Cimone tulee järkiinsä, kun on rakastunut, ja ryöstää merellä
ihailemansa Efigenian. Rodon saarella hänet pannaan vankeuteen,
josta Lisimaco pelastaa hänet, ja he ryöstävät yhdessä uudestaan
Efigenian sekä Cassandran keskellä näiden hääkemuja. Sitten he
pakenevat Kretaan naisineen, joista tulee siellä heidän vaimonsa,
ja palaavat jälleen kotimaahansa, sinne kutsuttuina.
Kypron saarella eli muinoin, niinkuin kyprolaisten vanhoista
historioista olemme lukeneet, erittäin jalosukuinen mies, jonka nimi
oli Aristippo ja jolla oli enemmän kuin yhdelläkään ainoalla hänen
kansalaisistaan ajallista hyvyyttä. Ja ellei kohtalo yhdessä suhteessa
olisi tuottanut hänelle surua, olisi hän voinut olla tyytyväisempi kuin
kukaan muu.
Ja tämä seikka oli se, että hänellä oli monista pojistaan yksi, joka
tosin oli kasvunsa ja ruumiillisen kauneutensa puolesta kaikkia muita
nuorukaisia ehompi, mutta melkein heikkopäinen, niin ettei hänestä
ollut toiveita. Hänen nimensä oli oikeastaan Galeso, mutta kaikki
kutsuivat häntä pilkalla Cimoneksi (joka sikäläisten kielessä vastaa
yhtä kuin meidän kielessämme elukka), siksi, ettei hänen päähänsä
millään opettajan ponnistuksilla, isän houkutteluilla tai kurituksilla
eikä muidenkaan keksinnöillä saatu menemään tietoja tai ihmistapoja,
joten hän, jonka äänikin oli karkea ja raaka, käytökseltään oli
paremminkin eläin kuin ihminen.
Tämä hukkaan mennyt elämä tuotti isälle ankarinta surua, ja kun häneltä
oli kadonnut kaikki toivo pojasta, niin hän, päästäkseen aina näkemästä
tuota tuskansa syytä silmäinsä edessä, määräsi, että Cimonne oli
mentävä maalle ja oltava siellä hänen työväkensä parissa.
Siitä tuli Cimone sangen hyvilleen, sillä karkeain ihmisten tavat ja
elämä olivat hänestä paljon mieleisempiä kuin konsanaan
kaupunkilaisten.
Kun Cimone nyt siis meni maalle ja askarteli siellä töissä, jotka
maaelämään kuuluivat, niin sattui eräänä päivänä, keskipäivän jälkeen,
että kun hän kulki maatilalta toiselle sauva olalla, niin hän tuli
metsikköön, joka oli sillä seudulla kauneimpia ja täydessä
lehtivihannassa, koska oli juuri toukokuu. Ja hänen siellä kulkiessaan
sattui, että hän joutui, ikäänkuin hyvän onnensa opastamana, korkeain
puiden ympäröimälle niitylle, jonka toisella liepeellä oli ylen kaunis
ja kylmä lähde. Ja lähteen partaalla Cimone näki vihannalla nurmella
nukkumassa kauniin tytön, jonka pukimet olivat niin ohuet, että ne
tuskin kätkivät mitään hänen valkeasta ruumiistaan, sillä häntä verhosi
vyötäröiltä jalkoihin ainoastaan aivan valkea ja ohut vaippa. Ja hänen
jaloissaan nukkui samoin pari naista sekä muuan mies, tuon tytön
palvelijoita.
Kun Cimone hänet näki, pysähtyi hän sauvansa nojaan, aivan kuin ei
koskaan ennen olisi nähnyt naisolentoa, ja alkoi katsella tyttöä,
mitään virkkamatta ja tarkasti ja rajattomasti ihaillen. Ja tuossa
karkeassa povessa, johon ei tuhansilla opetuksilla oltu saatu
kaupunkilaisia mieltymyksiä, tunsi hän nyt heräävän aatoksen, mikä pani
hänet viljelemättömässä, yksinkertaisessa mielessään ajattelemaan, että
tämä oli ihaninta, mitä kuolevainen koskaan oli nähnyt.
