Genovalainen Bernabò menettää Ambrogiuolon petoksen kautta
vetonsa ja antaa käskyn, että hänen viaton vaimonsa on
surmattava. Tämä pelastuu ja astuu miehen puvussa sultaanin
palvelukseen. Hän tapaa pettäjän ja toimittaa Bernabòn
Aleksandriaan, ja kun petturi siellä on rangaistu, pukeutuu
jälleen naisen vaatteihin ja palaa miehensä kanssa rikkaana
Genovaan.
Parisissa, eräässä majatalossa oli kerran muutamia rikkaita
italialaisia kauppiaita, yksi yhdessä ja toinen toisessa liikeasiassa,
niinkuin sellaisten tapana on. Ja kun he eräänä iltana olivat syöneet
hauskasti yhdessä illallista, niin alkoivat he keskustella
monenmoisista asioista, ja siirtyessään puheesta toiseen johtuivat he
juttelemaan myöskin vaimoistansa, jotka oli jätetty kotiin. Ja eräs
alkoi pilallansa puhua: En tiedä, mitä minun vaimoni nyt tehnee, mutta
sen tiedän hyvin, että kun täällä saan käsiini tytön, joka minua
miellyttää, niin pistän syrjään rakkauden, jota tunnen vaimoani
kohtaan, ja hankin tästä täällä niin paljon huvitusta kuin taidan.
Toinen vastasi: Ja minä teen samalla tavalla. Sillä jos luulen, että
vaimoni hankkii itselleen jonkun seikkailun, niin hän sen tekee, ja jos
en sitä usko, niin hän tekee sen kuitenkin. Ja siksi on parasta mitata
samalla mitalla; niinkuin aasi potkii, niin seinä vastaa.
Ja kolmas johtui puheessaan melkein samaan päätelmään. Ja lyhyesti
sanoen: kaikki näyttivät olevan yhtä mieltä siitä, etteivät vaimot,
jotka he olivat jättäneet yksin kotiin, kuluta suinkaan hukkaan
aikaansa.
Ainoastaan yksi heistä, genovalainen, jonka nimi oli Bernabò Lomellino,
väitti toista ja vakuutti saaneensa Jumalan erityisestä armosta
vaimokseen naisen, joka oli täydellisin kaikissa avuissa, mitä naiselta
voi vaatia, vieläpä kohtuullisessa määrin ritariltakaan tai
ylimysnuorukaiselta, joten tuskin koko Italiassa oli hänen vertaistaan.
Sillä hän oli kaunis ruumiiltaan, ja vielä aivan nuori ja virkeä, ja
notkea vartaloltaan. Eikä ollut mitään, mikä naisen tehtäviin kuuluu,
kuten esimerkiksi töiden valmistaminen silkistä ja muut sellaiset,
joita hän ei olisi osannut tehdä paremminkin kuin kukaan toinen. Ja
sitäpaitsi hän ei sanonut tietävänsä ainoaakaan pöytäpoikaa tai
palvelijaa, tai miksi sellaista sanoisi, joka tarjoilisi
huomaavaisemmin pöydässä herralleen kuin hänen vaimonsa teki, sillä hän
oli ylen kohtelias ja älykäs ja sävyisä.
Sen jälkeen hän kehui, että hänen vaimonsa osaa ratsastaa paremmin
hevosella, ohjata haukkaa, lukea ja kirjoittaa ja laatia laskuja kuin
jos hän olisi kauppamies. Ja tästä ja monista muista kehumisista hän
joutui viimein siihen asiaan, josta siellä keskusteltiin, ja vannoi
valalla, ettei voi olla kunniallisempaa eikä siveellisempää vaimoa kuin
hän. Ja siksi hän uskoi varmasti, että jos hän olisi kotoa poissa
vaikka kymmenen vuotta tai aina, niin hänen vaimonsa ei antautuisi
koskaan sellaisiin kujeihin toisten miesten kanssa.
Näiden kauppiaiden joukossa, jotka siten pakinoivat, oli eräs nuori
kauppias Piacenzasta nimeltä Ambrogiuolo, ja kun hän kuuli tämän
viimeisen ylistyksen, jonka Bernabò viritti vaimolleen, niin puhkesi
hän maailman valtavampaan nauruun ja kysyi häneltä pilkalla, keisariko
hänelle oli antanut tämän erikoisoikeuden, jota ei kenelläkään muilla
miehillä ollut.
Bernabò vastasi hiukan suutuksissaan, ettei keisari, vaan itse jumala,
joka voi tehdä hieman enemmänkin kuin keisari, oli hänelle sen armon
antanut.
