Simona rakastaa Pasquinoa. He ovat yhdessä eräässä puutarhassa;
Pasquino hieroo hampaitaan salvian lehdellä ja kuolee. Simona
vangitaan, mutta kun hän tahtoo näyttää tuomarille, miten
Pasquino kuoli, hieroo hänkin hampaitaan samanlaisella lehdellä,
ja kuolee samalla tavalla.
Oli kerran, ei kauan aikaa sitten, Firenzessä sangen kaunis ja
säätyynsä katsoen viehättävä tyttö, köyhän isän tytär nimeltä Simona.
Ja vaikka hänen täytyi hankkia omilla käsillään leipä, jota hän söi, ja
elättää henkeään villan-kehruulla, niin ei hän silti ollut mieleltä
niin köyhä, ettei hän olisi uskaltanut ottaa vastaan Amoria sydämeensä.
Tämä olikin näyttänyt jo kauan tahtovansa mennä sinne erään nuorukaisen
miellyttävän käytöksen ja sanain avulla, joka nuorukainen ei ollut
korkeampaa säätyä kuin hänkään ja jonka hänen isäntänsä, kutomomestari,
lähetti usein tuomaan hänelle villoja kehrättäväksi.
Kun hän siis oli ottanut vastaan Amorin miellyttävän nuorukaisen
muodossa, jota hän rakasti ja jonka nimi oli Pasquino, niin halusi hän
suuresti mennä pitemmällekin, mutta ei uskaltanut. Ja siksipä hän
kehrätessään huokaisikin joka langan kierroksella, minkä hän pyöräytti
rullalle, tuhansia tulta kuumempia huokauksia, kun muisteli häntä, joka
oli villat hänelle kehrättäviksi antanut. Pasquino oli taas toisaalta
tullut sangen huolehtivaksi siitä, että hänen mestarinsa villat
kehrättäisiin hyvin, ja tarkasti ne kehruut, joita Simona kehräsi,
useammin kuin muut, ikäänkuin niiden olisi ollut riitettävä kaikkiin
kankaihin.
Tällä tavalla, kun nyt toinen tarkasti ja toinen iloitsi siitä, että
häntä tarkastettiin, tapahtui, että poika tuli rohkeammaksi kuin hänen
tapansa oli ollut ja tyttö suisti paljon pelkoaan ja häveliäisyyttään,
joihin hän oli tottunut, niin että he viimein yhtyivät yhteisiin
iloihin. Ja niin he puolelta ja toiselta näihin ihastuivat, ettei
toinen suinkaan odottanut toisen niihin häntä kutsuvan, vaan he
riensivät toistensa mieltä noudattamaan yhtaikaa toisiaan pyytäen. Ja
kun tämä heidän huvinsa siten jatkui päivä päivältä ja tuli jatkuessaan
yhä kuumemmaksi, niin sattui, että Pasquino sanoi Simonalle haluavansa
kaikin mokomin, että tyttö keksisi keinon tullakseen erääsen
puutarhaan, jonne hän tahtoi hänet viedä, sillä siellä he voisivat olla
mukavammin ja epäluuloa herättämättä yhdessä.
Simona sanoi, että se on hänestä mieleen. Ja hän uskotteli isälleen
eräänä sunnuntaina aterian jälkeen, että hän aikoo mennä anejuhlaan San
Galloon, mutta menikin erään ystävättärensä kanssa nimeltä Lagina
puutarhaan, jonka Pasquino oli hänelle neuvonut. Sinne tuli sitten
Pasquino ja eräs hänen toverinsa, jonka nimi oli Puccino, mutta jota
sanottiin Strambaksi eli Länkisääreksi. Ja kun siellä oli tehty uusi
lemmenliitto Stramban ja Laginan välillä, niin Pasquino ja Simona
menivät huvittelemaan yhteen puutarhan osaan ja jättivät Stramban ja
Laginan toiseen.
Siinä puutarhan osassa, johon Pasquino ja Simona olivat menneet, oli
hyvin suuri ja kaunis salviapensas, jonka juurelle he asettuivat
istumaan. Ja kun he olivat huvitelleet melkoisen aikaa keskenään ja
puhelleet ateriasta, jonka he aikoivat siinä puutarhassa kaikessa
rauhassa nauttia, niin Pasquino kääntyi suureen salviapensaasen päin ja
otti siitä yhden lehden ja alkoi hieroa sillä hampaitaan ja ikeniään
sanoen, että salvia puhdistaa hyvästi ne kaikesta, mitä niihin jää, kun
on syöty. Ja kun hän oli jonkun aikaa siten hieronut, niin alkoi hän
jälleen puhua ateriasta, josta oli äsken puhunut.
Mutta kauan hän ei ollut puhellut, ennenkuin hän alkoi kasvoiltaan
muuttua, ja tämän muutoksen jälkeen ei kulunut pitkää aikaa, kun
häneltä meni näkö ja puhelahja, ja vähän ajan päästä hän kuoli.
Kun Simona tämän näki, niin alkoi hän itkeä ja huutaa ja kutsua
Strambaa ja Laginaa paikalle. Nämä juoksivat kiireesti sinne, ja kun he
näkivät, että Pasquino oli ei ainoastaan kuollut, vaan jo aivan
pöhöttynytkin ja saanut sekä kasvonsa että koko ruumiinsa täyteen
mustia pilkkuja, niin Stramba huusi heti: Voi sinua kelvoton nainen,
sinä olet hänet myrkyttänyt!