Ja sitten hän alkoi tarkastella tytön ruumiinosia yksitellen, ihaillen
hiuksia, joita hän vertasi kultaan, otsaa, nenää ja suuta, kaulaa ja
käsivarsia ja erityisesti rintaa, joka vasta vähän kaartui. Ja muuttuen
yhtäkkiä talonpojasta kauneudentuomariksi hän toivoi nyt kiivaasti
saada nähdä tytön silmätkin, joita tyttö piti suljettuina, koska niitä
syvä uni painosti. Ja niitä nähdäkseen teki Cimonen mieli jo monta
kertaa herättää hänet, mutta kun hän näytti hänestä monin verroin
kauniimmalta kuin kaikki muut naiset, joita hän oli ennen nähnyt, niin
hän ajatteli, että ehkä se on jokin jumalatar. Ja niin paljon älyä
hänellä toki oli, että hän ymmärsi jumalallisten seikkain ansaitsevan
kunnioitusta enemmän kuin maallisten, ja siksi hän malttoi mielensä ja
odotti, kunnes tyttö itsestään heräisi. Ja vaikka odotus tuntuikin
hänestä hyvin pitkältä, ei hän kuitenkaan voinut, tavattoman
ihastuksensa vallassa, paikaltaan poistua.
Tapahtui sitten, että neito, jonka nimi oli Efigenia, heräsi pitkän
ajan perästä, ennen kaikkia seuralaisiaan, ja kun hän, kohottaen
päätänsä ja avaten silmänsä, huomasi edessään Cimonen sauvansa nojassa
seisomassa, niin hän kummastui suuresti ja sanoi: Cimone, mitä sinä
tähän aikaan täällä metsässä haeskelet?
Melkein jokainen näillä seuduilla tunsi Cimonen sekä hänen muotonsa ja
tuhmuutensa että hänen isänsä ylhäisen suvun ja rikkauksien vuoksi.
Cimone ei vastannut mitään Efigenian sanoihin, mutta heti, kun hän näki
neidon silmät avoinna, alkoi hän tuijottaa niihin ylen tarkasti, ja
tunsi niistä hohtavan itseensä sellaisen sulon, ettei hän sen vertaista
ollut ikinä kokenut. Mutta kun tyttö tämän näki, alkoi hän peljätä,
että moinen tiukka tähystely voisi johtaa hänen moukkamaisuutensa
johonkin sellaiseen, joka saattaisi tuottaa katseltavalle häpeää. Ja
niinpä Efigenia herätti palvelijansa, nousi ylös ja sanoi: Cimone, jää
hyvästi.
Siihen Cimone vastasi: Minä tulen sinun kanssasi.
Ja vaikka Efigenia kielsi Cimonea tulemasta kanssaan, koska hän yhä
häntä pelkäsi, niin ei hän voinut eroittaa häntä itsestään, ennenkuin
Cimone oli saattanut hänet kotiin.
Sieltä meni Cimone isänsä luo ja vakuutti, ettei hän enää millään
ehdolla mene takaisin maalle. Ja vaikka tämä oli isästä ja sukulaisista
tukala asia, niin sallivat he kuitenkin hänen olla niinkuin tahtoi,
odottaen, mikä hänet oli saanut tällä tavalla mieltään muuttamaan.
Kun nyt Cimonen sydämeen, johon ei opin murentakaan voinut tunkeutua,
oli aivan tuokiossa päässyt Amorin nuoli Efigenian kauneuden
lennättämänä, niin alkoi hän kehittyä nopeasti yhdestä järkiaatoksesta
toiseen ja hämmästytti siten isänsä ja omaisensa ja kaikki muut, jotka
hänet tunsivat. Ensin hän pyysi, että isä antaisi hänen esiintyä yhtä
kauneissa vaatteissa kuin hänen veljilläänkin oli, ja muutenkin yhtä
somistettuina kuin he, ja tähän isä suostui kovin mielellään.