Silloin sanoi Ambrogiuolo: Bernabò, en ollenkaan epäile, että sinä
luulet puhuvasi totta; mutta, mikäli minusta tuntuu, olet sinä liian
vähän ottanut huomioon asiain todellista luonnetta; sillä jos sen
olisit tehnyt, niin enpä luulisi sinua niin paksujärkiseksi, ettet
olisi huomannut tässä asiassa seikkoja, jotka panisivat sinut puhumaan
moisista aiheista hiukan varovaisemmin. Ja ettet luulisi, että me,
jotka olemme puhuneet vaimoistamme hyvin vapaasti, uskoisimme
vaimojamme toisenlaisiksi tai toisesta aineesta tehdyiksi kuin sinun,
vaan että me puhumme luonnollisesta asiantuntemuksesta, niin tahdonpa
hiukan selitellä sinulle tätä asiaa. Minä olen aina kuullut, että mies
on kuolevaisten joukossa kaikkein jaloin olento, mitä Jumala on luonut,
ja jota sitten seuraa nainen. Ja tosiaan on mies, niinkuin yleensä
uskotaan ja teoissa nähdään, heistä täydellisempi; ja koska hän on
täydellisempi, niin epäilemättä hänellä on enemmän vakavuutta ja
luonteenlujuutta, kun taas naiset yleensä ovat häilyväisempiä. Ja miksi
niin on, sen voisi todistaa monilla luonnollisilla esimerkeillä, jotka
kuitenkin aion nyt jättää luettelematta. Jos nyt siis mies, joka on
vakavampi, ei voi hillitä itseään, vaan taipuu, tuskin kannattaa
mainitakaan, jo senkin tahtoon, joka häneltä rakkautta pyytää, ja sitä
enemmän haluaa sitä naista, joka häntä miellyttää; eikä ainoastaan
halua, vaan tekee minkä voi saadakseen olla sen kanssa yhdessä, ja kun
tällaista ei tapahdu ainoastaan kerta kuussa, vaan tuhannenkin kertaa
päivässä: niin kuinka saatat toivoa, että jo luonnostaan häilyvä nainen
voisi vastustaa niitä rukouksia ja imarruksia ja lahjoja ja muita
tuhansia keinoja, joita viisas mies, joka häntä rakastaa, käyttää?
Luuletko, että hän voi hillitä tunteitaan? Toden totta, vaikka sinä
niin vakuuttaisit, minä en uskoisi, että sinä itsekään sitä uskot. Ja
sinä itsehän sanot, että vaimosi on nainen ja että hän on lihaa ja
verta niinkuin muutkin naiset. Mutta jos niin on, niin hänellä on kai
myöskin samat pyyteet ja samat voimat näiden luonnollisten halujensa
vastustamiseksi kuin muilla naisilla. Siksi on mahdollista, olkoon hän
miten kunniallinen tahansa, että hän tekee samaa, mitä muutkin naiset
tekevät. Eikä mitään mahdollista sovi niin kiivaasti kieltää tai
väittää sen vastaista, kuin sinä teit.
Bernabò sanoi: Minä olen kauppias, enkä filosofi, ja vastaan sinulle
niinkuin kauppias. Ja siksi sanon, että tiedän kyllä sellaista kuin
sinä puhut voivan tapahtua typerille naisille, joilla ei ole yhtään
häpyä. Mutta ne, jotka ovat älykkäitä, ovat niin huolehtivia
kunniastaan, että tulevat sitä varjellakseen vielä voimakkaammiksi kuin
miehet, jotka eivät siitä liioin välitä. Ja sellainen on myöskin minun
vaimoni.
Ambrogiuolo vastasi: Tosiaankin, jos naisille joka kerta, kun he
sellaisiin antautuvat, kasvaisi otsaan aika sarvi, joka todistaisi,
mitä he ovat tehneet, niin luulenpa, että heissä olisi vähän niitä,
jotka niihin antautuisivat. Mutta heille ei kasva sarvea, eikä niihin,
jotka ovat viisaita, tule mitään jälkeä eikä merkkiä. Ja koska häpeää
ja kunnian-menetystä ei ole olemassa, ellei asia tule ilmi, niin
tekevät he sitä aina, milloin voivat salaa tehdä, tai jättävät sen
tekemättä tyhmyydestä. Ja ole varma siitä, että ainoastaan se nainen on
siveä, jota ei kukaan koskaan viekoitellut tai jota ei ole kuultu, jos
hän itse pyysi. Ja vaikka tiedän jo luonnollisista ja todellisista
syistä, että asia on siten, niin en kuitenkaan puhuisi siitä näin
varmasti kuin nyt puhun, jos en olisi monta kertaa ja monista naisista
sitä kokenut. Ja sanonpa sinulle, että jos minä olisin lähellä tuota
sinun kaikkein pyhintä vaimoasi, niin luulisin lyhyessä ajassa saavani
hänet siihen, johon olen jo muutkin naiset saanut.
