Perugian Andreuccio lähtee Napoliin ostamaan hevosia,
joutuu yhtenä yönä kolmeen pahaan seikkailuun, pelastuu
kaikista ja vie mukanaan kotiin rubinin.
Mikäli olen kuullut, oli Perugiassa kerran nuorukainen nimeltä
Andreuccio di Pietro, hevoskauppias. Hän sai tietää, että Napolissa on
tarjolla huokealla hevosia, ja siksi pisti hän kukkaroon viisisataa
kultaflorinia ja lähti sinne, toisten kauppiaiden kanssa, koska ei
ollut milloinkaan liikkunut poissa kotoansa. Hän saapui perille eräänä
sunnuntaina iltamessun aikaan ja meni seuraavana aamuna, isäntänsä
neuvosta, torille ja näki siellä paljon hevosia ja mielistyi moneen. Ja
hän hieroi kauppoja milloin siitä, milloin tästä, mutta ei voinut sopia
yhdenkään hinnoista. Kuitenkin hän, näyttääkseen, että hän oli todella
tullut ostamaan, veti monta kertaa, kokematon ja varomaton kun oli,
kaikkien niiden läsnäollessa, jotka kulkivat ohitse, esiin tuon
kukkaronsa ja florininsa, jotka hänellä olivat mukanaan.
Kun hän nyt hieroi sillä tavalla kauppoja ja näytti kerran taas
kukkaroaan, niin tapahtui, että eräs sisilialainen tyttö, joka oli
nuori ja sangen kaunis, mutta valmis pikku palkkiosta tyydyttämään
jokaista miestä, kulki Andreuccion huomaamatta ohitse ja näki hänen
kukkaronsa. Ja heti hän sanoi itseksensä: Kuka olisi tyytyväisempi kuin
minä, jos nuo rahat olisivat minun? Ja niin sanoen hän meni sivuitse.
Tämän nuoren tytön seurassa oli vanha nainen, samoin sisilialainen,
joka, tuskin hän näki Andreuccion, antoi tytön jatkaa matkaansa ja
juoksi nuorukaista hartaasti syleilemään. Kun nuori tyttö huomasi
tämän, niin hän alkoi mitään sanomatta vähän matkan päässä odottaa
vanhusta.
Andreuccio kääntyi vanhuksen puoleen, ja kun hän tunsi hänet, piti hän
häntä oikein hyvänä, ja vanhus lupasi käydä hänen luonaan majatalossa
ja lähti sitten pois, pitkittämättä puheita. Ja Andreuccio kääntyi
jälleen kauppojaan tekemään, mutta ei ostanutkaan sinä aamuna mitään.
Mutta tyttö, joka oli ensin nähnyt Andreuccion kukkaron ja sitten
vanhan palvelijattarensa tuttavuuden hänen kanssaan, mietti nyt keinoa,
kuinka saisi itselleen kaikki nuo rahat tahi osan niistä, ja alkoi
senvuoksi varovasti kysellä, kuka tuo mies oli, mistä kotoisin, mitä
hän täällä teki ja kuinka vanhus hänet tunsi. Muija kertoi silloin
Andreucciosta kaikki niin seikkaperäisesti, että hevoskauppias itse
olisi tuskin osannut paremmin vastata, sillä vanhus oli ollut monta
vuotta Andreuccion isän luona ensin Sisiliassa ja sitten Perugiassa. Ja
samoin hän kertoi, missä Andreuccio asui ja miksi hän oli tänne tullut.
Kun tyttö sai täydellisesti tietää hänen sukulaisensa ja heidän
nimensä, perusti hän sille tiedolle yrityksensä, jonka avulla hän aikoi
hienon ovelasti tyydyttää halunsa. Ja kotiin palattuaan hän lähetti
vanhuksen asioille koko päiväksi, niin ettei hän pääsisi Andreuccion
luokse; ja kutsuttuansa erään tytön, jonka hän oli hyvin opettanut
sellaisiin palveluksiin, lähetti hänet illan tullen siihen majataloon,
jossa Andreuccio asui. Sattumalta tapasi tyttö sinne tultuaan ovella
itsensä Andreuccion yksinään ja tiedusteli häneltä häntä itseänsä.
Siihen Andreuccio vastasi, että se oli juuri hän, jonka jälkeen tyttö
veti hänet syrjään ja sanoi: Herrani, eräs täkäläinen ylimysnainen
tahtoisi, jos suvaitsisitte, mielellään puhutella teitä.
Kun Andreuccio tämän kuuli, tarkasti hän itseänsä kiireestä kantaan, ja
koska hän mielestään näytti olevan kaunis poika, niin ajatteli hän,
että se ylimysnainen oli häneen rakastunut, ikäänkuin Napolissa ei
olisi ollut kauniimpia nuoriamiehiä kuin hän. Ja niinpä hän vastasi
nopeasti, että hän on siihen valmis, ja kysyi, missä ja milloin tämä
nainen tahtoisi häntä puhutella.
