Antwerpenin kreivi menee väärin syytettynä maanpakoon ja
jättää kaksi lastansa eri paikkoihin Englantiin. Kun hän
tulee sinne tuntemattomana takaisin, näkee hän ne hyvissä
oloissa. Hän astuu ratsupalvelijana Ranskan kuninkaan
sotaväkeen ja hänet huomataan viattomaksi ja asetetaan
entiseen arvoonsa.
Kun Rooman keisarikunta oli siirtynyt Frankilaisilta Saksalaisille,
syntyi noiden kahden kansan välillä ankara vihollisuus ja katkera ja
pitkäaikainen sota, jonka vuoksi Ranskan kuningas ja hänen poikansa,
sekä puolustaakseen omaa maataan että ahdistaakseen muiden maita,
järjestivät suunnattoman sotajoukon niin valtakuntansa kuin ystävien ja
omaistenkin kaikilla voimilla, käydäkseen vihollisten kimppuun. Mutta
ennenkuin he siihen ryhtyivät, asettivat he, ettei kuningaskunta olisi
jäänyt hallituksetta, Gualtierin, Antwerpenin kreivin, jonka he
tiesivät jaloksi ja ymmärtäväksi mieheksi ja sangen uskolliseksi
ystäväkseen ja palvelijakseen, sijaansa koko Ranskan kuningaskunnan
hallitustoimiin ja ylimmäksi viranhoitajaksi; sillä vaikka hän oli
suuri mestari sotataidossakin, näytti hän heistä kuitenkin olevan
sopivampi hienoihin tehtäviin kuin noihin heidän rasituksiinsa. Ja
tämän jälkeen he lähtivät matkalle.
Gualtieri alkoi siis älykkäästi ja huolellisesti hoitaa hänelle
annettua virkaa ja neuvotteli aina kuningattaren ja hänen miniänsä
kanssa; ja vaikka nämä oli jätetty hänen suojeltavikseen ja silmällä
pidettävikseen, kunnioitti hän kuitenkin heitä valtiattarinaan ja
esivaltanaan.
Mainittu Gualtieri oli ruumiiltaan sangen kaunis ja iältään noin
neljäkymmen-vuotias ja niin miellyttävä ja jalotapainen kuin ylimys
koskaan olla saattaa. Ja paitsi tätä oli hän kaikkein kohteliain ja
hienoin ritari, mitä siihen aikaan tunnettiin, sekä mies, joka pukeutui
heistä kaikkein hienoimmalla tavalla. Ja kun nyt Ranskan kuningas ja
hänen poikansa olivat mainitussa sodassa ja Gualtierin vaimo oli
kuollut, jättäen hänelle ainoastaan poikalapsen ja tytön, jotka olivat
vielä pieniä, niin tapahtui, koska Gualtieri oleskeli mainittujen
naisten seurassa ja puheli usein heidän kanssaan valtakunnan
asioista, että kuninkaan pojan vaimo loi silmänsä häneen ja ihastui
intohimoisesti hänen ulkomuotoonsa ja käytökseensä ja alkoi palaa
kiivaasti salaista rakkautta häneen. Ja koska hän tiesi olevansa nuori
ja kukoistava ja ettei Gualtierilla ollut vaimoa, niin arveli hän, että
hänen halunsa olisi helppo täyttää. Ja ajatellen, ettei häntä siinä
suhteessa ollut estämässä mikään muu kuin hänen oma häveliäisyytensä,
päätti hän ajaa sen kokonaan tiehensä ja ilmaista kreivi Gualtierille
kaikki.
Kun hän siis eräänä päivänä oli yksin ja hetki näytti hänestä
suotuisalta, niin lähetti hän pyytämään Gualtieria luoksensa, ikäänkuin
olisi tahtonut jutella hänen kanssaan muista asioista. Kreivi, jonka
ajatukset olivat sangen kaukana tämän naisen aikeista, menikin
viivyttelemättä hänen luokseen. Ja kun Gualtieri oli asettunut,
niinkuin nainen tahtoi, hänen kanssaan eräälle leposijalle aivan kahden
kesken eräässä huoneessa ja kysynyt häneltä jo kaksi kertaa syytä,
miksi hänet oli sinne noudatettu, ja rouva oli vain vaiennut, niin
viimein tämä, rakkauden pakottamana ja tullen häpeästä aivan
punaiseksi, alkoi melkein itkien ja kovasti vavisten ja sammaltavin
sanoin puhua:
Kallis ja suloinen ystäväni ja herrani, te voitte, koska olette älykäs
mies, helposti ymmärtää, miten suuri miesten ja naisten heikkous on, ja
erilaisista syistä toisissa asioissa suurempi kuin toisissa. Ja siksi
ei oikeudenmukaisen tuomarin kohtuudella sovikaan rangaista samasta
synnistä erilaatuisia henkilöitä samalla rangaistuksella. Kukapa olisi
sellainen, joka väittäisi, etteivät köyhä mies tai köyhä nainen, joiden
tulee omalla vaivallaan ansaita, mitä he elatuksekseen tarvitsevat,
olisi, jos heitä lempi kiihoittaa ja he sitä noudattavat,
paljon moitittavampia kuin ylhäisnainen, joka on rikas ja elää
toimettomuudessa ja jolta ei puutu mitään, mitä hän vaan haluaa? Luulen
tosiaan, ettei kukaan. Sentähden ovat mielestäni viimeksi mainitut
ominaisuudet melkein täysi puolustus sille naiselle, jolla ne
ovat, silloin, jos hän sattuu hairahtumaan rakkauteen. Ja loppu
puolustuksesta riippuu siitä, onko nainen valinnut itsellensä älykkään