Bernabò vastasi vihastuneena: Sanoilla taistelemista voisi kestää
vaikka kuinka kauan. Sinä sanoisit, ja minä sanoisin, eikä lopulta
selviäisi mitään. Mutta koska sinä väität, että kaikki naiset ovat niin
taipuvaisia ja että sinun älysi on niin suuri, niin olen valmis,
todistaakseni sinulle, että minun vaimoni on kunniallinen, antamaan
vaikka hakata pääni poikki, jos tässä asiassa saat hänet johonkin
sellaiseen, mitä haluaisit. Ja jos et sitä voi tehdä, en vaadi sinua
menettämään muuta kuin tuhannen kulta-florinia.
Myöskin Ambrogiuolo oli puhuessaan tulistunut ja vastasi: Bernabò, en
tiedä, mitä minä sinun verelläsi tekisin, jos voittaisin! Mutta jos
haluat nähdä todisteita siitä, mitä olen väittänyt, niin pane
puolestasi viisituhatta kulta-florinia, jotka kai sinusta ovat
halvemmat kuin pääsi, tuhatta vastaan minun rahojani. Ja koska et ole
asettanut mitään määräaikaa, niin minä sitoudun lähtemään Genovaan ja
kolmen kuukauden kuluttua siitä päivästä, jolloin lähden täältä,
taivuttamaan vaimosi tahtooni. Ja todistukseksi siitä tuon tänne
eräitä hänen rakkaimpia esineitään ja niin paljon sellaisia
todistuskappaleita, että sinä itse myönnät sen todeksi, kunhan
ainoastaan lupaat valallasi minulle, ettet tule sen ajan kuluessa
Genovaan etkä kirjoita mitään tästä asiasta vaimollesi.
Bernabò sanoi, että hän suostuu siihen. Ja vaikka toiset kauppiaat,
jotka olivat siellä, koettivat estää tätä tekoa, aavistaen, että siitä
voisi koitua paljon pahaa, olivat näiden kahden kauppiaan mielet niin
tulistuneet, että he sitoutuivat toisten tahtoa vasten toinen
toiselleen oikein omakätisillä papereilla. Ja kun sitoumus oli tehty,
niin Bernabò jäi Parisiin ja Ambrogiuolo matkusti niin pian kuin voi
Genovaan.
Mutta kun hän oli oleskellut siellä jonkun päivän ja tiedustellut hyvin
varovasti naisen olinpaikan nimeä ja hänen tapojaan, niin kuuli hän
hänestä samaa ja vieläpä parempaa kuin hän oli kuullut Bernabòlta. Ja
sentähden hänestä tuntui, että hän oli ryhtynyt hulluun yritykseen.
Mutta kuitenkin hän tekeysi erään köyhän vaimon tutuksi, joka kävi
usein kauppiaan vaimon kotona ja jota tämä suuresti suosi, ja koska ei
muuten saanut eukkoa taipumaan, lahjoi hän hänet rahalla ja kannatti
itsensä hänen avullaan taitavasti tehdyssä arkussa, joka hänen
tarkoituksiinsa sopi, ei ainoastaan rouvan kotiin, vaan jopa hänen
makuuhuoneesensa. Ja sinne pyysi tuo kelpo vaimo, Ambrogiuolon antaman
käskyn mukaan, saada jättää arkun muutamaksi päiväksi, niinkuin hän
olisi ollut aikeissa lähteä jonnekin.
Kun arkku siis jätettiin siihen huoneesen ja kun yö oli tullut, niin
avasi Ambrogiuolo, hetkellä, jolloin arveli rouvan jo nukkuvan, eräiden
avaintensa avulla arkun ja nousi hiljaa huoneesen, jossa paloi
kynttilä. Tämän valossa alkoi Ambrogiuolo katsella, miten kamari oli
rakennettu, ja maalauksia ja kaikkia muita mainittavia esineitä, mitä
siinä oli, ja painoi ne mieleensä.