Siihen tyttö vastasi: Herrani, jos te voisitte tulla vaikka heti, hän
odottaa teitä kotonansa.
Andreuccio sanoi nopeasti, majatalossa mitään ilmoittamatta: Noh, mene
sitten edeltä, minä tulen perästäsi.
Silloin tyttö vei Andreuccion tuon naisen taloon, joka asui eräässä
korttelissa nimeltä Häpeänkolo; miten kunniallinen asuinseutu se oli,
osoittaa jo nimi. Mutta Andreuccio, joka ei tiennyt eikä aavistanut
mitään sellaista, vaan luuli kulkevansa hyvin kunnialliseen paikkaan ja
rakastettavan ylimysnaisen luo, astui, tytön mennessä edeltä, huoletta
naisen asuntoon. Ja kun hän nousi ylös portaita, niin huusi tyttö
emäntäänsä tulemaan, ja kun hän samassa sanoi: _Täällä on Andreuccio!_
näki vieras naisen jo seisomassa portaitten yläpäässä ja odottamassa
häntä. Hän oli vielä hyvin nuori, kookas varrelta ja kaunis
kasvoiltansa, puettu ja koristettu hyvin soveliaasti. Kun Andreuccio
tuli lähemmäksi, niin laskeusi nainen kolme porrasta avosylin häntä
vastaan, heittäysi hänen kaulaansa ja riippui siinä mitään virkkamatta
jonkun aikaa, niinkuin liiallinen liikutus olisi estänyt häntä
puhumasta. Sitten suuteli hän itkien hänen otsaansa ja sanoi
nyyhkytysten särkemällä äänellä: Oi rakas Andreuccio, terve tuloa!
Andreuccio vastasi, ihmetellen niin helliä hyväilyjä, ällistyneenä:
Madonna, minä iloitsen siitä, että teidät tapasin.
Sitten tarttui nainen Andreuccioa käteen ja vei hänet ylös saliin ja
astui sieltä, puhumatta hänen kanssaan vielä mitään muuta, omaan
kamariinsa, joka tuoksui ruusuille, oranssin kukille ja muille hyville
hajuille. Siellä näki Andreuccio hyvin kauniin sängyn, jossa oli
esirippu, ja naulakoissa, sen seudun tapaan, paljon vaatteita ja muita
sangen kauniita ja kallisarvoisia esineitä. Sentähden luuli Andreuccio
varmasti, ensikertalainen kun oli, että nainen ei voi olla mitään
vähempää kuin oikein aatelisnainen. Ja kun he olivat istahtaneet
rinnatusten jollekin arkulle, joka oli sängyn jalkopäässä, alkoi tyttö
puhua hänelle näin:
Andreuccio, olen aivan varma, että sinä ihmettelet sekä minun
hyväilyitäni, joilla otin sinut vastaan, että kyyneleitäni, koska et
minua tunne ja tuskin voinet muistaa kuulleesi minusta puhuttavankaan.
Mutta pian saat kuulla seikan, jota ihmettelet ehkä vielä enemmän,
nimittäin, että minä olen sinun sisaresi! Ja sanon sinulle, että kun
Jumala soi minulle niin suuren armon, että ennen kuolemaani sain nähdä
edes yhden rakkaita veljiäni (joskin toivoisin näkeväni teidät kaikki),
niin kuolisin tyytyväisenä, vaikka kuolisin jo tällä hetkellä.
Ja koska sinä et ehkä ole tästä milloinkaan kuullut, niin kerron
sinulle kaikki. Minun ja sinun isäsi, Pietro, asui, niinkuin luulen
sinun tietävän, kauan aikaa Palermossa, jossa hänestä hänen hyvyytensä
ja miellyttävyytensä tähden pitivät ja pitävät vieläkin suuresti ne,
jotka hänet tunsivat. Mutta kaikista, jotka häntä rakastivat paljon,
rakasti häntä enimmin minun äitini, joka oli aatelisnainen ja siihen
aikaan leski, niin, siinä määrin, että hän, pelkäämättä isäänsä ja
veljiänsä ja kunniastaan huolimatta seurusteli hänen kanssaan niin
tuttavallisesti, että minä synnyin, ja olen nyt sellainen kuin näet.