Sitten hän alkoi seurustella hienojen nuorten miesten kanssa, ja
kuulusteltuaan heiltä, mikä ylimyksille ja varsinkin rakastuneille
sopii, hän oppi sangen lyhyessä ajassa, kaikkien suureksi ihmeeksi, ei
ainoastaan tieteiden ensi alkeet, vaan tulipa hänestä etevä
filosofikin.
Ja sitä mukaa (tähän kaikkeen oli syynä hänen rakkautensa Efigeniaan)
muuttui hänen karkea ja talonpoikainen äänensä sivistyneeksi ja
kaupunkilaiseksi ja hänestä tuli mestarillinen laulaja sekä
soittoniekka, jopa taitava ratsastaja ja kokenut ja urhea
sota-asioissakin niin maalla kuin merellä. Ja lyhyesti sanoen, ettei
tarvitsisi kaikkia hänen avujaan yksitellen luetella: ei ollut kulunut
täyttä neljää vuotta Cimonen ensimäisestä rakastumisen päivästä, kun
hänestä jo tuli hauskin, hienotapaisin ja suurimmilla hyveillä
varustettu nuorukainen, mitä Kypron saarella oli.
Mitä arvella, herttaiset naiset, nyt Cimonesta? Ei todellakaan muuta,
kuin että kade kohtalo oli kytkenyt ja sulkenut ne korkeat avut, jotka
taivas oli tälle kunnon sielulle antanut, johonkin aivan pieneen
kolkkaan hänen sydämessään arvottomilla kahleilla, jotka kaikki Amor,
tuo kohtaloakin väkevämpi, nyt rikkoi ja katkoi ja herätti nukahtaneet
vaistot ja jalot avut, jotka olivat olleet julmassa pimeydessä ja
horteessa, ja johti ne voimallaan kirkkaasen valkeuteen. Sitenpä hän
selvästi näytti, mistä hän voi alamaistensa sielut pelastaa ja mihin
hän ne valollaan johtaa.
Monesti meni Cimone rakkaudessaan Efigeniaan eräissä suhteissa
liiallisuuksiinkin, kuten nuoret rakastuneet hyvin usein tekevät, mutta
kun Aristippo ajatteli, että rakkaushan oli muuttanut hänet, hölmön,
mieheksi, niin salli hän sen maltillisesti, jopa suorastaan rohkaisikin
häntä menettelemään tässä asiassa kaikkien halujensa mukaan.
Cimone, joka ei enää sallinut kutsuttavan itseään Galesoksikaan, kun
muisti, että Efigenia oli kutsunut häntä siksi, tahtoi nyt päästä
kunniallisesti halujensa määrään ja lähetti siis useamman kerran
pyytämään Efigeniaa vaimokseen hänen isältään Cipseolta. Mutta Cipseo
vastasi Cimonelle aina, että hän oli jo luvannut Efigenian eräälle
nuorelle rodolaiselle ylimykselle nimeltä Pasimunda, eikä aikonut
peruuttaa sanaansa.
Kun sitten Efigenian sovittu hääaika tuli ja sulhanen laittoi noutamaan
morsianta luokseen, niin sanoi Cimone itselleen: Nyt on aika näyttää,
oi Efigenia, miten suuresti sinua rakastan. Sinun tähtesi on minusta
tullut ihminen, ja jos sinut saan, niin en epäile, että saavutan
kunniaa kuin mikä jumala. Ja varmasti minä sinut otan taikkapa kuolen.
Ja näin sanottuaan hän pyysi salaisesti avukseen eräitä nuoria
ylimyksiä, jotka olivat hänen ystäviään, ja varusti kaikessa
hiljaisuudessa laivan hyvään kuntoon meritappelua varten ja lähti
merelle odottamaan sitä laivaa, jonka oli määrä viedä Efigeniaa hänen
sulhaselleen Rodon saarelle.