ja kunnollisen rakastajan, jos rakastunut on voinut sen löytää. Kun nyt
nämä molemmat seikat, minun ajatukseni mukaan, voi sovittaa minuun ja
paitsi niitä vielä paljon muita, jotka johdattavat minua rakkauteen,
niinkuin esimerkiksi nuoruuteni ja mieheni kaukana-olo, niin varmaankin
ne nousevat minun hyväkseni puolustamaan minun tulista rakkauttani
teidän silmissänne. Ja jos ne syyt voivat vaikuttaa teihin niinkuin ne
älykkäihin miehiin varmasti vaikuttavat, niin rukoilen, että antaisitte
minulle neuvoa ja apua siinä asiassa, jossa niitä teiltä pyydän. Niin
on, että minä en voi mieheni poissaolon tähden vastustaa en lihan
kiihoitusta enkä rakkauden mahtia, jotka ovat niin voimakkaita, että
ovat voittaneet lujimmatkin miehet, eivätkä ainoastaan hentoja naisia,
monen monta kertaa, ja voittavat yhä joka päivä; vaan olen tässä
mukavassa ja toimettomassa elämässä, jossa minut näette ja joka on
edullinen rakkaudelle, antanut itseni yllättää niin, että olen
rakastunut. Ja vaikka tunnustan, että sellainen seikka, jos se
tiedettäisiin, ei olisi kunniallista, niin en pidä sitä nyt, kun se on
salattu ja pysyy salassa, juuri laisinkaan sopimattomana. Ja lisäksi on
Amor ollut minulle niin suosiollinen, ettei hän suinkaan ole riistänyt
minulta tarvittavaa arvostelukykyä rakastajaa valitessani, vaan on
päinvastoin sitä minulle paljon lisännyt, näyttäen minulle teidät
kyllin arvokkaaksi sellaisen naisen rakastaa kuin minä olen; sillä
teitä pidän minä, ellei arvosteluni petä, kaikkein kauneimpana,
kaikkein rakastettavimpana ja kohteliaimpana ja älykkäimpänä ritarina
mitä Ranskan kuningaskunnassa olla saattaa. Ja niinkuin minä voin sanoa
olevani miestä vailla, niin olette tekin vaimoa vailla. Ja sentähden
pyydän minä teiltä, sen suuren rakkauden nimessä, jota teitä kohtaan
tunnen, ettette kieltäisi rakkauttanne minulta, vaan säälisitte minun
nuoruuttani, joka tosiaan hiutuu teidän tähtenne niinkuin jää tulessa.
Ja näitä sanoja seurasi niin runsaasti kyyneleitä, ettei naisella, joka
aikoi esittää vielä lisää rukouksia, ollut voimaa enempää puhua, vaan
hän loi silmänsä maahan ja heittäytyi kuin huumattuna ja itkevin
kasvoin kreivin rintaa vasten.
Kreivi, joka oli uskollinen vasalli, alkoi silloin ankarin sanoin
moittia sellaista hullua rakkautta ja työntää naista, joka tahtoi jo
heittäytyä hänen kaulaansa, pois luotaan, ja vannoi pyhillä valoilla,
että hän antaa ennen hakata itsensä neljäksi kappaleeksi kuin sallii
itsensä tai muiden tekevän herransa kunniaa vastaan sellaista.
Kun ylhäisnainen tuon kuuli, niin hän unohti heti rakkautensa ja sanoi
julmaan vihaan kiihtyneenä: Saisitteko siis, moukkamainen ritari, tällä
tavalla pilkata minun toiveitani? Jumala armahtakoon, ellen mieluummin
surmauta teitä, koska tahdotte minut tappaa, tai karkoita maasta.
Ja niin sanoen hän työnsi tuokiossa kätensä tukkaansa ja sotki ja
hajoitti sen ja repäisi sitten vaatteensa rinnan kohdalta ja alkoi
huutaa kovasti: Auttakaa, auttakaa, sillä Antwerpenin kreivi tahtoo
tehdä minulle väkivaltaa!
Kun kreivi tämän näki, niin hän, jolla oli paljon enemmän syytä epäillä
hovin kateutta kuin omaatuntoaan ja joka pelkäsi, että siitä syystä
uskottaisiin paremmin tuota katalaa naista kuin hänen viattomuuttansa,
nousi ylös ja meni huoneesta ja palatsista niin pian kuin voi ja pakeni
kotiinsa. Ja siellä hän asetti, muuta neuvoa miettimättä, lapsensa
hevosen selkään ja nousi itsekin satulaan ja ajoi niin nopeasti kuin
saattoi Calais'hen.
Naisen melutessa juoksivat monet paikalle, ja kun he näkivät hänet ja
kuulivat hänen huutonsa syyn, niin he eivät ainoastaan uskoneet hänen
sanojaan, vaan vieläpä lisäsivät, että kreivi oli käytellyt kauan aikaa
hempeyttä ja kauniita tapoja ainoastaan päästäkseen tähän päämaaliinsa.
He siis juoksivat vimmoissaan kreivin taloon ottamaan häntä vangiksi,
mutta kun he eivät häntä löytäneet, niin ryöstivät he ensin siitä
kaikki ja repivät sen sitten perustuksia myöten maahan. Tapahtuma tuli,
niin kierona kuin sitä kerrottiin, leiriin kuninkaan ja hänen poikansa
korviin, ja nämä vihastuivat suuresti ja tuomitsivat kreivin ja hänen
jälkeläisensä ainaiseen maanpakoon ja lupasivat suuria lahjoja sille,
joka toisi hänet joko elävänä tai kuolleena heille.