Sitten hän lähestyi vuodetta, ja kun hän näki, että rouva ja pikku
tyttö, joka oli hänen vieressään, nukkuivat sikeästi, niin hän veti
hiljaa peiton hänen päältään ja näki, että hän oli yhtä kaunis alasti
kuin vaatteissa. Mutta mitään merkkiä, johon hän olisi voinut vedota,
ei hän huomannut, paitsi yhtä ainoaa, joka oli naisen vasemman rinnan
alla, ja se oli luomi, jonka ympärillä oli muutamia kullankellertäviä
haivenia. Tämän nähtyään hän peitti hänet hiljaa jälleen, vaikka hänen
kyllä teki mielensä, kun näki, miten kaunis nainen oli, uskaltaa
henkensä vaaraan ja laskeutua hänen viereensä. Mutta koska hän oli
kuullut, miten ankara ja kiivas rouva oli näissä asioissa, niin ei hän
uskaltanut. Sen sijaan Ambrogiuolo, joka sai olla suurimman osan yötä
mielensä mukaan kamarissa, otti rouvan lippaasta kukkaron ja
päällysvaipan sekä yhden sormuksen ja vyön ja vei ne kaikki arkkuunsa
ja meni siihen takaisin itsekin ja lukitsi sen niin, että se oli kuin
ennenkin. Ja sillä tavalla hän teki kahtena yönä, eikä rouva mitään
huomannut.
Kolmantena päivänä palasi köyhä vaimo, niinkuin oli sovittu, noutamaan
arkkuaan ja vei sen sinne, mistä oli sen tuonutkin, ja Ambrogiuolo
nousi siitä ja palasi, maksettuaan naiselle lupauksensa mukaan, niin
nopeasti kuin voi noine tavaroineen Parisiin jo ennen määräajan loppua.
Siellä hän kutsui kokoon ne kauppiaat, jotka olivat olleet läsnä
väiteltäessä ja lyötäessä vetoa ja sanoi Bernabòn läsnäollessa
voittaneensa vetorahat, sillä hän oli tehnyt sen, mitä oli kehunut. Ja
näyttääkseen, että se oli totta, kuvaili hän ensin kauppiaan vaimon
kamaria ja sen maalauksia ja näytti sitten tavarat, jotka hän oli
tuonut mukaansa, väittäen saaneensa ne Bernabòn vaimolta.
Bernabò tunnusti kamarin olevan sellaisen kuin Ambrogiuolo sanoi ja
sitäpaitsi myöskin tuntevansa, että nuo tavarat olivat olleet hänen
vaimonsa; mutta jatkoi, että Ambrogiuolo oli voinut saada joltakin
talon palvelijalta tiedot huoneen rakenteesta ja samalla tapaa
tavaratkin, joten hän, jos ei Ambrogiuololla ollut muuta sanottavaa, ei
pitänyt näitä riittävinä tekemään häntä voittajaksi.
Silloin sanoi Ambrogiuolo: Tosiaan tämän olisi jo pitänytkin riittää.
Mutta koska tahdot, että minun pitää puhua vielä enemmän, niin minä
puhun. Sanonpa sinulle, että madonna Zinevralla, sinun vaimollasi, on
vasemman rinnan alla isonlainen luomi, jonka ympärillä on noin kuusi
kullankeltaista haiventa.
Kun Bernabò tämän kuuli, niin tuntui hänestä kuin häntä olisi pistetty
puukolla sydämeen, sellainen oli hänen tuskansa. Ja hänen kasvonsa
muuttuivat, ja vaikkei hän olisi sanonut sanaakaan, olisi hänestä
huomannut sangen selvästi, että se, mitä Ambrogiuolo puhui, oli totta.
Ja jonkun ajan kuluttua hän sanoi: Herrat, se, mitä Ambrogiuolo sanoi,
on totta. Ja koska hän siis on voittanut, niin tulkoon luokseni koska
haluaa, niin minä maksan hänelle.
Ja tosiaan sai Ambrogiuolo seuraavana päivänä koko summan.
Bernabò lähti nyt Parisista ja matkasi, sielussaan vaimolleen
katkerana, Genovaan. Mutta kun hän lähestyi kaupunkia, ei hän tahtonut
sinne mennä, vaan jäi hyvinkin kahdenkymmenen miglion päähän siitä
maatilalleen, ja lähetti erään palvelijansa, johon hän luotti suuresti,
kahdella hevosella viemään kirjettä Genovaan, kirjoittaen vaimolleen,
että hän oli palannut ja että vaimon oli tultava palvelijan kanssa
häntä vastaan. Mutta palvelijalleen antoi hän salaisesti käskyn, että
kun hän tulee rouvan kanssa sellaiselle paikalle, joka näyttää hänestä
sopivalta, on hänen armotta rouva surmattava ja palattava sitten hänen
luokseen.
Kun palvelija saapui Genovaan ja oli antanut rouvalle kirjeen ja
täyttänyt tehtävänsä, niin otti tämä hänet kovin iloissaan vastaan. Ja
seuraavana aamuna nousi hän palvelijan kanssa satulaan ja lähti
matkalle maatilaansa kohti. Sillä tavoin yhdessä ratsastaen ja puhellen
kaikenlaisista asioista he sitten saapuivat erääseen sangen syvään ja
yksinäiseen laaksoon, jota korkeat kalliot ja puut ympäröivät, ja se
näytti palvelijasta sopivalta paikalta, jossa hän voi vaarattomasti
täyttää herransa käskyn. Hän veti siis esiin väkipuukkonsa ja tarttui
rouvaa käsivarteen ja sanoi: Madonna, rukoilkaa nyt Jumalaa sielunne
puolesta, sillä kauemmaksi ette mene, vaan teidän täytyy kuolla.