Yhtäkkiä tuli sitten Pietrolle jokin syy matkustaa Palermosta ja palata
Perugiaan, ja hän jätti minut, pienen lapsukaisensa, äitini kanssa
tänne, eikä ole sitten, mikäli tiedän, minua eikä äitiäni yhtään
muistanut. Siitä minä tuomitsisin häntä ankarasti, ellei hän olisi
juuri minun isäni, kun ajattelen kiittämättömyyttä, jota hän osoitti
minun äidilleni (puhumattakaan rakkaudesta, mitä hänen olisi tullut
tuntea minua kohtaan, tytärtään, joka ei ollut syntynyt mistään
piikatytöstä tai alhaisesta naisesta), sillä antoihan äitini
omaisuutensa ja itsensäkin hänen käsiinsä, tietämättä edes, kuka hän
oli, pelkän uskollisen rakkauden vallassa. Mutta, mitäpä siitä. Pahoin
tehtyjä ja kauan aikaa sitten menneitä seikkoja on paljon helpompi
paheksua kuin parantaa. Niin on vain käynyt. Hän jätti minut pikku
tyttönä Palermoon, jossa kasvoin melkein sellaiseksi kuin nyt olen,
kunnes äitini, joka oli rikas nainen, antoi minut vaimoksi eräälle
girgentiläiselle, oikein kunnon ylimykselle, joka rakkaudesta äitiini
ja minuun suostui asettumaan Palermoon. Mutta täällä mieheni, joka oli
innokas guelfi, alkoi hieroa kuninkaamme Carlon kanssa sopimuksia,
joista kuitenkin kuningas Federigo sai vihiä ennenkuin niitä voitiin
toteuttaa ja joiden tähden meidän täytyi Sisiliasta paeta, juuri
silloin, kun olin pääsemäisilläni niin ylhäiseksi rouvaksi, ettei koko
tällä saarella ole koskaan sellaista ollut. Me otimme niin ollen mukaan
omaisuutta sen vähän, mitä saatoimme ottaa (vähän, sanon, siihen
paljoon verraten, mitä meillä oli), jätimme tilukset ja palatsit ja
pakenimme tähän maahan, jossa näimme Carlo kuninkaan olevan meille niin
kiitollisen, että hän on jo osaksi korvannut vahinkomme, joita hänen
tähtensä kärsimme, lahjoittamalla meille maita ja taloja. Ja yhä
edelleen hän pitää miestäni, joka on sinun lankosi, hyvillä tuloilla,
niinkuin kohta näet. Ja sillä tavalla minä nyt elän täällä, jossa,
Jumalan armosta, ei sinun ansiostasi, näen sinutkin, rakas veliseni!
Ja tämän sanottuaan hän syleili Andreuccioa uudestaan ja suuteli häntä
liikutuksen kyyneleitä vuodattaen otsalle.
Andreuccio kuunteli tätä satua, jota tyttö kertoi niin säntillisesti,
niin johdonmukaisesti, sanan puuttumatta kertaakaan hampaiden rakoon
tai kielen sopertamatta. Ja koska hän muisti isänsä tosiaan olleen
Palermossa ja arvasi omasta itsestään nuorten miesten tavat, jotka
mielellään nuoruudessaan rakastavat, sekä näki tytön liikutuksen
kyyneleet ja tunsi halaukset ja säädylliset suudelmat, niin hän uskoi,
mitä tyttö sanoi, paremminkin kuin todeksi. Ja kun tyttö vaikeni, niin
hän vastasi:
Madonna, te ette varmaan pahastu, vaikka nyt kummastelen, sillä joko
sitten isäni ei ole puhunut äidistänne ja teistä milloinkaan mitään,
mikä siihen lieneekin syynä, tai jos on puhunut, minä en ole saanut
sitä tietooni, mutta niin vaan tosiaan on, että en ole tiennyt teistä
enempätä kuin jos ette olisi olemassakaan. Ja sitä rakkaampaa on
minusta tavata teissä täällä sisar, aivan yksin ollessani ja hetkellä,
jolloin sellaista kaikkein vähimmin odotin. Ja tosiaan, enpä tiedä niin
ansiokasta miestä, josta te ette olisi rakas, puhumattakaan minusta,
joka olen ainoastaan pikku kauppias. Mutta, suokaa anteeksi, yhtä pikku
selitystä pyytäisin teiltä: mistä te tiesitte, että minä olin täällä?
Siihen tyttö vastasi: Tänä aamuna antoi minulle siitä tiedon eräs köyhä
vaimo, joka on hyvin kiintynyt minuun, siksi, että hän on ollut, mikäli
kertoo, kauan meidän isämme luona sekä Palermossa että Perugiassa. Ja
ellei minusta olisi näyttänyt kunniallisemmalta, että sinä tulet minun
luokseni omaan kotiini kuin jos minä sinun luoksesi vieraiden ihmisten
pariin, niin olisin kauan sitten tullut luoksesi.
Nämä sanat lausuttuaan alkoi tyttö tarkalleen kysellä kaikenlaista
hänen sukulaisistansa yksitellen, ja Andreuccio kertoi heistä kaikista.