Ja hän nosti suuren melun, niin että monet, jotka asuivat lähellä
puutarhaa, sen kuulivat. Nämä juoksivat hätään, ja kun he tapasivat
Pasquinon kuolleena ja pöhöttyneenä ja kuulivat Stramban valittavan ja
syyttävän Simonaa, että hän oli muka petollisesti hänet myrkyttänyt, ja
kun Simona, joka oli joutunut melkein suunniltaan tuskasta ja tästä
äkillisestä tapahtumasta, joka oli riistänyt häneltä hänen
rakastettunsa, ei osannut itseään puolustaa, niin kaikki uskoivat, että
oli tosiaan niinkuin Stramba sanoi. Sentähden otettiin Simona, joka
itki yhä katkerasti, vangiksi ja vietiin podestan, kaupungin voudin
palatsiin.
Siellä kiirehtivät Stramba ja Atticciato Paksu ja Malagevole Häijy,
Pasquinon toverit, jotka olivat saapuneet paikalle, erästä tuomaria
niin, että hän ryhtyi tätä tapausta viivyttelemättä tutkimaan. Mutta
kun hän ei voinut ymmärtää, miten Simona olisi tässä asiassa menetellyt
pahassa aikomuksessa ja miten hän voisi olla syyllinen, niin tahtoi hän
Simonan läsnäollessa nähdä vainajan ruumiin ja paikan ja tavan, miten
kuolema oli hänen kertomansa mukaan tapahtunut, sillä hänen sanoistaan
ei tuomari sitä ymmärtänyt tarpeeksi hyvin.
Hän antoi siis minkäänlaista melua herättämättä viedä Simonan sinne,
jossa Pasquinon ruumis vielä makasi, paisuneena kuin tynnyri; ja meni
itse perästä ja kummasteli, millainen ruumis oli, ja kysyi sitten
Simonaita, miten se oli tapahtunut.
Tämä lähestyi salviapensasta, ja kun hän oli kertonut koko äskeisen
tarinansa, niin hän, tehdäkseen tuomarille aivan selväksi tapauksen,
joka oli sattunut, hieroi hampaitaan yhdellä noista salvian lehdistä
niinkuin Pasquinokin oli tehnyt. Stramba ja Atticciato ja muut
Pasquinon ystävät ja toverit pilkkasivat tuomarin läsnäollessa Simonan
sanoja ja menettelyä turhiksi ja perättömiksi ja syyttivät häntä
entistä kiivaammin katalaksi olennoksi ja pyysivät ainoastaan yhtä
seikkaa, nimittäin että Simona tuomittaisiin sellaisesta kataluudestaan
rangaistukseksi tuleen. Mutta silloin sattui, että tuon onnettoman,
joka seisoi paikallaan jäykistyneenä tuskasta, koska oli rakastettunsa
kadottanut, ja Stramban vaatiman rangaistuksen pelosta sekä siksi, että
oli hieronut salvialla hampaitaan, tapasi yhtäkkiä sama kohtalo, joka
oli äsken tullut Pasquinolle, kaikkien läsnäolijain suureksi ihmeeksi.
Oi te onnelliset sielut, joiden osaksi tuli samana päivänä päättää
tulinen rakkautenne ja maallinen elämänne, ja vielä onnellisimmat, jos
vaelsitte yhdessä samaan olinpaikkaan! ja iki-onnelliset, jos toisessa
elämässä saa yhä rakastaa ja te rakastatte toisianne siellä niinkuin
täälläkin teitte. Mutta kaikkein onnellisinta oli Simonan sielulle,
mikäli me, jotka elämme ja jäimme tänne hänen jälkeensä, ymmärrämme,
ettei kohtalo sallinut hänen viattomuutensa sortua Stramban ja
Atticciaton ja Malagevolen todistuksiin, miesten, jotka olivat ehkä
vain pelkkiä villankarstaajia tai vieläkin halvempia. Se avasi hänelle
kunniakkaamman tien ja johti Simonan, pelastaen hänet samalla
kuolemalla kuin hänen rakastettunsakin heidän hävyttömyydestään,
seuraamaan Pasquinonsa sielua, sen, jota hän oli niin suuresti
rakastanut.
Tuomari oli niinkuin kaikki, jotka siellä olivat, melkein tyrmistynyt
tästä tapahtumasta eikä tiennyt mitä siitä sanoa. Hän seisoi kauan
neuvotonna, kunnes viimein alkoi sitä tajuta ja sanoi: Tämä salvia
näyttää olevan myrkyllinen, seikka, joka ei ole salvialle tavallista.
Mutta ettei se voisi tuottaa kenellekään samanlaista turmiota, on se
hakattava juurta myöten poikki ja heitettävä tuleen.
Sen teki kohta tuomarin läsnäollessa se henkilö, joka oli puutarhan
vartiana, ja tuskin hän oli kaatanut suuren pensaan maahan, niin
ilmestyikin onnetonten rakastavaisten kuoleman syy.
Tämän salviapensaan alla oli nimittäin ihmeteltävän suuri konna,
jonka myrkyllisestä hengityksestä arvattiin sen salvian tulleen
myrkylliseksi. Ja kun kellään ei ollut uskallusta lähestyä konnaa, niin
tehtiin sen ympärille valtava risurovio ja poltettiin se siihen samalla
kuin salviakin.
Ja niin päättyi herra tuomarin tutkinto Pasquino poloisen kuolemasta.
Ja Stramba ja Atticciato ja Guccio Tuhrus ja Malagevole hautasivat
sitten Pasquinon ja hänen Simonansa, sellaisina pöhöttyneinä kuin he
olivat, San Paolon kirkkoon, johon seurakuntaan he kuuluivat.