Kun isä oli osoittanut monella muotoa kunnioitustaan Efigenian sulhasen
ystäville, astui neito laivaan, keula käännettiin Rodoa kohti ja
lähdettiin matkaan.
Mutta Cimone, joka ei nukkunut, yllätti matkalaiset laivallaan
seuraavana aamuna ja huusi purtensa keulasta ankarasti niille, jotka
olivat Efigenian laivassa: Pysähtykää, laskekaa purjeet alas, tai
valmistukaa tulemaan voitetuiksi ja heitetyiksi mereen.
Cimonen viholliset olivat jo tuoneet aseita kannelle ja hankkiutuivat
puolustukseen. Mutta Cimone otti nuo sanat huudettuaan rautaisen
valtaushaan ja iski sen rodolaisten laivan perään, vaikka he täyttä
vauhtia pakoon painoivat, ja kytki heidän laivansa väkivallalla oman
purtensa keulaan. Ja sitten hän karkasi hirmuisena kuin jalopeura,
ilman yhdenkään toverinsa seuraa, rodolaisten aluksen kannelle, aivan
kuin pitäen arvottomina heitä kaikkia. Ja koska Amor häntä kannusti,
syöksyi hän ihmeellisellä voimalla väkipuukko kädessä keskelle
vihollisten parvea ja haavoitti heitä milloin oikealle, milloin
vasemmalle ja kaasi heitä kuin lampaita. Tämän nähdessään nakkasivat
rodolaiset aseensa maahan ja huusivat melkein yhtä suuta, että he
antautuvat vangeiksi.
Cimone sanoi silloin heille: Nuoret miehet, ei saaliin himo eikä viha
mikään saanut minua lähtemään Kyprolta ja karkaamaan teidän kimppuunne
keskellä merta asekädessä. Minut toi tänne eräs muu haluttava, joka
minun on ehdottomasti saatava valloitetuksi, ja teidän on varsin
helppoa luovuttaa se minulle kaikessa rauhassa. Ja se on Efigenia, jota
minä rakastan yli kaiken. Kun minä en voinut häntä saada ystävänä ja
sovussa hänen isältään, niin pakoitti minut Amor riistämään hänet
teiltä vihamiehenä ja aseilla. Minun aikomukseni on näet olla hänelle
sama, joksi teidän Pasimundanne piti hänelle tulla. Antakaa hänet
minulle ja jatkakaa matkaanne Jumalan nimessä.
Nuorukaiset, joita paremminkin väkivalta kuin aulius pakoitti,
luovuttivat itkevän Efigenian Cimonelle. Mutta kun Cimone näki neidon
itkevän, sanoi hän: Jalo neito, älä ole tuskissasi, minä olen sinun
Cimonesi ja olen pitkäaikaisella rakkaudella ansainnut sinut paljoa
paremmin kuin Pasimunda saamallaan lupauksella.
Sitten palasi Cimone, johdettuaan Efigenian laivaansa ja koskematta
mihinkään rodolaisten omaisuuteen, toveriensa luokse ja antoi
rodolaisten jatkaa matkaansa.
Nyt oli Cimone maailman tyytyväisin ihminen niin kalliin saaliin
saamisesta ja piti velvollisuutenaan lohduttaa jonkun aikaa itkevää
Efigeniaa, jonka jälkeen hän päätti toveriensa kanssa, että parhainta
on nyt olla heti palaamatta Kyproon. Sentähden käännettiin
yksimielisesti laivan keula Kretaa kohti, jossa melkein kaikki heistä
ja varsinkin Cimone Efigenian kanssa uskoivat saavansa turvaa vanhojen
ja uusien sukulaisten ja lukuisien tuttujen luona.
Mutta onni, joka oli niin suopeasti antanut Cimonen vallata naisen, ei
ollut nytkään vakaa, vaan muutti yhtäkkiä rakastuneen nuorukaisen
rajattoman ilon murheeksi ja katkeriksi kyyneleiksi.