Kreivi, joka oli murheissaan siitä, että oli pakenemalla tehnyt itsensä
viattomasta vikapääksi, saapui itseään ilmaisematta tai tunnetuksi
tulematta lastensa kanssa Calais'hen ja kulki sieltä nopeasti Englannin
puolelle ja lähti huonoissa vaatteissa Lontoota kohti. Mutta ennenkuin
hän astui kaupunkiin, opetti hän monin sanoin kahta pientä lastaan, ja
varsinkin kahdessa tärkeässä asiassa: ensiksikin, että heidän oli
kärsivällisesti kannettava köyhä sääty, johon kohtalo oli heidät hänen
kanssaan syyttömästi saattanut; ja toiseksi, että heidän oli kaikin
keinoin varottava ilmaisemasta koskaan kenellekään, mistä he olivat ja
kenen lapsia, jos henki oli heistä kallis. Poika, jonka nimi oli Luigi,
oli noin yhdeksän-vuotias ja tyttö, Violante nimeltä, noin seitsemän;
mutta he ymmärsivät, mikäli heidän vähäinen ikänsä salli, sangen hyvin
isänsä opetuksen ja näyttivät sen sittemmin teossa. Ja tehdäkseen
neuvon toteuttamisen helpommaksi oli isästä tarpeellista muuttaa heidän
nimensä, ja sen hän teki, kutsuen poikalasta Perottoksi ja tytärtä
Giannettaksi. Ja kun he olivat köyhäin vaatteissa tulleet Lontoosen,
alkoivat he kulkea, niinkuin näemme ranskalaisten kulkurien tekevän,
pyytämässä almua.
Kun he eräänä aamuna sattumalta olivat siinä toimessa erään kirkon
edustalla, niin tapahtui, että muuan ylhäinen nainen, joka oli erään
Englannin kuninkaan marsalkan vaimo, näki kirkosta tullessaan tämän
kreivin ja hänen kaksi pikku lastansa, jotka pyysivät almua; ja hän
kysyi kreiviltä, mistä hän oli ja olivatko nuo hänen lapsiansa. Siihen
mies vastasi olevansa Picardiesta ja että hänen oli täytynyt
kelvottoman vanhimman poikansa pahojen töiden tähden paeta sieltä
näiden kahden kanssa, jotka olivat hänen lapsiaan. Ylimysnainen, joka
oli sääliväinen, loi silmänsä tyttäreen ja mieltyi häneen suuresti,
koska hän oli kaunis ja kohtelias ja suloinen, ja sanoi: Kunnon mies,
jos suostut jättämään minulle tämän tyttösesi, niin minä otan hänet
mielelläni, koska hän on hyvän näköinen. Ja jos hänestä tulee kunnon
nainen, niin naitan hänet sopivaan aikaan, sillä tavalla, että hänen
käy hyvin.
Kreiviä miellytti suuresti tämä pyyntö ja hän vastasi heti, että hän
suostuu, ja antoi kyyneleitä vuodattaen lapsensa hänelle ja sulki hänet
parhaiten hänen suosioonsa. Ja kun hän siten oli saanut tyttärensä
turvaan ja tiesi hyvin, kenen luokse, niin arveli hän, ettei hänen sovi
siellä oleskella kauempaa. Ja niinpä hän kulki almua anoen koko saaren
poikki ja saapui Perotton kanssa Walesiin, suurella vaivalla, sillä hän
ei ollut tottunut kulkemaan jalan. Siellä oli eräs toinen kuninkaan
marsalkka, joka piti suurta hovia ja paljon palvelijoita; ja tämän
hoviin tuli jonkun kerran sekä kreivi että hänen poikansa saamaan
syömistä. Ja koska hovissa oli eräs mainitun marsalkan poika ja muita
aatelismiesten poikia ja nämä harjoittivat kaikenlaisia lasten
leikkejä, kuten esimerkiksi juoksua ja hyppyä, niin alkoi Perotto
vähitellen sekautua heidän joukkoonsa ja teki taitavasti, jollei
paremminkin kuin muut, kaikki kokeet, mitä he keskenään tekivät. Sen
näki marsalkka erään kerran, ja kun pojan tavat ja käytös häntä
miellyttivät suuresti, niin hän kysyi, kuka hän oli. Hänelle
vastattiin, että hän oli erään köyhän miehen poika, joka kävi siellä
silloin tällöin almua anomassa. Marsalkka antoi silloin pyytää poikaa
mieheltä, ja kreivi, joka ei ollut mitään muuta Jumalalta
rukoillutkaan, luovutti hänet hänelle mielellään, vaikka hänestä olikin
raskasta hänestä erota.
Kun kreivi nyt oli pitänyt huolen pojasta ja tyttärestä, niin ajatteli
hän, ettei hän enää tahdo oleskella Englannissa, ja sentähden lähti
hän sopivassa tilaisuudessa Irlantiin. Ja kun hän oli saapunut
Strangfordiin, pestautui hän erään sikäläisen kreivin vasallin rengiksi
ja toimitteli kaikkia sellaisia asioita, jotka rengin tai tallipojan
tehtäviin kuuluvat. Ja siellä hän oleskeli pitkät ajat, kenenkään häntä
tuntematta, sangen epämukavissa ja vaivaloisissa oloissa.
Violante, nyt nimeltä Giannetta, varttui ylimysnaisen luona Lontoossa
vuosiltaan ja kooltaan ja kauneudessa, ja saavutti ylimysnaisen, hänen
miehensä sekä koko talonväen ja jokaisen hänet tuntevan suosion siinä
määrin, että oli merkillistä sitä nähdä. Eikä ollut ainoatakaan, joka
ei olisi hänen tapojaan ja käytöstään nähdessänsä sanonut, että hän on
suurimman onnen ja kunnioituksen arvoinen. Ja siksi nyt ylimysnainen,
joka oli ottanut hänet hänen isältään ja joka ei ollut saanut koskaan
tietää, kuka hänen isänsä oli, paitsi sitä, mitä hän oli kuullut
Gualtierilta itseltään, päätti hänet kunniallisesti naittaa, sen säädyn
mukaisesti, johon hän luuli tytön kuuluvan. Mutta Jumala, ihmisten
arvon oikea tuntija, joka tiesi Giannettan ylimysneidoksi ja että hän
sai viattomasti kärsiä toisen rikoksen tähden, päättikin toisin. Ja
täytyy uskoa, että se, mitä tapahtui, oli Hänen laupeutensa sallimaa,
siinä tarkoituksessa, ettei tuo ylhäinen neito joutuisi halvan miehen
käsiin.