Ja tämän tähden uskoi hän yhä enemmän sellaista, jota hänen olisi
pitänyt olla uskomatta.
Kun sillä tavalla oli pakinoitu kauan aikaa, ja koska helle oli suuri,
niin tyttö tuotatti makeisia ja viiniä ja antoi Andreucciolle juoda. Ja
kun Andreuccio tämän jälkeen tahtoi lähteä pois, sillä illallisaika oli
käsissä, niin ei tyttö sitä mitenkään sallinut, vaan oli kovin
suuttuvinaan ja sanoi häntä syleillen: Voi minua raukkaa, nytpä näen
selvästi, miten vähän sinä minusta välität! Sillä mitä on minun
ajatteleminen, kun sinä olet siskosi luona, jota et ole koskaan ennen
nähnyt, ja hänen kotonansa, jonne sinun olisi pitänyt poiketa heti, kun
saavuit tänne, mutta tahdot nyt lähteä täältä syömään ravintolaan! Ei,
sinä syöt minun luonani. Ja vaikkei mieheni olekaan kotona, josta olen
hyvin pahoillani, niin osaan minä, mikäli nainen voi, sinua hieman
kestitäkin.
Andreuccio, joka ei tiennyt muutakaan tähän vastata, sanoi: Minä
pidän teistä niinkuin siskosta tulee pitää, mutta jos en mene, niin
odotetaan minua koko ilta ja käyttäydyn epäkohteliaasti.
Silloin tyttö sanoi: Jumalan kiitos, on minulla nyt toki talossa joku,
jonka voi lähettää sanomaan, ettei tarvitse odottaa sinua. Oikeastaan
olisi kohteliaampaa, jopa velvollisuutesikin, jos antaisit sanoa
tovereillesi siellä, että tulisivat tänne illallisille. Sitten, jos
välttämättä tahtoisit lähteä, voisitte mennä kaikki yhdessä seurassa.
Andreuccio vastasi, ettei hän sinä iltana tovereista välittänyt; mutta
koska sisko tahtoi, niin hän täyttäisi hänen toiveensa.
Tyttö oli silloin lähettävinään majataloon sanan, ettei Andreuccioa
tarvitse odottaa illalliselle, ja puheltuansa sitten vielä paljon
muuta, he asettuivat aterialle, jota tyttö venytti ovelasti aina yön
pimeään, heille loistavasti monia ruokalajeja tarjoiltaessa. Ja kun
sitten noustiin pöydästä ja Andreuccio aikoi lähteä, niin sanoi tyttö,
että sitä hän ei millään tavoin salli, sillä Napoli ei ole mikään
paikka, jossa sopii kuljeksia yöllä, ja kaikkein vähimmin muukalaisen.
Siksi hän olikin, kun ilmoitti majataloon, ettei Andreuccioa tarvitse
odottaa illalliselle, käskenyt myöskin sanomaan, ettei tarvitse häntä
odottaa yöksikään.
Andreuccio, joka uskoi tämän ja halusi, herkkäuskoisuutensa pettämänä,
jäädä sinne, jäi. Niin ollen jatkettiin illallisten jälkeen vielä
paljon ja kauan puhetta, ei suinkaan tytön tietämättä, mitä varten. Ja
kun osa yötä oli kulunut, jätti tyttö Andreuccion nukkumaan kamariin,
sekä hänen luoksensa pienen pojan, joka hänelle neuvoisi, jos hän
jotain tarvitsisi, ja meni itse palvelijattariensa kanssa toiseen
huoneesen.
Helle oli kova; siksi Andreuccio, kun näki jääneensä yksin, riisuutui
heti paitasilleen ja veti housut jalastaan ja pisti ne sängyn päähän.
Ja koska luonnollinen tarve vaati keventämään vatsan liiallista
kuormaa, niin kysyi hän pojalta, missä sen voisi tehdä, jolloin poika
viittasi muuatta ovea kamarin nurkassa ja sanoi: Menkää tuonne vaan.
Andreuccio meni rohkeasti sinne, mutta asetti pahaksi onneksi jalkansa
laudalle, joka oli vastakkaiselta puolelta irtautunut palkista, ja
putosi lautoineen sieltä ylhäältä alas. Jumala armahti häntä kuitenkin
niin paljon, ettei hän loukannut itseänsä pudotessaan, vaikka melkoisen
korkealta syöksyikin, vaan ryvetti itsensä sonnassa, jota paikka oli
täynnä, aivan kokonaan.
