Landolfo Ruffolo köyhtyy ja rupeaa merirosvoksi, joutuu
genovalaisten vangiksi ja kärsii haaksirikon. Hän pelastuu
arkun avulla, joka on täynnä kallisarvoisia jalokiviä,
Korfun saarelle, missä eräs nainen ottaa hänet vastaan.
Sitten hän palaa rikkaana kotiinsa.
Arvatenkin on merenrannikko Reggion ja Gaetan välillä Italian melkein
viehättävin seutu. Siellä on, ihan lähellä Salernoa, korkea paikka,
joka näkyy kauas merelle ja jota seutulaiset sanovat Amalfin
rannikoksi, täynnänsä pieniä kaupunkeja, puutarhoja ja suihkulähteitä
sekä rikkaita ja kauppa-asioissa toimeliaita miehiä enemmän kuin juuri
missään muualla. Näistä kaupungeista on eräs nimeltä Ravello, ja siinä
eli kerran ennen, jos siinä nykyäänkin on rikkaita miehiä, eräs
tavattoman rikas kauppias nimeltä Landolfo Ruffolo. Tälle ei riittänyt
hänen rikkautensa, vaan halusi hän sen lisätä kahta vertaa suuremmaksi,
mutta siksipä hän olikin vähällä tuhota sekä koko omaisuutensa että
itsensä.
Hän näet, tehtyään niinkuin kauppiaiden on tapana, suuria laskelmia,
osti valtavan laivan ja lastautti sen täyteen kauppatavaroita, joihin
oli rahansa vaihtanut, ja lähti Kyproon. Mutta siellä hän näki, että
sinne oli tullut paljon muita laivoja tuoden samoja tavaroita, joita
hänkin, ja siitä syystä täytyi hänen myödä kaikki, mitä oli tuonut,
polkuhintaan, melkeinpä nakata tavaransa hukkaan, jos mieli niistä
päästä, ja siten hän joutui melkein perikadon partaalle. Tämän
kohtalonsa hän kantoi sangen vaikeasti, ja koska hän ei tiennyt, mitä
tehdä, kun hän nyt lyhyessä ajassa oli tullut mahdottoman rikkaasta
köyhäksi, niin päätti hän joko kuolla tahi korvata rosvoamalla
vaurionsa, niin ettei hänen tarvitsisi palata köyhänä sinne, mistä hän
oli matkustanut rikkaana. Ja löydettyään ostajan suurelle laivalleen
hankki hän siitä tulleilla ja muilla rahoilla, jotka oli saanut
kauppatavaroistaan, keveän kaapparipurren ja varusti ja asesti sen sitä
tarkoitusta varten oivallisimpaan kuntoon sekä lähti muuttamaan
omaksensa toisten omaisuutta, kenenkä vaan, ja varsinkin turkkilaisten.
Tässä ammatissa olikin onni hänelle paljon suosiollisempi kuin oli
kauppayrityksissä ollut.
Noin vuoden kuluessa hän kaappasi ja ryösti niin paljon turkkilaisia
laivoja, että uskoi jo paitsi saaneensa takaisin sen omaisuuden, mitä
oli menettänyt kaupparetkellä, myöskin lisänneensä rikkauttansa
hyvinkin kaksin verroin. Ja koska entisen vahingon tuottama tuska oli
häntä opettanut, niin hän huomasi, että nyt hänellä on tarpeeksi, ja
mietti mielessään tyytyä tähän ja olla tavoittelematta enempää, jottei
uuteen onnettomuuteen joutuisi. Ja siksi hän päätti palata
rikkauksineen kotiin.
Mutta nyt oli hän tullut kaupoissa pelkuriksi, joten hän ei halunnut
sijoittaa rahojansa toisella tavoin, vaan lähti paluumatkalle, purjeet
nostettuansa, samalla pienellä laivalla, jolla oli rahat hankkinutkin.
Ja hän tuli jo Arkipelagiin, kun illalla nousi shirokko-tuuli, joka oli
hänen matkallensa vastainen ja kohotti sitäpaitsi niin korkeita
aaltoja, ettei hänen pikku laivansa olisi voinut niitä kunnolla kestää.