Kun nainen näki puukon ja kuuli nämä sanat, sanoi hän kauhuissaan:
Armoa, Jumalan tähden. Ennenkuin minut surmaat, sano edes, miten minä
olen sinua loukannut, ettäs tahdot minut tappaa?
Madonna, vastasi palvelija, minua te ette ole loukannut millään
tavalla. Mutta miten olette loukannut puolisoanne, siitä en tiedä
mitään muuta kuin että hän käski minun armotta tappaa teidät tällä
matkalla. Ja jos en sitä tee, uhkasi hän minut hirtättää. Te tiedätte
hyvin, missä kiitollisuudenvelassa minä olen hänelle ja etten voi
kieltäytyä mistään, mihin hän minua käskee. Jumala tietää, että minun
on teitä surku, mutta minä en voi muuta.
Nainen sanoi itkien: Oi armoa, Jumalan nimessä, älä rupea ihmisen
murhaajaksi, joka ei ole mitenkään sinua loukannut, ainoastaan
tehdäksesi toiselle palvelusta. Jumala, joka näkee kaikki, tietää,
etten minä ole koskaan tehnyt mitään, josta minun tulisi saada
mieheltäni tällainen palkka. Mutta jättäkäämme se asia. Sinä voit, jos
tahdot, samalla kertaa täyttää Jumalan ja herrasi ja minun tahtoni, ja
sillä tavalla, että lahjoitat minulle ainoastaan jakkusi ja
huppuvaippasi ja otat nämä minun vaatteeni, jotka sinä viet palatessasi
herrallesi ja minun herralleni ja sanot, että olet minut surmannut.
Minä vannon sen hengen kautta, jonka siten minulle lahjoitat, että
häviän täältä ja menen niin kauas, ettei hän etkä sinä eikä kukaan
tällä seudulla saa minusta koskaan mitään tietää.
Palvelija, joka olisi tappanut hänet vastenmielin, tuli helposti
sääliväiseksi. Hän otti siis rouvan vaatteet ja antoi hänelle
jakku-pahaisensa ja vaippansa sekä lisäksi ne vähät rahat, mitä
rouvalla oli mukanaan. Ja sitten hän pyysi häntä häviämään niiltä
seuduilta ja jätti hänet seisomaan laaksoon ja meni herransa luo ja
sanoi hänelle, että hän oli paitsi täyttänyt hänen tahtonsa myöskin
heittänyt ruumiin susien syötäväksi.
Bernabò palasi jonkun ajan kuluttua Genovaan, ja kun hänen tekonsa
saatiin tietää, niin häntä moitittiin suuresti.
Nainen, joka jäi yksin ja lohduttomana paikalle, tekeytyi, kun yö tuli,
siinä määrin kuin voi tuntemattomaksi ja meni lähellä olevaan
talonpoikaistaloon. Siellä hän hankki eräältä vanhalta naiselta, mitä
tarvitsi, ja sovitti jakun vartalonsa mukaiseksi, teki paidastansa
itselleen miehen housut ja leikkasi sitten tukkansa lyhyeksi ja lähti
aivan merimieheksi muuttuneena meren rannalle. Siellä hän tapasi
sattumalta erään katalonialaisen ylimyksen, jonka nimi oli senyor
Encararch ja joka oli astunut maihin Alban kohdalla, sieltä jonkun
matkan päässä olevasta laivastaan, virvoitellakseen eräällä lähteellä.
Tämän kanssa ryhtyi hän pakinoihin, ja pestautui hänen palvelukseensa
ja nousi hänen laivaansa, sanoen nimensä olevan Sicurano da Finale.
Sitten ylimys puetti hänet parempiin vaatteihin, ja hän palveli häntä
niin hyvin ja säntillisesti, että tämä mielistyi häneen tavattomasti.
Lyhyen ajan kuluttua siitä tapahtui, että tämä katalonialainen purjehti
Aleksandriaan, kuljettaen lastin tavaraa, ja vei joitakuita harvinaisia
haukkoja sultaanille ja antoi ne hänelle lahjaksi. Ja kun sultaani
kutsui jonkun kerran katalonialaisen luokseen aterialle ja näki silloin
Sicuranon tavat, joka kulki aina isäntäänsä palvelemassa, miellyttivät
ne häntä niin, että hän pyysi katalonialaiselta Sicuranoa itselleen. Ja
tämä luovutti hänet sultaanille, joskin raskain mielin.