Että ymmärtäisitte paremmin sen, mitä olen sanonut ja mitä seuraa,
kuvaan teille, millainen se paikka oli. Se oli kapea kuja, jollaisia
näemme usein kahden talon välissä, ja parin palkin päälle, jotka oli
asetettu talojen väliseen, oli naulattu muutamia lautoja ja rakennettu
istumasija. Noista laudoista oli se, joka putosi alas Andreuccion
kanssa, yksi. Kun Andreuccio nyt näki itsensä alhaalla kujassa, niin
hän alkoi, tapauksesta tuskissaan, huutaa poikaa, mutta poika oli
kohta, kun kuuli hänen putoavan, juossut sanomaan siitä emännälleen.
Tämä kiiruhti silloin kamariinsa ja alkoi nopeasti katsella, olivatko
Andreuccion vaatteet jääneet sinne, ja hän löysi ne ja niiden mukana
rahat, joita Andreuccio, luottamatta muihin, kuljetti aina typerästi
matkassaan. Ja kun tyttö näin oli saanut ne, joiden vuoksi hän,
palermolainen, oli tekeytynyt perugialaisen sisareksi ja virittänyt
ansansa, niin ei hän enää Andreucciosta välittänyt, vaan kiiruhti
sulkemaan oven, jonka kautta Andreuccio oli mennyt ulos ja sitten
pudonnut.
Kun poika ei vastannut, niin alkoi Andreuccio huutaa kovemmin, mutta
turhaan. Sentähden rupesi hän epäilemään, huomaten liian myöhään
petoksen. Hän kiipesi muurin ylitse, joka eroitti sen kujan kadusta, ja
laskeuduttuaan kadulle meni hän talon ovelle, jonka hän hyvin tunsi, ja
huusi siinä pitkän aikaa turhaan, ja löi ja jyskytti kovasti ovea.
Sitten hän, huomaten onnettomuutensa selvästi, alkoi sanoa: Voi minua
raukkaa, miten pienessä ajassa minä kadotin viisisataa florinia ja
sisaren! Ja valiteltuaan vielä pitemmältäkin alkoi hän uudestaan
kolkuttaa ovea ja huutaa, ja teki sen niin lujasti, että kaikki
ympäristön naapurit heräsivät ja voimatta sietää tätä mekastusta,
nousivat ylös. Ja yksi tuon tytön apulaisnaisia avasi ikkunan ja, ollen
muka hyvin unissaan, sanoi pilkallisesti: Kuka siellä kolkuttaa?
Voi! sanoi Andreuccio, etkö sinä minua tunne? Minä olen Andreuccio,
madonna Fiordalisan veli.
Siihen nainen vastasi: Hyvä mies, jos olet juonut liikaa, mene
makaamaan ja tule huomenna takaisin. Minä en tunne mitään Andreuccioa,
enkä ymmärrä hullutuksia, mitä sinä puhut. Mene nyt rauhassa ja anna
meidän nukkua, jos suvaitset.
Mitä? sanoi Andreuccio, et ymmärrä, mitä minä puhun? Ymmärrätpä
tietenkin! Mutta jos sukulaisuus Sisiliassa on sellaista, että se näin
lyhyessä ajassa unohdetaan, niin anna edes takaisin vaatteeni, jotka
minulta jäivät teille, niin menen mielelläni.
Siihen tyttö vastasi nauraen: Kunnon mies, minusta tuntuu siltä, että
puhut unissasi.
Ja tämän sanominen, huoneesen kääntyminen ja ikkunan sulkeminen oli
tuokion työ.
Silloin Andreuccio, joka nyt oli vahingostaan varma ja jonka suuri
tuska muuttui kiukusta raivoksi, päätti riistää väkisin takaisin sen,
mitä ei sanoilla voinut saada, ja hän otti jälleen kiven ja alkoi
jyskyttää ovea paljon hurjemmasti iskien kuin äsken. Mutta silloin
monet naapurit, jotka jo ennen olivat heränneet ja nousseet ylös,
luulivat, että hän on jokin heittiö, joka valehtelee tällä tavoin
kiusatakseen tuota kunnon naista, ja kyllästyneinä Audreuccion
jyskyttämiseen he tulivat ikkunoihin ja alkoivat haukkua häntä aivan
niinkuin saman korttelin koirat vierasta koiraa, sanoen: Hävytöntä on
tulla tähän aikaan kelpo naisten ovelle latelemaan tuollaisia
tyhmyyksiä. Äh, mene juupeliin, kunnon mies, anna meidän maata, ole
hyvä. Jos sinulla on mitä tekemistä hänen kanssaan, niin tule takaisin
huomenna, mutta älä meitä kiusaa tänä yönä!
Näistä sanoista ehkä tuli eräs talossa oleva mies, kauniin tytön
parittaja, jota Andreuccio ei ollut vielä nähnyt eikä hänestä
kuullutkaan, niin rohkeaksi, että astui ikkunaan ja huusi karkealla ja
peloittavalla äänellä: Kuka siellä alhaalla on?
