänen suosionsa, kunnes Jumala kovan onnesi kääntää. Ja vanhus
teki niinkuin sanoi.
Kun saraseenilaisnainen, joka oli jo vanha, kuuli Carapresan
kertomuksen, katseli hän ensin Gostanzaa kasvoihin ja rupesi sitten
itkemään ja syleili neitoa ja suuteli häntä otsalle. Ja sitten otti hän
Gostanzaa kädestä ja vei hänet kotiinsa, jossa hän asui eräiden toisten
naisten kanssa, ilman miestä, tehden kaikenlaisia käsitöitä, esineitä
silkistä, palmunlehdistä ja nahkasta.
Näiltä naisilta tyttö oppi muutamassa päivässä tekemään joitakin töitä,
ja alkoi työskennellä yhdessä heidän kanssaan. Ja saraseenilaisvaimo ja
ne toiset naiset ihastuivat ja rakastuivat häneen niin, että oli ihme,
ja lyhyessä ajassa hän oppi heidän kielensäkin, kun he häntä neuvoivat.
Kun nyt neitonen oleskeli näin Susassa, ja kotona jo itkettiin häntä
ikipäiviksi kadonneena ja kuolleena, niin tapahtui, että Tunisin
silloista kuningasta vastaan, jonka nimi oli Mariabdela, marssi
valtavan määrän väkeä koottuaan eräs korkeasukuinen ja mahtava
nuorukainen, joka asui Granadassa, sanoen, että Tunisin kuningaskunta
on hänen, ja aikoen karkoittaa Tunisin kuninkaan pois hänen
valtakunnastaan.
Tämä tieto tuli vankilaan Martuccio Gomiton korviin, joka osasi sangen
hyvin saraseenien kieltä, ja kun hän sai kuulla, että Tunisin kuningas
varustautui kiivaasti puolustukseen, niin sanoi hän eräälle niistä,
jotka häntä ja hänen toverejaan vartioivat: Jos minä pääsisin kuninkaan
puheille, niin uskon varmaan, että voisin antaa hänelle neuvon, jonka
avulla hän suoriutuisi sodasta voittajana.
Vartia ilmoitti nämä sanat esimiehelleen, joka taas kohta vei ne
kuninkaalle. Kuningas käski sentähden tuomaan Martuccion luokseen, ja
kun hän kysyi vangilta, mikä hänen neuvonsa on, niin Martuccio vastasi:
Armollinen herra, mikäli olen ennen, kun liikuin täällä teikäläisten
seuduilla, tarkannut tapaa, jota te noudatatte taisteluissanne, niin
luulen huomanneeni, että te täällä ratkaisette ottelut enemmän
jousimiesten voimalla kuin muiden. Jos nyt siis keksittäisiin keino,
millä saataisiin vihollistenne jousimieheltä nuolet loppumaan kesken ja
teillä taas olisi niitä yltäkyllin, niin arvelen, että teidän
sotajoukkonne voittaisi.
Kuningas vastasi hänelle: Aivan niin, jos sen tuuman voisi toteuttaa,
niin uskoisin voittavani.
Martuccio sanoi: Herrani, jos tahdotte, niin sen voi helposti
toteuttaa, ja kuulkaa millä tavalla. Teidän tulee teettää
jousimiestenne kaariin paljon ohuemmat jänteet kuin ne ovat, joita
tavallisesti käytetään, ja sitten valmistuttaa nuolia, joiden
uurteisiin eivät sovellu mitkään muut kuin tällaiset hienot jänteet. Ja
tämä on tehtävä niin salaisesti, ettei vihollisenne saa siitä
vihiäkään, muuten se keksisi puolestaan jonkun varokeinon. Ja syy,
jonka vuoksi minä tätä ehdotan, on tällainen. Kun teidän vihollistenne
jousimiehet ovat ampuneet loppuun nuolensa ja samoin teidän väkenne,
niin täytyy, sen tiedätte, teidän vihollistenne alkaa koota taistelussa
niitä nuolia, joita teidän miehenne ovat ampuneet, ja teidän miestenne
heidän nuoliaan. Mutta viholliset eivät voikaan käyttää teidän
ampumianne nuolia, kapeiden uurteiden tähden, joihin jänteet eivät
mahdu. Sitävastoin te voitte ampua vihollista sen omilla nuolilla,
koska hieno jänne ottaa oivallisesti vastaan nuolen, jossa on leveä
uurre. Ja näin on teidän miehillänne nuolia kyllin, kun taas vastustaja
kärsii niiden puutetta.
Kuningasta, joka oli viisas mies, miellytti Martuccion neuvo ja kun hän
noudatti sitä tarkalleen, niin selvisi hän voittajana sodasta. Mutta
Martuccio pääsi siten kuninkaan erinomaiseen suosioon ja sai palkaksi
tietysti korkeita arvoja ja rikkauksia.