Sicurano saavutti lyhyessä ajassa hyvällä käytöksellään sultaanin
suosion ja rakkauden aivan yhtä suuressa määrin kuin oli saavuttanut
katalonialaisenkin. Ja sentähden tapahtui jonkun ajan kuluttua
seuraavaa. Koska Acriin, joka oli sultaanin herruuden alainen,
kokoontui eräänä vuoden aikana, ikäänkuin messuun, suuri joukko sekä
kristittyjä että saraseenilaisia kauppiaita, niin oli sultaanilla
tapana, turvatakseen kauppiaita ja tavaroita, lähettää aina sinne
paitsi tavallisia virkailijoitaan myöskin jonkun huomattavimmista
miehistään sekä väkeä, joka teki vartiatointa. Ja siinä tarkoituksessa
päätti sultaani, kun nyt tuo aika läheni, lähettää sinne Sicuranon,
sillä tämä osasi jo oivallisesti kieltäkin. Ja niin hän teki.
Sicurano tuli siis Acriin, kauppiaiden ja tavarain vartioston herrana
ja päämiehenä, ja täytti siellä hyvin ja huolellisesti kaikki, mitä
hänen virkaansa kuului. Ja kulkiessaan kaikkialla tarkastamassa ja
nähdessään paljon sisilialaisia, piisalaisia, genovalaisia ja
venezialaisia sekä muita italialaisia kauppamiehiä, hän seurusteli
mielellään heidän kanssaan, muistellen omaa kotipaikkaansa.
Niinpä kerrankin tapahtui, että kun hän tuli venezialaisten
kauppaholviin, hän näki muiden kalleuksien joukossa rahakukkaron ja
vyön, jotka hän heti tunsi niiksi, jotka olivat olleet hänen omiaan, ja
hän hämmästyi. Mutta muotoaan muuttamatta hän kysyi vain kohteliaasti,
kenenkä ne olivat ja olivatko ne kaupan. Sinne oli tullut Piacenzasta
Ambrogiuolo, tuoden paljon kauppatavaraa eräällä venezialaisten
laivalla, ja kun hän nyt kuuli, että vartioston päällikkö kysyi, kenen
ne esineet olivat, niin hän astui esille ja sanoi naurahtaen: Herrani,
ne tavarat ovat minun, mutta en myö niitä. Mutta jos ne miellyttävät
teitä, niin lahjoitan ne mielelläni teille.
Kun Sicurano näki hänen nauravan, niin hän pelkäsi, että tuo oli hänet
ehkä jostakin eleestä tuntenut. Mutta kuitenkin hän piti kasvonsa
jäykkinä ja sanoi: Sinä naurat luultavasti sitä, että näet sotilaan
kulkevan kyselemässä tällaisia naisten kapineita?
Ambrogiuolo vastasi: Herrani, en naura sitä, vaan tapaa, jolla ne sain
omakseni.
Silloin kysyi Sicurano: Ah, Jumalan nimessä, jos suinkin soveltuu, niin
kerro, miten ne sait.
Herrani, sanoi Ambrogiuolo, nämä lahjoitti minulle muiden joukossa
Genovassa eräs hieno rouva nimeltä madonna Zinevra, Bernabò Lomellinon
vaimo, eräänä yönä, kun minä makasin hänen kanssaan, ja pyysi minua
säilyttämään ne hänen rakkautensa muistoksi. Ja nyt minä nauroin, koska
muistui mieleeni Bernabòn tuhmuus, hän kun oli niin hullu, että
veikkasi viisituhatta kulta-florinia tuhatta vastaan, etten minä muka
saisi hänen vaimoaan suostumaan toivomuksiini. Jonka minä tein ja
voitin vedon. Mutta hän, jonka olisi pitänyt kurittaa paremminkin
itseään oman tyhmyytensä tähden kuin vaimoaan, joka teki ainoastaan
sitä, mitä kaikki naiset tekevät, palasi Parisista Genovaan ja antoi,
mikäli olen kuullut, surmata vaimonsa.
Kun Sicurano tämän kuuli, ymmärsi hän heti, mistä syystä Bernabò oli
hänelle niin vihastunut, ja tiesi selvästi, että tämä mies oli koko
hänen onnettomuutensa syy. Ja itsekseen hän ajatteli, ettei hän jätä
sitä rankaisematta.
Sentähden oli Sicurano olevinaan hyvin mielistynyt tähän tarinaan ja
solmi ovelasti Ambrogiuolon kanssa niin läheisen ystävyyden, että tämä
lähti messun jälkeen hänen kehoituksestaan hänen mukaansa kaikkine
tavaroineen Aleksandriaan. Ja siellä Sicurano hankki hänelle
kauppaholvin ja antoi hänelle käytettäväksi paljon omia rahojaan, joten
Ambrogiuolo oleskeli siellä mielellään, koska näki, että siitä oli
hänelle suurta hyötyä.