Andreuccio nosti tämän kuultuansa päätään ja näki miehen, joka,
minkä vähän hän saattoi eroittaa, mahtoi olla aika herra, kasvoiltaan
sakea- ja mustapartainen. Hän haukotteli ja hieroi silmiänsä ikäänkuin
olisi juuri noussut vuoteesta tai herännyt sikeästä unesta. Hänelle
Andreuccio vastasi, ei aivan pelotta: Minä olen sen rouvan veli, joka
on siellä.
Mutta mies ei odottanut, että Andreuccio olisi edes päättänyt
vastauksensa, vaan sanoi kahta kovemmin kuin äsken: En tiedä, mikä
minua estää tulemasta täältä alas ja pieksämästä sinua niin kauan,
kunnes et liikuta itseäsi, sinä sietämätön, juopunut aasi, joka et anna
meidän tänä yönä nukkua.
Ja hän kääntyi huoneesen ja sulki ikkunan.
Eräät naapureista, jotka tunsivat paremmin tuon miehen, puhuttelivat
silloin ystävällisesti Andreucciota ja sanoivat: Jumalan tähden, hyvä
mies, mene nopeasti pois, ellet tahdo tulla täällä tänä yönä tapetuksi.
Mene ja ymmärrä oma etusi.
Andreuccio oli peljästynyt sekä tuon miehen ääntä että ulkonäköä, ja
kun nyt toiset, jotka näyttivät puhuvan armeliaisuudesta, häntä
varoittivat, niin suuntasi hän, kuvaamattoman suruissaan ja
epätoivoissaan rahoistaan, askeleensa sinne päin, josta oli päivällä
tytön kanssa tullut, päästäkseen takaisin majataloonsa, mutta ei
tiennyt kuitenkaan, minne hän oikeastansa kulki. Mutta kun häntä
itseään ei miellyttänyt haju, joka hänestä hänen nenäänsä lähti, niin
hän halusi kääntyä meren rannalle peseytymään ja poikkesi vasemmalle
kädelle ja kulki kadulle, jonka nimi oli Ruga Catalana. Ja astellessaan
siellä kaupungin rantapuolta kohti hän näki yhtäkkiä kaksi miestä,
jotka tulivat häntä vastaan lyhty kädessä, ja koska hän pelkäsi, että
nämä olivat yövartioita tai muita miehiä, jotka olivat valmiit tekemään
pahaa, niin pujahti hän hiljaa piiloon erääsen vanhaan ja
rappeutuneesen taloon, jonka hän huomasi läheisyydessä. Mutta miehet
tulivat, aivan kuin olisi heidät samaan paikkaan lähetetty, myöskin
sinne rappeutuneesen taloon, ja siellä toinen heistä laski maahan
joukon rautaisia kapineita, jotka hänellä oli olallaan, ja alkoi
tarkastella niitä toisen kanssa, jutellen minkä mitäkin niistä. Mutta
heidän jutellessaan sanoi toinen: Mitä tämä on? Minä tunnen täällä
sellaista löyhkää, etten koskaan liene tuntenut. Ja näin sanottuaan hän
nosti vähän lyhtyänsä, ja he näkivät poloisen Andreuccion, ja kysyivät
aivan hämmästyneinä: Kuka siellä on?
Andreuccio vaikeni; mutta he tulivat lyhtyineen lähemmäksi ja kysyivät,
mitä hän täällä tekee noin likaisena? Silloin Andreuccio kertoi heille
täydellisesti, kuinka hänelle oli käynyt. Miehet aavistivat nyt, missä
se oli tapahtunut, ja sanoivat keskenään: Varmaan tämä on ollut
Scarabone Tulentuikkaajan luona. Ja kääntyen Andreuccion puoleen sanoi
toinen: Hyvä mies, vaikka oletkin kadottanut rahasi, niin tulee sinun
suuresti kiittää Jumalaa, että sinä satuit putoamaan alas etkä voinut
päästä takaisin siihen taloon. Sillä jos et olisi pudonnut, niin ole
varma, että sinut olisi tapettu heti, kun olisit nukkunut, ja paitsi
rahoja olisit menettänyt henkesikin. Mutta mitä auttaa enää valittaa?
Sieltä et saa takaisin kolikkoakaan, sama kuin koettaisit ottaa tähden
taivaalta. Mutta tapetuksi voit hyvin tulla, jos hän kuulee, että
hiiskut sanankin tästä asiasta.
Ja näin puhuttuaan neuvottelivat he vähän ja sanoivat jälleen
Andreucciolle: Katso, meidän käy sääliksi sinua. Ja siksi, jos tahdot
tulla kanssamme toimittamaan erästä asiaa, jota me lähdemme tekemään,
niin luulemme, että sinulle tulee melkoisen varmaan paljon enemmän
osuutta kuin olet menettänyt.