Tästä levisi maine kautta maan, ja myöskin Gostanzan korviin tuli, että
Martuccio Gomito vielä eli, vaikka hän oli luullut häntä kauan sitten
kuolleeksi. Ja silloin rakkaus, joka oli jo alkanut neidon sydämessä
jäähtyä, leimahti uudestaan liekkiin ja herätti entistä kiivaampana
kuolleen toivonkin. Senvuoksi ilmaisi hän hyvälle emännälleen, jonka
luona oleskeli, vaiheensa kokonaan ja sanoi tahtovansa lähteä Tunisiin,
tyydyttääkseen silmiään sen näkemisellä, jota haluamaan korvat olivat
ne kuulemillaan uutisilla saaneet.
Kunnon nainen kiitti hänen aikomustaan suuresti ja astui, niinkuin
olisi ollut hänen oma äitinsä, venheesen ja lähti neidon kanssa
Tunisiin, jossa eräs hänen naissukulaisensa otti hänet ja Gostanzan
kunnioittavasti vastaan. Ja kun Carapresa oli otettu mukaan, niin
lähetti saraseenilaisnainen hänet kuulustelemaan kaikkia tietoja, mitä
hän Martucciosta voisi saada. Ja koska Carapresa palatessaan toi
sellaiset sanomat, että Martuccio oli tosiaan elossa ja ylhäisessä
asemassa, niin halusi ylevä nainen olla itse se henkilö, joka ilmoittaa
Martucciolle, että hänen Gostanzansa oli tullut tänne hänen luokseen.
Ja eräänä päivänä hän lähti sinne, jossa Martuccio oli ja sanoi:
Martuccio, minun talossani on eräs palvelijoistasi, joka tuli Liparista
ja tahtoisi täällä puhella salaa sinun kanssasi; ja kun hän ei
tahtonut, että uskoisin asiaa kellekään syrjäiselle, niin tulin itse
tätä sinulle ilmoittamaan.
Martuccio kiitti ja lähti naisen mukana hänen taloonsa.
Kun Gostanza näki Martuccion, niin oli hän melkein kuolla ilosta, ja
voimatta itseään hillitä hän juoksi kiireesti syli auki Martuccion
kaulaan ja syleili häntä. Ja muistaen samalla entiset onnettomuudet ja
nykyhetken ilon rupesi hän, voimatta virkkaa sanaakaan, liikutettuna
itkemään.
Neidon nähdessään Martuccio seisoi hämmästyneenä hyvän aikaa paikallaan
ja sanoi sitten huokaisten: Oi kallis Gostanza, elätkö vielä? Kauan on
siitä, jolloin kuulin, että sinä olit kadonnut, eikä meidän puolessa
ole tiedetty sinusta sitten mitään.
Ja sen sanottuaan hän itki, syleili ja suuteli hellästi rakastettuaan.
Gostanza kertoi sitten hänelle kaikki vaiheensa ja miten
kunnioittavasti ylevä nainen, jonka luona hän oli asunut, oli häntä
täällä kohdellut.
Puheltuaan kauan Gostanzan kanssa erosi sitten Martuccio hänestä ja
lähti herransa ja kuninkaansa luo, jolle hän kertoi kaikki, omansa ja
neidon asian, lisäten lopuksi, että hän, kuninkaan luvalla, aikoi ottaa
Gostanzan vaimokseen meidän lakiemme mukaan.
Kuningas ihmetteli suuresti näitä asioita, ja kun hän kuuli myöskin
Gostanzalta, jonka hän oli noudattanut puheilleen, että asia oli siten
kuin Martuccio oli kertonut, niin hän sanoi: Sinä olet tosiaankin
ansainnut hänet mieheksesi.
Sitten käski hän tuomaan kalliita ja hienoja lahjoja ja antoi niistä
osan Gostanzalle ja osan Martucciolle sekä samalla luvan, että he
saavat keskenään päättää, millaiseksi he kumpikin tahtovat
tulevaisuutensa.
Martuccio osoitti nyt suurta kunnioitustaan ylevälle naiselle, jonka
luona Gostanza oli asunut, ja kiittäen häntä kaikesta, mitä hän
Gostanzan hyväksi oli tehnyt, antoi hänelle hänen jalomielisyytensä
veroiset lahjat, sekä toivottaen hänelle Jumalan siunausta erosi
hänestä, Gostanzan vuodattaessa viljavia kyyneleitä. Sitten astuivat he
kuninkaan luvalla laivaan, ja ottaen mukaansa Carapresan, purjehtivat
onnellisella tuulella Lipariin, jossa heidän paluustaan nousi niin
suuri ilo, ettei kuvata taida.
Siellä nai Martuccio Gostanzan, piti suuret ja kauniit häät, ja kauan
he sitten nauttivat keskenään levossa ja rauhassa rakkaudestaan.