Ei ollut kulunut vielä neljää tuntia siitä, jolloin Cimone erosi
rodolaisista, kun sen yön tullessa, jota Cimone odotti ihanampana
kaikista ennen kokemistaan, nousi myöskin hirmuinen ja myrskyinen ilma,
joka täytti taivaan pilvillä ja meren raivoisilla tuulilla, niin ettei
yksikään enää tiennyt, mitä tehdä tai kunne mennä, eikä laivalla kukaan
voinut pysyä pystyssä täyttämässä velvollisuuksiaan.
Kuinka tuskissaan Cimone tästä oli, ei tarvitse kysyä. Hänestä tuntui,
kuin olisivat jumalat suoneet hänen toteuttaa halunsa ainoastaan sen
vuoksi, että kuolema olisi hänelle nyt sitä raskaampi, kun hän taas
ennen olisi siitä sangen vähän välittänyt.
Hänen kumppaninsa olivat samoin tuskissaan, mutta eniten kaikista
Efigenia, joka itki ja pelkäsi jokaista aallon jysähdystä. Ja
itkiessään hän syytteli katkerasti Cimonen rakkautta ja sadatti hänen
huimuuttaan, väittäen, ettei tämä hirveä ilma ollut noussut minkään
muun vuoksi kuin siksi, etteivät jumalat sallineet miehen, joka vastoin
heidän neuvoaan koetti ottaa itselleen vaimoa, nauttia tuon uhkapäisen
halunsa hedelmistä, vaan että Cimone, nähtyään ensin Efigenian
kuolevan, oli itsekin surkeasti hukkuva.
Näin ja vieläkin haikeammin valitellen ja tietämättä, mitä tehdä,
ajausivat merenkulkijat, kun myrsky joka hetki yhä yltyi, Rodon saaren
lähistölle. Ja kun he eivät nähneet tai älynneet, mihin he menivät,
niin eivät he myöskään tunteneet, että maa oli Rodos, vaan ponnistivat
henkensä pelastukseksi viimeisetkin voimansa päästäkseen, jos
mahdollista, maihin.
Onni olikin heille suotuisa ja johdatti heidät pieneen meren lahteen.
Mutta siihen olivat tuokiota ennen heitä saapuneet laivallaan myöskin
ne rodolaiset, jotka Cimone oli vapauteen päästänyt. Nämäkään eivät
huomanneet laskeneensa ankkuria Rodon luokse, ennenkuin aamurusko
syttyi ja taivas hiukan kirkastui, jolloin he näkivät, että olivat noin
jousenkantaman päässä laivasta, josta olivat eilen eronneet.
Siitä kauhistui Cimone sanomattomasti, ja peljäten sitä, joka sitten
hänelle tulikin, hän komensi, että oli kaikin mokomin koetettava päästä
täältä pois, ajelkoon onni sitten kunne tahansa, sillä pahemmassa
paikassa kuin tämä eivät he missään olisi.
Sieltä koetettiinkin suurilla voiman ponnistuksilla päästä pois, mutta
turhaan. Kova tuuli nousi vastaan, niin etteivät he voineet päästä
ulapalle pienestä lahdesta, vaan ajausivat päinvastoin, tahtoivat tai
ei, yhä enemmän maihin. Ja kun he sinne saapuivat, tunsivat heidät
laivastaan maihin astuneet rodolaiset merimiehet. Joku heistä juoksi
silloin heti läheiseen kylään, jonne ylhäiset rodolaiset nuorukaiset jo
ennen olivat lähteneet, ja kertoi, että Cimone ja Efigenia olivat
sattumalta tulleet laivallaan samaan paikkaan kuin hekin.