Andreuccio vastasi epätoivoissaan, että hän on valmis.
Sinä päivänä oli haudattu Napolin arkkipiispa nimeltä messer Filippo
Minutolo, ja hänet oli haudattu kalleimmassa juhlapuvussa ja sormessa
rubini, jonka arvo oli yli viisisataa kulta-florinia. Häntä miehet nyt
aikoivat mennä ryöstämään, ja he ilmaisivat Andreucciolle aikeensa.
Andreuccion ahneus oli suurempi kuin hänen varovaisuutensa, ja hän
lähti heidän kanssaan matkalle. Mutta kun hän, pääkirkolle
kuljettaessa, haisi kovasti, niin sanoi toinen mies: Emmekö keksisi
mitään keinoa, että tämä pesisi vähän jossakin itseään, niin ettei hän
haisisi näin julmasti? Toinen vastasi: Kyllä, me olemme täällä lähellä
kaivoa, jossa on tavallisesti iso sanko vintturissa. Menkäämme sinne ja
peskäämme hänet nopeasti.
Mutta kun he tulivat kaivolle, huomasivat he, että siellä oli nuora,
mutta sanko oli otettu pois. Ja senvuoksi päättivät he keskenään sitoa
Andreuccion nuoraan kiinni ja laskea hänet kaivoon, että hän pesisi
itsensä alhaalla; ja kun hän olisi peseytynyt, piti hänen nykäistä
nuorasta ja he vetäisivät hänet ylös. Ja niin he menettelivät.
Silloin sattui, että kun he olivat laskeneet Andreuccion kaivoon, niin
eräitä signorian vartioita, jotka olivat janoissaan sekä helteen vuoksi
että siksi, että olivat juosseet jonkun jäljestä, tuli tälle kaivolle
juomaan. Kun nuo kaksi rosvoa heidät näkivät, niin lähtivät he heti
pakoon, eivätkä vartiat, jotka tulivat sinne vain juomaan, huomanneet
heitä.
Andreuccio oli kaivon pohjassa peseytynyt ja nyki nyt nuoraa. Janoiset
vartiat taasen laskivat kilpensä ja aseensa ja vaippansa maahan ja
alkoivat vetää nuorasta, luullen siinä olevan sangon täynnä vettä.
Kun Andreuccio huomasi olevansa lähellä kaivon reunaa, niin hellitti
hän nuorasta ja heittäytyi ryntäilleen tälle reunalle. Tuskin vartiat
tämän näkivät, valtasi heidät yhtäkkiä pelko ja he päästivät mitään
sanomatta nuoran irti ja alkoivat paeta, minkä ennättivät.
Tätä seikkaa Andreuccio kummasteli suuresti, ja ellei hän olisi pitänyt
lujasti kiinni, olisi hän pudonnut takaisin kaivoon ja loukannut ehkä
pahoin itsensä tai kuollut. Nyt hän nousi ylös, ja kun hän näki nämä
aseet, joita hänen tovereillaan ei ollut, niin hän alkoi ihmetellä yhä
enemmän. Mutta aprikoituaan ja ymmärtämättä asiaa sekä tuskissaan
kovasta onnestaan päätti hän sitten lähteä sieltä pois, esineihin
koskematta. Ja niin hän asteli, tietämättä minne.
Sillä tavoin kulkiessaan kohtasi hän silloin taas ne kaksi toveriaan,
jotka tulivat nostamaan häntä pois kaivosta. Ja kun he hänet näkivät,
ihmettelivät he suuresti ja kysyivät, kuka hänet oli vetänyt kaivosta?
Andreuccio vastasi, ettei hän sitä tiennyt; ja kertoi heille
tarkalleen, mitä oli tapahtunut ja mitä hän oli nähnyt kaivon reunalla.
Silloin he ymmärsivät tapahtuman ja kertoivat hänelle nauraen, miksi he
olivat paenneet ja ketä ne olivat olleet, jotka nostivat hänet kaivosta
ylös. Ja enempää puhumatta he kulkivat sitten, koska oli jo keskiyö,
pääkirkolle, ja pääsivät sisälle melkoisen helposti. Ja he menivät
ruumisarkun luo, joka oli marmoria ja sangen suuri, ja kohottivat
raudoillaan sen verran kantta, että mies pääsi sisään, ja asettivat
pönkät sen alle. Ja kun tämä oli tehty, niin kysyi yksi: Kuka menee
arkkuun? Siihen vastasi toinen: En minä. Enkä minä, sanoi ensimäinen,
mutta menköön Andreuccio.
Sitä minä en tee, sanoi Andreuccio. Silloin he molemmat kääntyivät
häneen päin ja sanoivat: Mitä? Etkö sinä mene? Jumaliste, jos et mene,
niin annamme yhdellä näistä raudoista päähäsi niin, että kaadut
kuoliaana maahan.