Ylimysnaisella, jonka luona Giannetta eleli, oli miehestään yksi ainoa
poika, jota hän ja isä suuresti rakastivat, paitsi sen vuoksi, että hän
oli heidän lapsensa, vieläkin enemmän siksi, että hän sen kunnollaan ja
ansioillaan ansaitsi. Sillä hän oli niin hyvätapainen ja reipas ja
urhea ja kaunis muodoltansa, ettei vertaa. Hän oli iältään noin kuusi
vuotta vanhempi kuin Giannetta, ja kun hän näki, että tämä oli ylen
kaunis ja suloinen, niin hän rakastui häneen niin kovasti, ettei nähnyt
häntä etemmäksi. Mutta koska hän luuli hänen olevan alhaista säätyä,
niin ei hän edes tohtinut pyytää häntä isältään ja äidiltään
vaimokseen, vaan vieläpä hän, peljäten saavansa nuhteita siitä, että
oli ruvennut rakastamaan niin alhaista, piti rakkauttansa salassa miten
suinkin voi. Ja sentähden kidutti se häntä paljoa enemmän kuin jos hän
olisi sen ilmaissut. Niinpä tapahtuikin, että hän liiallisesta
murheesta sairastui, ja vaarallisesti. Häntä parantamaan pyydettiin
useita lääkäreitä, ja kun he olivat tutkineet yhden taudinmerkin
toisensa jälkeen, mutta eivät voineet hänen tautiaan tyystin tuntea,
niin olivat he kaikki toivottomia hänen paranemisestaan. Siitä kasvoi
isän ja äidin tuska ja mielipaha niin suureksi, että suurempaa ei olisi
voinut kantaa; ja monta kertaa he pyysivät hartaasti rukoillen
pojaltaan tietoa, mikä hänen vaivansa syy oli, mutta silloin hän
vastasi joko ainoastaan huoaten tai että hän tuntee aivan menehtyvänsä.
Mutta eräänä päivänä sattui, että kun hänen luonaan istui eräs lääkäri,
joka oli sangen nuori, mutta tieteessä syvästi oppinut, ja piti häntä
kädestä siitä paikasta, josta tunnustellaan valtimoa, niin Giannetta,
joka kunnioituksesta äitiä kohtaan palveli huolellisesti poikaa, astui
jostakin syystä kamariin, missä nuorukainen makasi. Tuskin nuorukainen
tytön näki, niin tunsi hän, vaikkei virkkanut sanaakaan eikä
liikahtanut, sydämessään rakkauden tulen entistä kiivaampana ja siksi
hänen valtimonsa alkoi lyödä tavallista kovemmin. Lääkäri huomasi sen
heti ja ihmetteli, mutta oli kuitenkin vaiti, nähdäkseen, kauanko tätä
lyöntiä kestäisi. Kun Giannetta meni huoneesta, hiljeni lyönti, ja
siksi lääkäri arveli osaksi jo keksineensä nuorukaisen sairauden syyn.
Ja kun hän oli ollut vähän aikaa siellä, kutsutti hän Giannettan
luokseen, ikäänkuin tahtoen jotain häneltä kysyä, mutta piti samalla
sairasta kädestä. Giannetta tuli heti, ja tuskin ehti hän astua
kamariin, niin nuorukaiselle tuli valtimon tykytys; ja kun tyttö oli
poistunut, se lakkasi. Silloin lääkäri arveli saavuttaneensa täyden
varmuuden, ja hän nousi ylös ja vei syrjään nuorukaisen isän ja äidin
ja sanoi heille: Teidän poikanne terveys ei riipu lääkärien avusta,
vaan se on Giannettan käsissä, jota nuorukainen, mikäli eräistä
merkeistä olen selvästi huomannut, tulisesti rakastaa, vaikkei tyttö
sitä huomaa, mikäli minä olen havainnut. Nyt tiedätte, mitä teidän on
tehtävä, jos hänen henkensä on teille kallis.
Ylimys ja hänen puolisonsa olivat tämän kuullessaan tyytyväisiä, että
oli edes jokin keino heidän poikansa pelastukseksi, vaikka heistä
olikin kovin raskasta, että tuo keino oli juuri se, miksi he sitä
pelkäsivät, nimittäin että heidän oli annettava Giannetta pojalleen
vaimoksi. He menivät siis, kun lääkäri oli lähtenyt, sairaan luokse, ja
äiti puhui hänelle näin:
Poikani, minä en olisi koskaan luullut sinun salaavan minulta mitään
toiveitasi, enkä varsinkaan silloin, kun näet riutuvasi sentähden,
etteivät ne mielestäni voi täyttyä. Sillä sinun olisi tullut ja
tulee olla varma siitä, ettei ole mitään, jota en tekisi sinua
tyydyttääkseni, vaikka se olisi hieman sopimatontakin, aivan kuin
tekisin sen omaksi hyväkseni. Kun kuitenkin olet niin menetellyt, on
Jumala toki ollut armahtavaisempi sinulle kuin sinä itse ja ilmaissut
minulle sinun vaivasi syyn, ettet tähän sairauteen kuolisi. Ja se ei
ole mitään muuta kuin ylenpalttista rakkautta, jota tunnet jotakin
nuorta tyttöä kohtaan, kuka hän sitten lieneekin. Ja totisesti sinun ei
olisi tarvinnut hävetä tätä ilmaista, sillä sinun ikäsi vaatii sitä, ja
ellet voisi rakastua, niin pitäisinpä sinua melkoisen epäkelpona. Älä
siis, poikani, arastele minua, vaan paljasta minulle turvallisesti
kaikki toivomuksesi, ja heitä pois synkkämielisyys ja ne ajatukset,
joita haudot ja joista tämä sairaus johtuu. Ja rohkaise itsesi ja ole
varma siitä, ettei ole mitään sellaista, jota saatat minulta iloksesi
vaatia ja jota minä en vointini mukaan tekisi, sillä minä rakastan
sinua enemmän kuin omaa henkeäni. Karkoita pois häveliäisyys ja pelko
ja sano minulle, voinko minä tehdä mitään rakkautesi edistämiseksi. Ja
jos et näe minun pitävän siitä harrasta huolta ja sitä sinun tähtesi
toteuttavan, niin sano minua julmimmaksi äidiksi, mikä milloinkaan on
pojan synnyttänyt.