Mutta Sicurano ajatteli ainoastaan, miten voisi todistaa Bernabòlle
viattomuutensa, eikä levännyt ennen kuin sai eräiden venezialaisten
kauppiaiden avulla, jotka kävivät Aleksandriassa, keksimillään syillä
tuotetuksi myöskin Bernabòn sinne. Ja koska Bernabò oli nyt sangen
köyhissä oloissa, niin majoitti Sicurano hänet salaisesti erään
ystävänsä luo siksi aikaa, kunnes hetki näyttäisi hänestä soveliaalta
tehdä mitä hän aikoi.
Sicurano oli jo antanut Ambrogiuolon kertoa sultaanille tuon tarinan ja
tuottanut sillä hänelle huvitusta. Mutta kun hän tiesi Bernabòn olevan
siellä, niin hän ajatteli, ettei nyt enää ollut tarpeellista viivytellä
asiaa, ja valiten sopivan hetken hän pyysi sultaanilta, että tämä
tuottaisi eteensä Bernabòn ja Ambrogiuolon ja pakoittaisi Ambrogiuolon
Bernabòn läsnäollessa kovalla, ellei pelkkä hyvyys auttaisi,
ilmaisemaan totuuden, kuinka sen asian laita oli, jota hän kerskui
Bernabòn vaimosta.
Niinpä käski sultaani, kun Ambrogiuolo ja Bernabò olivat tulleet,
monien läsnäollessa ja ankarin kasvoin Ambrogiuoloa kertomaan totuuden,
kuinka hän oli voittanut Bernabòlta nuo viisituhatta kulta-florinia. Ja
läsnä oli myöskin Sicurano, johon Ambrogiuolo luotti suuresti, mutta
hän oli nyt vielä tuimemman näköinen ja uhkasi kovilla kidutuksilla
häntä, ellei hän sitä sanoisi. Ja siksi Ambrogiuolo, jota peloiteltiin
puolelta ja toiselta ja joka oli nyt hiukan tyrmistynyt, kertoi
Bernabòn ja monien muiden läsnäollessa selvästi kaikki, miten asia
todella oli tapahtunut, sillä hän ei odottanut muuta rangaistusta kuin
että hänen oli annettava takaisin nuo viisituhatta kulta-florinia ja
korut.
Ja kun Ambrogiuolo oli kertonut, niin Sicurano kääntyi ikäänkuin
sultaanin toimimiehenä Bernabòn puoleen ja sanoi: Ja sinä, mitä teit
sinä tuon valheen tähden vaimollesi?
Bernabò vastasi hänelle: Minä, vihan vallassa rahojeni menettämisestä
ja raivoissani häpeästä, jonka luulin vaimoni minulle tehneen,
surmautin hänet eräällä palvelijallani; ja mikäli hän minulle ilmoitti,
olivat hänet useat sudet heti syöneet.
Nämä seikat puhuttiin sultaanin läsnäollessa ja hän kuuli ja ymmärsi
kaikki, mutta ei tiennyt vielä, mihinkä Sicurano, joka tämän oli
järjestänyt ja tätä anonut, oikeastaan pyrki, kunnes Sicurano sanoi
hänelle: Herrani, tästä voitte selkeästi nähdä, millaisesta
rakastajasta ja puolisosta tuo vaimo-raukka saattoi ylpeillä; sillä
rakastaja riistää yhtaikaa häneltä kunnian, tahraten hänen maineensa
valheilla, ja tuhoaa hänen miehensä; ja mies taas uskoo houkkamaisesti
enemmän muiden valheita kuin totuutta, joka hänen olisi pitänyt tuntea
pitkästä kokemuksesta, ja surmauttaa ja antaa hänet susien syötäväksi.
Ja sitäpaitsi on se hyvyys ja rakkaus, jota ystävä ja puoliso tuntevat
häntä kohtaan, niin suuri, etteivät he, jotka ovat olleet kauan hänen
seurassaan, edes tunne häntä. Mutta että vielä paremmin huomaisitte,
mitä kumpikin näistä on ansainnut, niin hankin minä, jos sitten
tahdotte osoittaa minulle sen erityisen armon, että rankaisette
petturia ja annatte petetylle anteeksi, vaimon tänne teidän ja heidän
joukkoonsa.
Sultaani, joka oli taipuisa olemaan tässä asiassa kaikin puolin
Sicuranon mieliksi, sanoi, että hän suostuu ja että Sicurano saa
noudattaa vaimon sisään.