Andreuccio meni siis peloissaan arkkuun, ja sinne kömpiessään ajatteli
hän itsekseen: Nuo pakoittavat minut menemään tänne pettääkseen minut;
jos näet annan heille kaikki ja koetan sitten päästä takaisin arkusta,
niin menevät he matkaansa ja minulle ei jää mitään. Ja siksi hän päätti
ottaa osansa jo etukäteen; ja koska hän muisti kalliin sormuksen, josta
oli kuullut heidän puhuvan, niin veti hän sen alas päästyään
arkkipiispan sormesta ja pisti povellensa. Ja sitten antoi hän heille
piispansauvan ja hiipan ja kintaat, ja riisuen ruumiin paitaan saakka
ojensi kaikki heille, ja sanoi, ettei ole enää mitään.
Toiset vakuuttivat, että siellä pitäisi olla se sormus, ja käskivät
hänen hakemaan joka paikasta; mutta Andreuccio vastasi, että hän ei
sitä löydä, ja antoi heidän odottaa jonkun aikaa, ollen sitä
hakevinaan. Mutta he olivat yhtä viekkaita kuin hänkin, ja sanoivat,
että etsiköön vaan vielä hyvästi, ja kun sopiva hetki tuli, niin he
tempasivat pois pönkän, joka piti kantta ylhäällä, ja pakenivat sieltä,
jättäen hänet suljettuun arkkuun.
Mille mielelle Andreuccio tuli, kun hän tämän huomasi, voi jokainen
arvata. Hän koetti monta kertaa sekä päällänsä että hartioillaan
kohottaa pois kantta, mutta turhaan hän ponnisteli. Siksi hän, tuskan
vallassa ja pyörtyneenä, kaatui arkkipiispan ruumiin päälle, ja kuka
silloin olisi hänet nähnyt, olisi vaivoin eroittanut, kumpi heistä oli
kuolleempi, arkkipiispa vai hän. Mutta kun hän sitten tuli tajuihinsa,
alkoi hän ääneensä itkeä, sillä hän näki selvästi, että häntä kohtaisi
täällä jompikumpi seuraavista kahdesta lopusta: joko täytyisi hänen
kuolla arkussa nälkään ja kuolleen ruumiin matojen löyhkään, ellei
kukaan tulisi avaamaan; tai jos joku tulisi ja löytäisi hänet sieltä,
niin hänet hirtettäisiin varkaana.
Mutta kun hän oli sellaisissa ajatuksissa ja sangen suruissaan, niin
kuuli hän ihmisjoukon kävelevän kirkossa ja puhelevan keskenään, ja ne
tulivat, mikäli hän huomasi, tekemään samaa, jonka hän toveriensa
kanssa jo oli tehnyt. Ja siksi hänen pelkonsa kasvoi suuresti. Mutta
kun tulijat olivat avanneet arkun ja pönkittäneet kannen, joutuivat he
riitaan siitä, kenen on mentävä sisään, ja kukaan ei tahtonut sitä
tehdä. Silloin sanoi, pitkän kinastelun jälkeen, eräs pappi: Mitä te
pelkäätte? Luuletteko, että hän teidät syö? Kuolleet eivät syö ihmisiä,
minä menen sisään itse, minä.
Ja sen sanottuansa hän asettui rinnoin arkun reunalle, käänsi päänsä
ulospäin ja pisti jalat arkun sisään, laskeutuaksensa sinne. Kun
Andreuccio tämän näki, nousi hän ylös, tarttui papin toiseen jalkaan,
ja alkoi muka vetää häntä alas. Mutta tuskin pappi sen tunsi, niin hän
huusi kohti kurkkua ja heittäytyi kiireesti arkusta pois. Tästä
peljästyivät kaikki muutkin niin, että jättivät arkun auki ja alkoivat
juosta pakoon, aivan kuin heitä olisi ajanut satatuhatta paholaista.
Tämän seikan nähtyään Andreuccio kiipesi, iloisempana kuin olisi voinut
toivoakaan, arkusta pois ja lähti kirkosta samaa tietä, jota oli
tullutkin. Ja päivän lähetessä kulki hän onnen kaupalla edelleen tuo
sormus sormessa ja saapui meren rantaan, josta hän sattui sitten
löytämään takaisin majataloonsa. Siellä tapasi hän toverinsa ja
isännän, jotka olivat koko yön olleet huolissaan hänen kohtalostaan. Ja
kun Andreuccio oli kertonut näille, mitä hänelle oli tapahtunut, oli
heistä isännän neuvon mukaan parasta, että hän nyt poistuu Napolista.
Sen hän tekikin heti ja palasi Perugiaan, tuoden sormuksen rahoillaan,
joilla oli lähtenyt ostamaan hevosia.