Kun nuorukainen kuuli äidin sanat, niin hän ensin häpesi, mutta sitten
hän ajatteli, ettei yksikään muu voisi paremmin kuin hän hankkia hänen
toiveilleen tyydytystä, joten hän karkoitti häveliäisyytensä ja sanoi
näin:
Madonna, mikään muu seikka ei saanut minua salaamaan rakkauttani teiltä
kuin se, että olen nähnyt paljon henkilöitä, jotka, kun ovat itse
tulleet vanhoiksi, eivät tahdo muistaa olleensa ennen nuoria. Mutta
koska näen teidät tässä suhteessa älykkääksi, niin en ainoastansa ole
kieltämättä, että se, minkä sanotte huomanneenne, on totta, vaan
ilmaisenpa teille, kuka hän on, sillä ehdolla, että tulokset seuraavat,
vointinne mukaan, teidän lupaustanne. Ja sillä tavalla voitte minut
tehdä terveeksi.
Ylimysnainen (joka luotti liiaksi sellaiseen, jota hän ei sitten
voinutkaan toteuttaa siinä muodossa kuin hän aikoi) vastasi hänelle
huolettomasti, että hänen tulee vain turvallisesti ilmaista hänelle
kaikki toiveensa. Sillä hän ryhtyy viivyttelemättä toimiin, niin että
poika saa, mitä haluaa.
Äiti, vastasi silloin nuorukainen, meidän Giannettamme suuri kauneus ja
kiitettävät tavat ja se, etten ole voinut saada häntä huomaamaan enkä
säälimään rakkauttani, sekä myöskin, etten ole tohtinut ilmaista sitä
kenellekään, ovat minut saattaneet tilaan, jossa minut näette. Ja ellei
se, mitä olette minulle luvannut, tavalla tai toisella toteudu, niin
olkaa varma, että elämäni on lyhyt.
Äiti, josta hetki näytti soveliaammalta lohdutuksiin kuin moitteihin,
vastasi hymyillen: Ah, poikani, tämänkö tähden sinä siis rupesit
kärsimään? Ole rauhallinen ja jätä kaikki minun huolekseni, niin pian
paranet.
Nuorukainen, jonka nyt täytti toivo, osoitti silloin lyhyessä ajassa
valtavia toipumisen merkkejä. Siitä oli äiti hyvin tyytyväinen ja
päätti siis koettaa, miten hän voisi toteuttaa sen, mitä oli luvannut.
Ja hän kutsui eräänä päivänä Giannettan luokseen ja kysyi häneltä,
ikäänkuin leikillä, sangen kohteliaasti, oliko hänellä ollenkaan
rakastajaa.
Giannetta, joka tuli aivan punaiseksi, vastasi: Madonna, sellaisen
köyhän ja kotoaan karkoitetun tytön kuin minä olen, joka elää toisten
palveluksessa, niinkuin minä teen, ei pidä eikä ole hyvä ajatella
rakkautta.
Siihen sanoi ylimysnainen: No, jos teillä ei ole, niin me annamme
teille erään, jonka kanssa voitte elää tyytyväisenä ja iloita enemmän
kauneudestanne. Sillä ei ole sopivaa, että niin kaunis tyttö kuin te
elelee ilman rakastajaa.
Siihen Giannetta vastasi: Madonna, te olette ottanut minut isäni
köyhyydestä ja kasvattanut minua kuin omaa tytärtänne, ja siksi minun
tulisi täyttää kaikki teidän toiveenne. Mutta tässä en voi niitä
täyttää, ja uskon tekeväni siinä oikein. Jos te haluaisitte antaa
minulle miehen, niin häntä tahtoisin rakastaa, mutta muita en. Sillä
kun minulle ei ole isiltäni jäänyt muuta perintöä kuin siveys, niin
sitä aion suojella ja varjella niin kauan kuin elämääni riittää.
Nämä sanat tuntuivat ylimysnaisesta aivan vastaisilta sille asialle,
johon hän aikoi päästä, voidakseen täyttää lupauksensa pojalle, joskin
hän älykkäänä naisena ihailikin suuresti tytön menettelyä. Siksi hän
sanoi: Kuinka, Giannetta? Jos itse kuningas, joka on nuori herra, kuten
sinä olet sangen kaunis tyttö, toivoisi sinulta jotakin rakkauden
suosiota, niin kieltäisitkö häneltä?
Siihen vastasi Giannetta heti: Väkivaltaa voisi kuningas minulle tehdä,
mutta minun suostumuksellani ei hän saisi koskaan minulta muuta kuin
mikä on kunniallista.