Bernabò, joka uskoi vaimonsa varmaan kuolleen, ihmetteli suuresti. Ja
Ambrogiuolo, joka aavisti tuhoaan, pelkäsi jo pahempaakin kuin rahain
maksamista eikä tiennyt, mitä toivoa tai mitä peljätä, jos nainen
tosiaan tulee sinne. Ja suuresti hämmästyneenä odotti hän naisen
saapumista.
Kun sultaani antoi Sicuranolle luvan, niin tämä heittäytyi itkien
sultaanin eteen polvilleen ja luopui samalla hetkellä sekä
miehenäänestä että halusta esiintyä miehenä ja sanoi: Herrani, minä
olen se onneton Zinevra-parka, joka olen harhaillut kuusi vuotta miehen
hahmossa maailmaa, ja jota tuo petturi, Ambrogiuolo, on syyttömästi ja
kurjasti häväissyt, ja jonka tämä julma ja väärintekijä puoliso on
jättänyt palvelijansa surmattavaksi ja sutten syötäväksi.
Ja hän repäisi auki vaatteensa edestä ja paljastaen rintansa ilmaisi
sultaanille ja kaikille muille, että hän oli nainen. Sitten hän
kääntyi Ambrogiuolon puoleen ja kysyi häneltä sättivällä tavalla,
milloinka hän, niinkuin Ambrogiuolo ennen kerskui, oli maannut hänen
kanssaan. Tämä, joka hänet jo tunsi ja oli tullut häpeästä melkein
mykäksi, ei vastannut mitään.
Sultaani oli aina luullut Sicuranoa mieheksi, ja kun hän tämän näki ja
kuuli, niin valtasi hänet sellainen hämmästys, että hän vähän väliä
arveli sitä, mitä näki ja kuuli, paremminkin uneksi kuin todeksi. Mutta
kun hämmästys haihtui ja hän huomasi asian olevan totta, niin ylisti
hän korkeimmilla kiitoksilla Zinevraa, jota siihen asti oli kutsuttu
Sicuranoksi, ja hänen elämäänsä ja horjumattomuuttaan ja tapojaan ja
kuntoaan. Ja hän käski tuoda Zinevralle kunnialliset naisen vaatteet ja
naisia, jotka pitäisivät hänelle seuraa, ja antoi hänen pyynnöstään
Bernabòlle anteeksi ja säästi hänet ansaitusta kuolemasta. Bernabò
taas, kun hän tunsi vaimonsa, heittäytyi itkien hänen jalkoihinsa ja
pyysi häneltä anteeksi, ja Zinevra antoi sen suopeasti hänelle, vaikkei
mies juuri sitä ansainnutkaan, nosti hänet ylös ja syleili häntä
hellästi kuin puolisoaan ainakin.
Senjälkeen sultaani määräsi, että Ambrogiuolo on heti sidottava
jonnekin kaupungin korkealle paikalle paaluun, hunajalla voideltuna
auringon paisteesen, eikä häntä saanut ottaa sieltä ennenkuin hän
itsestään luhistuisi. Ja se tehtiin. Ja sitten hän määräsi, että
kaikki, mikä oli ollut Ambrogiuolon omaa, oli annettava Zinevralle; ja
sitä ei ollutkaan vähempää kuin yli kymmenentuhannen dublonin arvosta.
Ja sultaani järjesti sitten ihanat juhlat ja osoitti niissä
kunnioitustaan Bernabòlle, madonna Zinevran puolisona, ja itselleen
Zinevralle, joka oli niin urhea nainen. Ja hän lahjoitti Zinevralle
jalokiviä ja kultaisia ja hopeaisia astioita ja rahaa, niin paljon,
että niiden arvo oli enemmänkin kuin toiset kymmenentuhatta dublonia.
Ja hän varusti heitä varten laivan ja antoi sitten, kun juhlat oli
pidetty, heille luvan palata Genovaan, milloin halusivat. Ja he
palasivat sinne sangen rikkaina ja riemuissaan, ja heidät otettiin
suurin kunnioituksin vastaan, ja varsinkin madonna Zinevra, jota kaikki
olivat luulleet kuolleeksi. Ja koko elinaikansa pidettiin häntä hänen
suuren kuntonsa vuoksi kaikkialla suuressa kunniassa.
Ambrogiuolon tappoivat suuria tuskia tuottaen jo samana päivänä,
jolloin hänet sidottiin paaluun ja voideltiin hunajalla, kärpäset ja
paarmat ja vaapsahaiset, joita siinä maassa on sangen runsaasti, jopa
söivät hänet aina luihin saakka. Nämä jäivät valkeina ja jänteiden
koossa pitäminä vielä pitkäksi aikaa koskematta paikoilleen, kertoen
sille, joka ne näki, hänen kataluudestaan.