Tämän kuullessaan ihastuivat rodolaiset ylimykset suuresti, kokosivat
paljon miehiä kylästä ja kiiruhtivat rannalle. Cimone, joka oli jo
väkineen noussut maalle, oli päättänyt paeta johonkin läheiseen
metsään, mutta nyt otettiin hänet kaikkien kumppaniensa ja Efigenian
kanssa vangiksi ja vietiin kylään. Ja sieltä kuljetettiin Cimone, kun
Lisimaco (joka oli sinä vuonna rodolaisten ylimpänä järjestyksen
pitäjänä) oli saapunut suuri asejoukko mukana paikalle, kaikkine
tovereineen vankeuteen, niinkuin Pasimunda, saatuaan näistä
tapahtumista jo tiedon, oli Rodon senaatilta valitellen anonut.
Tällä tavalla menetti onneton ja rakastunut Cimone Efigeniansa, jonka
vasta äsken oli saavuttanut, hyötymättä hänestä mitään muuta kuin
parisen suudelmaa. Efigenian ottivat monet rodolaiset ylimysnaiset
hoitoonsa ja toinnuttelivat häntä sekä äskeisen vangitsemisen
peljästyksestä että myrskyisen meren tuottamista vaivoista. Ja heidän
luokseen hän jäi aina sovittuun hääpäiväänsä saakka.
Cimone ja hänen toverinsa armahdettiin, koska he olivat eilen
päästäneet nuoret rodolaiset vapauteen, ja heidät tuomittiin ainoastaan
iäkseen vankeuteen, vaikka Pasimunda koettikin parhaansa mukaan saada
heidät tuomituiksi kuolemaan. Vankilassa he istuivat sitten murheissaan
eivätkä enää toivoneet koskaan mitään iloja. Mutta Pasimunda kiirehti
minkä ennätti tulevia häitä.
Silloin onni taas, ikäänkuin katuen hetkellistä väärintekoaan Cimonea
kohtaan, keksi uuden seikan hänen edukseen.
Pasimundalla oli veli, Ormisda nimeltä, tosin ikävuosilta nuorempi
häntä, mutta ei kunnossa häntä huonompi. Tämä Ormisda oli jo kauan
hankitellut ottaa vaimokseen erästä ylhäistä, kaunista kaupungin neittä
nimeltä Cassandra, jota myöskin Lisimaco tulisesti rakasti. Mutta
Ormisdan naimakaupat olivat monta kertaa menneet milloin minkin esteen
vuoksi myttyyn. Kun nyt Pasimunda näki, että hänen täytyy suurilla
juhlilla viettää häitään, niin arveli hän, että olisi viisainta, jos
hän saisi samoissa juhlissa myöskin Ormisdan menemään naimisiin, sillä
niin vältettäisiin uudet juhlat ja kulut. Sen vuoksi Pasimunda ryhtyi
uudelleen puheisiin Cassandran vanhempien kanssa ja pääsi hyviin
tuloksiin. Ja hän, hänen veljensä ja Cassandran vanhemmat päättivät
keskenään, että samana päivänä, jolloin Pasimunda pitää häitä Efigenian
kanssa, vietetään myöskin Ormisdan ja Cassandran häät.
Tämä tieto oli Lisimacosta hyvin vastenmielinen, sillä hän näki sen
pistävän toivonsa, joka oli, että jollei Ormisda ota Cassandraa, niin
joutuu neito varmaan hänelle itselleen. Mutta älykkäänä miehenä hän
salasi harminsa ja alkoi miettiä keinojakin, millä tavalla voisi estää
sellaiset aikeet toteutumasta. Eikä hän huomannut muuta neuvoa kuin
sen, että Cassandra oli ryöstettävä.
Tämä näytti hänestä helpolta virkamahdin avulla, joka hänellä oli,
mutta samalla julkeammalta kuin se olisi ollut, ellei hän olisi ollut
tuossa virassa. Mutta lopulta, pitkän ajattelun perästä, väistyi
kunniantunto rakkauden tieltä ja hän päätti ryöstää Cassandran, tuli
mitä tuli. Ja miettiessään, millaisia tovereita hän tässä yrityksessä
tarvitsisi ja millä menetelmällä hän sen suorittaisi, johtui hänen
mieleensä Cimone, jota hän piti tovereineen vankeudessa! Ja hän
ajatteli, ettei hän mistään saisi parempaa ja uskollisempaa apulaista
tässä asiassa kuin Cimone.