Ylimysnainen ymmärsi nyt, millainen tyttö oli mieleltään, ja siksi hän
säästi sanoja ja päätti panna hänet kokeesen. Ja niinpä hän sanoi
pojallensa, että kun hän paranee, hän toimittaa Giannettan hänen
kanssaan samaan kamariin ja että pojan on koetettava saada häneltä,
mitä haluaa, sillä hänestä ei näyttänyt kunnialliselta saarnata kuin
parittaja poikansa puolesta ja rukoilla hänen ihailtuansa. Siihen ei
nuorukainen ollut millään muotoa tyytyväinen ja hän tuli yhtäkkiä taas
paljoa huonommaksi. Tämän nähdessään äiti ilmaisi Giannettalle
aikeensa, mutta kun hän huomasi hänet entistään jyrkemmäksi, niin
kertoi hän miehellensä, mitä oli tehnyt. Ja vaikka se tuntuikin heistä
raskaalta, niin päättivät he yksimielisesti antaa Giannettan pojalleen
vaimoksi, haluten mieluummin pitää poikansa elävänä ja vaimon seurassa,
joka ei ollut hänelle sopiva, kuin kuolleena ja ilman vaimoa. Ja niin
he monien puheiden jälkeen tekivät.
Giannetta oli tähän hyvin tyytyväinen ja kiitti hurskain mielin
Jumalaa, joka ei ollut häntä unohtanut. Mutta kuitenkaan ei hän koskaan
nimittänyt itseään muuksi kuin Picardien tytöksi.
Nuorukainen parani ja vietti niin iloiset häät, ettei vertaa, ja alkoi
kulutella aikojansa Giannettan kanssa.
Perotto, joka oli jäänyt Walesiin Englannin kuninkaan marsalkan luokse,
oli samoin kasvanut ja voittanut herransa suosion ja tullut niin
kauniiksi muodoltaan ja reippaaksi, että koko saarella oli vähän
sellaisia; eikä maassa ollut ainoaakaan, joka olisi turnauksessa ja
kamppailussa ja minkäänlaisessa muussa aseleikissä ollut niin mainio
kuin hän. Ja siksi oli hän, jota he kutsuivat nimeltä Picardien
Perotto, kaikkialla tunnettu ja kuuluisa. Ja niinkuin Jumala ei ollut
unohtanut hänen sisartaankaan, niin näytti hän sittemmin pitävänsä
mielessään häntäkin. Sillä sille seudulle tuli ruttomainen kuolettava
tauti, joka riisti sieltä melkein puolet ihmisiä, puhumattakaan, että
suurin osa eloonjääneistä pakeni pelosta toisille seuduille, joten koko
maa näytti hyljätyltä. Siinä rutossa kuoli marsalkka, Perotton isäntä,
ja tämän puoliso ja yksi hänen poikansa ja paljon hänen veljiään ja
lankojaan ja sukulaisiaan, eikä jäänyt muita kuin yksi naimaikäinen
tytär hänen perheestään sekä eräiden palvelijain joukossa Perotto. Ja
tämän otti mainittu tytär, kun rutto jonkun ajan päästä lakkasi, omasta
tahdostaan, koska hän oli uljas ja mainio mies, ja eräiden harvain
eloon jääneiden seutulaisten neuvosta mieheksensä, ja teki hänet kaiken
omaisuutensa herraksi, joka oli hänelle perintönä joutunut. Eikä
kulunut pitkää aikaa, niin Englannin kuningas kuuli, että marsalkka oli
kuollut, ja koska hän tunsi Picardien Perotton arvon, niin asetti hän
hänet vainajan seuraajaksi ja teki hänet marsalkakseen.
Ja näin kävi, lyhyesti kerrottuna Antwerpenin kreivin kahden viattoman
lapsen, jotka hän jätti ikäänkuin hukkaan.
Oli jo kulunut kahdeksastoista vuosi siitä, kun Antwerpenin kreivi
lähti pakoon Parisista. Silloin tuli hänelle, joka oleskeli Irlannissa
ja joka oli kärsinyt siellä paljon sangen surkeissa oloissaan, halu,
jos mahdollista nähdä, koskapa hän huomasi olevansa jo vanhakin, mitä
hänen lapsistaan oli tullut. Ja kun hän näki muuttuneensa koko
muodoltaan toiseksi kuin hän ennen oli ollut, ja tunsi pitkässä työssä
tulleensa vankemmaksi kuin hän oli nuorena ja mukavuudessa eläessään,
niin erosi hän sangen köyhänä ja huonossa asussa siitä, jonka luona hän
oli kauan ollut, ja kulki Englantiin ja meni siellä sinne, jonne hän
oli jättänyt Perotton, ja tapasi hänet marsalkkana ja suurena herrana
ja näki hänet terveenä ja voimakkaana ja muodoltaan kauniina miehenä.
Siitä hän iloitsi kovasti, mutta ei kuitenkaan tahtonut ilmaista
itseänsä, ennenkuin oli saanut tietoja Giannettasta. Niin ollen hän
lähti matkalle eikä seisattunut ennenkuin saapui Lontoosen; ja siellä
tiedusteli hän varovasti sitä ylhäisnaista, jolle hän oli tyttärensä
jättänyt, sekä tämän kohtaloa, ja kuuli Giannettan olevan sen naisen
pojan vaimona. Tämä miellytti häntä suuresti, ja kaikki hänen entiset
vastoinkäymisensä tuntuivat hänestä pieniltä, koska hän oli löytänyt
lapsensa elossa ja hyvissä oloissa. Häntä halutti kuitenkin tytärtänsä
nähdä, ja siksi hän alkoi seisoskella usein köyhän miehen tavalla hänen
talonsa luona. Siellä näki hänet eräänä päivänä Giachetto Lamiens,
sillä se oli Giannettan mies nimeltänsä, ja sääli häntä, kun huomasi,
että hän oli köyhä ja vanha, ja käski erään palvelijan viedä hänet
sisään ja antaa hänelle armeliaisuuden nimessä ruokaa. Ja sen teki
palvelija mielellään.
Giannettalla oli Giachetton kanssa jo monta lasta, joista vanhin ei
ollut kuin kahdeksan-vuotias, ja ne olivat kauneimpia ja suloisimpia
lapsia maailmassa. Nämä kun näkivät kreivin syömässä, tulivat kaikki
hänen ympärilleen ja ihastuivat siinä häneen, aivan kuin olisivat
salaisen voiman koskettamina aavistaneet, että hän oli heidän vaarinsa.
Hän jälleen, joka tiesi heidät lapsen-lapsikseen, alkoi osoittaa heille
rakkauttaan ja hyväillä heitä. Ja sen vuoksi eivät lapset tahtoneet
lähteä hänen luotaan, vaikka se, joka heitä kasvatti, kutsui heitä.
Tämän kuuli Giannetta, ja hän astui huoneestaan ja tuli sinne, missä
kreivi istui, ja uhkasi lyödä lapsiaan, elleivät he tekisi niinkuin
heidän opettajansa tahtoi. Lapset alkoivat silloin itkeä ja sanoivat,
että he tahtovat olla tämän hyvän miehen luona, joka rakastaa heitä
enemmän kuin koulumestari. Ja sille sekä ylimysnainen että ukko
nauroivat.
Kreivi oli noussut paikaltaan osoittamaan kunnioitustaan tyttärelleen,
ei väinkään isän tavalla, vaan kuin köyhä mies ainakin ylhäiselle
rouvalle. Ja ihmeellistä tyydytystä tunsi hän sielussaan hänet
nähdessään. Mutta Giannetta ei silloin eikä vastakaan tuntenut häntä
laisinkaan, koska hän oli tavattomasti muuttunut siitä, millainen hän
ennen oli, sillä hän oli nyt vanha ja harmaa ja parrakas ja oli tullut
laihaksi ja ruskeaksi, niin että hän näytti keneltä hyvänsä, mutta ei
kreiviltä. Ja kun ylimysnainen näki, etteivät lapset tahtoneet erota
hänestä, vaan itkivät, kun heitä tahdottiin ottaa pois, niin hän sanoi
opettajalle, että annettakoon heidän vielä vähän olla.
Kun nyt lapset siis olivat tuon hyvän miehen luona, niin sattui, että
Giachetton isä tuli kotiin, ja kuuli opettajalta tämän tapahtuman. Ja
silloin hän, joka oli Giannettalle karsas, sanoi: Anna siis, hiisi
vieköön, heidän siellä olla, siten he näyttävät, millaisia ovat
syntyisin. He ovat äidin puolelta sukuaan kerjäläisiä, ja siksi ei sovi
ihmetellä, että he ovat mielellään kerjäläisten seurassa!
Kreivi kuuli nämä sanat ja ne karvastelivat häntä; mutta kuitenkin hän
kohautti vain olkapäitään ja kärsi tämän solvauksen niinkuin hän oli
monta muuta kärsinyt. Mutta Giachetto, joka oli kuullut, mikä ilo
lapsilla oli tuosta hyvästä miehestä, nimittäin kreivistä, rakasti
lapsiaan niin suuresti, että hän ei voinut nähdä heidän itkuaan, vaan
käski sanomaan kunnon miehelle, niin vastenmielistä kuin se hänestä
olikin, että jos hän haluaa jäädä heille johonkin palvelukseen, niin
hänet otetaan. Tämä vastasi, että hän jää sinne mielellään, mutta ettei
hän osaa tehdä muuta kuin hoidella hevosia, jota hän oli tehnyt kaiken
ikänsä. Hänen haltuunsa annettiin siis hevonen, ja aina kun hän oli
saanut pidetyksi huolen siitä, alkoi hän leikitellä lasten kanssa.
Sillä aikaa, kun kohtalo kerrotulla tavalla johti Antwerpenin kreiviä
ja hänen lapsiaan, tapahtui, että Ranskan kuningas, joka oli solminut
monet aselevot Saksalaisten kanssa, kuoli ja hänen sijaansa kruunattiin
poika, jonka vaimona se nainen oli, jonka tähden Antwerpenin kreivi oli
ajettu maanpakoon. Tämä kuningas aloitti, kun viimeinen aselepo oli
loppunut, taas kiivaan sodan Saksalaisia vastaan, jolloin Englannin
kuningas, joka oli hänelle uusi sukulainen, lähetti hänelle avuksi
paljon väkeä, marsalkkansa, Perotton, sekä Giachetto Lamiensin, toisen
marsalkkansa pojan, johdolla. Viimemainitun kanssa lähti tuo hyvä
mieskin, nimittäin Antwerpenin kreivi, ja oleskeli leirissä kenenkään
tuntematta hyvät ajat tallirenkinä. Ja siellä hän, joka oli pystyvä
mies, vaikutti sekä neuvoilla että töillä enemmän hyvää kuin häneltä
saattoi odottaakaan.
Sodan aikana tapahtui, että Ranskan kuningatar sairastui vaarallisesti;
ja kun hän tunsi kuolemansa lähestyvän, niin hän ripitytti syntiensä
painamana hurskaasti itsensä Rouenin arkkipiispalla, jota kaikki
pitivät sangen pyhänä ja hyvänä ihmisenä. Ja muitten syntiensä mukana
hän kertoi, mitä suurta vääryyttä Antwerpenin kreivi oli hänen tähtensä
saanut kärsiä. Eikä hän tyytynyt sanomaan hänelle ainoastaan tätä, vaan
kertoi monien muiden arvokkaiden miesten kuullen kaikki, miten se oli
tapahtunut, ja pyysi heitä kuninkaan kanssa toimimaan niin, että
kreivi, jos hän eli, tai joku hänen lapsistaan, ellei hän itse elänyt,
asetettaisiin entiseen arvoonsa. Eikä hän kauan sen jälkeen elänytkään,
vaan lähti tästä maailmasta ja hänet haudattiin kunniakkaasti.