Sen vuoksi noudatti hän seuraavana yönä Cimonen salaa kammioonsa ja
alkoi puhua hänelle näin: Cimone, jumalat ovat ihmisille parhaita ja
anteliaimpia lahjojen jakajia, mutta samalla he tietävät myös koetella
heidän kuntoaan. Ja niitä, jotka he näkevät lujiksi ja vakaiksi
kaikissa onnen käänteissä, pitävät he korkeimpain palkintojen arvoisina
heidän uljuutensa vuoksi. Sinun kunnostasi he tahtoivat varmempaa
näytettä kuin olisit voinut antaa kotonasi, isäsi luona, jonka minä
tiedän mahdottoman rikkaaksi. Kalvavilla rakkauden suruilla tekivät he
ensin sinusta, älyttömästä eläimestä, mikäli olen kuullut, ihmisen;
sitten he tahtoivat kovilla vastoinkäymisillä ja nyt raskaalla
vankeudella tietää, muuttuiko luontosi siitä, mitä se oli silloin, kun
sait tuokion iloita ansaitsemastasi saaliista. Ja jos tosiaan ennallasi
olet, niin eivät he koskaan tarjonneet sinulle niin suurta iloa kuin
minkä he nykyhetkellä aikovat sinulle lahjoittaa. Ja että tavalliset
voimasi palaisivat ja rohkaisisit mielesi, aion nyt sinulle sen asian
todistaa. Pasimunda, joka iloitsee onnettomuudestasi ja koettaa
kiivaasti saada sinut hengiltä, kiirehtii nyt minkä voi häitään sinun
Efigeniasi kanssa, valmistautuen nauttimaan saaliista, jonka onni
sinulle ensin suopeasti antoi ja sitten sinulta nurjasti riisti. Kuinka
tuskallisesti tämä sinuun koskee, jos rakastat niin suuresti kuin
luulen, arvaan itsestänikin, sillä minua uhkaa Ormisda, Pasimundan
veli, tuona samana päivänä samanlaisella vääryydellä, sillä hän aikoo
viedä minulta Cassandran, jota minä rakastan enemmän kuin mitään muuta.
Ja tällaista kohtalon vääryyttä ja nurjuutta välttääksemme en näe sen
jättäneen meille muuta keinoa kuin henkemme voiman ja oikeat kätemme,
joihin kalpa kiintyköön avaamaan meille tietä, sinulle neitosi toiseen
ryöstöön, minulle ensimäiseen. Jos siis sinulla on hyvä halu, en tahdo
sanoa vapauteesi, sillä siitä välität luullakseni ilman rakastettuasi
sangen vähän, vaan saamaan naisesi uudestaan, niin nyt ovat jumalat
hänet käsiisi antaneet, jos seuraat minua minun hankkeissani.
Nuo sanat palauttivat täydellisesti rohkeuden Cimonen sieluun ja kauan
vitkailematta hän vastasi: Lisimaco, et löydä innokkaampaa etkä
uskaliaampaa toveria siihen työhön kuin minä, jos siten saavutan sen,
mitä nyt minulle lupaat. Käske siis ainoastaan, mitä minun on tehtävä,
ja saat nähdä, että tottelen ihmeellisellä voimalla.
Silloin Lisimaco lausui: Kolmen päivän päästä tästä noudetaan nuoret
vaimot ensi kertaa miestensä taloon. Silloin on meidän, sinun
asestettuna kumppaniesi kanssa ja minun eräiden ystävieni seurassa,
joihin täysin luotan, mentävä illan tullessa sinne ja ryöstettävä
naiset vierasten keskeltä laivaan, jonka minä olen salaa antanut
varustaa. Ja surmaamme sen, joka vastaamme tohtii asettua.