Kun tästä ripistä kerrottiin kuninkaalle, niin hän huokaisi suruissaan
kunnon miehelle tehdyn vääryyden tähden ja huudatti sitten heti koko
sotajoukossa ja sitäpaitsi monissa muissa paikoissa, että se, joka
antaa hänelle tietoja Antwerpenin kreivistä tai jostakusta hänen
lapsistaan, saa häneltä tavattoman palkinnon kustakin heistä, sillä hän
oli kuningattaren ripistä nähnyt hänet syyttömäksi siihen, jonka tähden
hän oli mennyt maanpakoon, ja aikoi palauttaa hänet entiseen arvoonsa
ja vielä suurempaankin.
Kun kreivi, tallirengin muodossa, tämän kuuli ja ymmärsi, että se oli
täyttä totta, niin hän meni heti Giachetton luokse ja pyysi häntä
tulemaan kanssaan Perotton puheille, sillä hän tahtoi ilmaista heille
miehen, jota kuningas haeskeli. Ja kun he sitten olivat kolmin yhdessä,
niin kreivi sanoi Perottolle, joka oli jo aikeissa ilmaista itsensä:
Perotto, tällä Giachettolla, joka on tässä, on sinun sisaresi vaimona,
mutta hän ei ole saanut lainkaan myötäjäisiä. Ja ettei sisaresi jäisi
myötäjäisittä, minä tahdon, että Giachetto eikä kukaan muu, saa sen
suuren palkinnon, jonka kuningas lupaa sinusta; hän ilmoittakoon siis
sinut Antwerpenin kreivin pojaksi, ja Violanten vaimokseen ja sinun
sisareksesi, ja minut Antwerpenin kreiviksi, joka olen teidän isänne.
Tämän kuultuansa Perotto katsoi häntä tarkasti ja tunsi hänet heti ja
heittäytyi itkien hänen jalkoihinsa ja syleili häntä ja sanoi: Isäni,
olkaatte hyvin tervetullut.
Kun Giachetto kuuli, mitä kreivi oli sanonut, ja näki, mitä Perotto
teki, valtasi hänet samalla kertaa sellainen hämmästys ja sellainen
ilo, että hän tuskin tiesi, mitä tehdä. Mutta sitten hän uskoi
kuulemansa ja häpesi suuresti loukkaavia sanoja, joita hän oli
käyttänyt kreiviä kohtaan, kun tämä oli tallirenkinä, lankesi itkien
hänen jalkoihinsa ja pyysi häneltä nöyrästi kaikkia entisiä
solvauksiaan anteeksi. Ja kreivi antoi hänelle sangen suopeasti
anteeksi ja nosti hänet ylös maasta.
Ja kun he sitten kaikki kolme olivat kertoneet toisillensa monituisia
kokemuksiaan ja paljon itkeneet ja paljon iloinneet yhdessä, niin
tahtoivat Perotto ja Giachetto puettaa kreivin, mutta siihen tämä ei
millään muotoa suostunut, vaan tahtoi, että Giachetton oli sitten, kun
hän oli saanut varmasti tietää saavansa luvatun palkinnon, esitettävä
hänet kuninkaalle tällaisena ja tallirengin puvussa, tuottaakseen
hänelle enemmän häpeää. Giachetto lähti siis kreivin ja Perotton
seuraamana kuninkaan eteen ja tarjoutui ilmaisemaan hänelle kreivin ja
hänen lapsensa, jos kuningas antaisi hänelle palkinnon, niinkuin oli
kuulutettu. Kuningas tuotatti heti kaikista heistä määrätyt palkinnot,
jotka olivatkin Giachetton silmistä ihmeelliset nähdä, ja sanoi, että
hän saa viedä ne heti, jos ilmaisee todella kreivin ja hänen lapsensa,
niinkuin oli luvannut.
Silloin Giachetto käännähti ja asetti kreivin, tallirenkinsä, ja
Perotton eteensä ja sanoi: Armollinen herra, tässä on isä ja poika.
Tytär, joka on minun vaimoni, ei ole täällä, mutta Jumalan avulla
saatte hänet pian nähdä.
Kun kuningas tämän kuuli, niin hän katseli kreiviä, ja vaikka tämä oli
paljon muuttunut siitä, mitä hän oli ollut ennen, niin tunsi kuningas
hänet kuitenkin, jonkun aikaa häntä katseltuaan. Ja melkein vesissä
silmin nosti hän kreivin, joka oli polvillaan, ylös maasta ja suuteli
ja syleili häntä. Ja hän otti ystävällisesti vastaan myöskin Perotton,
sekä käski, että kreiville oli heti toimitettava sellaiset vaatteet ja
palkolliset ja hevoset ja muut varustukset kuin hänen arvonsa vaatii,
mikä heti tapahtuikin. Paitsi sitä osoitti kuningas myöskin
Giachettolle suurta kunnioitustaan ja tahtoi saada tietää kaikki hänen
entiset vaiheensa.
Ja kun Giachetto otti ne kalliit lahjat siitä, että oli ilmaissut
kreivin ja hänen lapsensa, niin sanoi kreivi hänelle: Ota nämä herramme
ja kuninkaamme anteliaisuuden lahjana ja muista sanoa isällesi,
etteivät sinun lapsesi, hänen ja minun lapsenlapseni, ole äidin
puolelta syntyisin kerjäläisiä.
Giachetto otti lahjat ja noudatti vaimonsa ja hänen anoppinsa Parisiin,
jonne myöskin Perotton vaimo tuli. Ja siellä riemuittiin suuresti
kreivin seurassa, jolle kuningas oli antanut kaikki hänen omaisuutensa
takaisin ja tehnyt hänet ylhäisemmäksi mieheksi kuin hän oli ikänään
ollut.
Sitten palasi kukin kuninkaan luvalla kotiinsa, mutta kreivi eli
kuolemaansa saakka Parisissa kunniakkaampana kuin koskaan ennen.