Cimonesta oli neuvo hyvä, ja hän jäi rauhallisena vankeuteen sovittuun
hetkeen saakka.
Hääpäivä tuli sitten, juhlat olivat suuret ja mainiot, ja veljesten
talon joka kolkassa vallitsi riemu.
Silloin Lisimaco, joka oli varustautunut kaikin puolin kuntoon, jakoi
mielestään otollisella hetkellä Cimonen ja hänen toverinsa sekä samoin
omat ystävänsä, joilla kaikilla oli aseet vaatteiden alla, kolmeen
osastoon, kun ensin oli tulistanut heitä monilla sanoilla yritykseen.
Näistä osastoista hän lähetti varovaisesti yhden satamaan, ettei kukaan
voisi estää heitä pääsemästä laivaan, sitten kun se oli oleva tarpeen,
ja kahden muun kanssa hän meni Pasimundan talolle. Siellä hän jätti
toisen osastoistaan ovelle, ettei heitä voitaisi sulkea sisään ja estää
paluutietä. Ja viimeisten miesten ja Cimonen kanssa hän alkoi nousta
portaita.
Kun he tulivat saliin, jossa morsiamet istuivat jo monien muiden
naisten kanssa järjestyksessä aterialla, niin he karkasivat päin,
paiskasivat pöydät kumoon, kumpikin heistä otti omansa ja antaen ne
toveriensa syliin käskivät viemään ne heti valmiiksi varustettuun
laivaan.
Morsiamet alkoivat itkeä ja huutaa, ja samoin muutkin naiset ja
palkolliset, ja pian kaikui joka paikka pelkkää melskettä ja
vaikerrusta. Mutta Lisimaco ja Cimone ja heidän toverinsa sivalsivat
säilät huotrasta ja kulkivat ilman vähintäkään vastarintaa portaille,
kaikkien antaessa heille tietä. Mutta kun he laskeusivat alas, juoksi
Pasimunda, joka oli melskeen kuullut, heitä vastaan paksu sauva
kourassa. Cimone iski häntä silloin niin lujasti, että halkaisi melkein
puolitiehen hänen päänsä ja kaatoi hänet hengetönnä jalkoihinsa.
Onneton Ormisda juoksi veljensä avuksi, mutta hänkin sai surmansa
Cimonen lyönnistä, ja Lisimacon ja Cimonen kumppanit haavoittivat ja
löivät takaisin eräät muut, jotka vielä aikoivat lähestyä.
Ryöstäjät saapuivat nyt, jätettyään talon veren ja sekasorron,
vaikerruksen ja surun valtaan, ilman estettä kiireesti saaliineen
laivalle. Ja kun he olivat vieneet naiset laivaan ja itsekin nousseet
sinne tovereineen, työnsivät he airot veteen ja lähtivät iloisesti
matkoihinsa, kun ranta jo oli täynnä asestettuja miehiä, jotka olivat
tulleet naisia vapauttamaan.
Sitten Lisimaco ja Cimone purjehtivat Kretaan, jossa monet ystävät ja
sukulaiset ottivat heidät ilolla vastaan, ja he menivät naimisiin
rakastettujensa kanssa, valmistaen suuret juhlat ja nauttien iloisesti
ryöstönsä hedelmistä.
Kyprolla ja Kretalla nousi tämän heidän tekonsa vuoksi hälinää ja
suuria häiriöitä, joita kesti pitkän aikaa. Mutta viimein rupesivat
heidän ystävänsä ja sukulaisensa, jotka näillä saarilla asuivat,
sovittajiksi ja saivat asiat niin hyvin selvitetyksi, että Cimone voi
palata, jonkun aikaa maanpakoa kärsittyään, iloisesti Efigenian kanssa
Kyproon ja samoin Lisimaco Cassandran kanssa Rodoon.
Ja sitten eli kumpikin heistä tyytyväisenä kauan aikaa vaimonsa kanssa
omalla maallaan.