Ja siksi hän laski erääseen meren lahteen, jonka pieni saari muodosti,
tältä myrskyltä suojaan, päättäen odottaa siellä parempaa ilmaa. Mutta
kauan ei hän ollut siinä lahdessa, kun sinne saapui kaksi suurta
genovalaista kauppalaivaa, jotka tulivat Konstantinopolista, paeten
vaivalla samaa, jota myöskin Landolfo oli paennut. Tuskin genovalaisten
laivain väki, sulkien häneltä paluutien, huomasi hänen pienen laivansa
ja kuuli, kenen se oli, niin he, jotka jo maineelta tiesivät hänet
sangen rikkaaksi, päättivät anastaa sen, sillä he ovat luonnostaan
rahalle ahnasta ja rosvomaista kansaa. Ja niinpä he laskivat maihin
osan miehistöänsä varustettuina jousilla ja muuten hyvin asestettuina,
ja sijoittivat heidät sellaiseen paikkaan, ettei ainoakaan voinut
laskeutua laivasta, jos ei tahtonut saada nuolta kylkeensä. Sitten he,
hinauttaen itseään venheillä ja meren auttamina, lähestyivät Landolfon
pienen laivan viereen ja saivat sen vähällä vaivalla lyhyessä ajassa
miehineen päivineen valtaansa, ainoatakaan miestä menettämättä. Sitten
he veivät Landolfon toiseen laivaansa, ottivat hänen laivastaan kaikki
tavarat, upottivat sen pohjaan ja pidättivät hänet itsensä pelkkä
jakku-pahanen yllä.
Seuraavana päivänä muuttui tuuli, laivat nostivat purjeensa ja kulkivat
matkaansa länttä kohden koko sen päivän onnellisesti. Mutta illalla
nousi myrskytuuli, joka valtavia aaltoja kohotellen eroitti nuo kaksi
laivaa toisistansa. Ja tämän tuulen voimasta tapahtui, että se laiva,
jossa poloinen ja köyhä Landolfo oli, paiskautui tavattoman rajusti
särkkään Kefalonian saaren päässä ja aukesi ja meni pirstaleiksi
niinkuin kivimuuriin nakattu pullo. Nytpä nuo onnettomat ja raukat,
jotka siinä olivat, koettivat uida, ken sitä osasi, meren ollessa jo
täynnä kaikenlaisia kelluvia tavaroita, laatikoita ja lautoja, kuten
moisissa tapauksissa on tavallista; ja vaikka yö oli pilkkopimeä ja
meri raivosi ankarasti, niin he alkoivat takertua esineihin, mitä
sattumalta ilmestyi eteen. Näiden joukossa oli myöskin Landolfo raukka.
Hän oli kyllä edellisenä päivänä toivonut monta kertaa kuolemaa,
haluten valita mieluummin sen kuin palata kotiinsa niin köyhänä kuin
nyt tiesi olevansa. Mutta kun hän nyt näki sen valmiina, niin hän
peljästyi ja tarttui kuin toisetkin lautaan, mikä hänen käsiinsä osui,
ajatellen, että ehkäpä Jumala lähettää hänelle pelastukseksi jonkin
avun, jos hän itse koettaa tuhoaan viivytellä. Hän ratsasteli siis
laudalla miten parhaiten voi, ja vaikka aallot ja tuuli ajelivat häntä
milloin sinne ja milloin tänne, pysyi hän sillä kuitenkin, kunnes aamu
alkoi kirkastua. Sen tultua hän katseli ympärillensä, mutta ei nähnyt
mitään muuta kuin pilviä ja merta, sekä arkun, joka uiskenteli meren
aalloilla ja tuli hänen suurimmaksi kauhukseen tuontuostakin niin
lähelle, että hän pelkäsi sen törmäävän häneen niin kovasti, ettei
hänen auttaisi muu kuin hukkua. Ja aina kun se läheni, koetti hän,
mikäli jaksoi ja vaikka voimansa jo olivat vähät, lykätä sitä kädellään
loitommaksi. Mutta jos se ensin onnistuikin, niin tapahtui sitten, että
yhtäkkiä nousi ilmoissa pyörretuuli ja puski mereen ja törmäsi tuohon
arkkuun ja arkku taas puolestaan lautaan, jolla Landolfo istui, niin
kovasti, että lauta pyörähti nurin ja Landolfo joutui aaltoihin. Hän
pääsi uimalla pinnalle, paremminkin pelon kuin voimainsa avulla, mutta
näki jo laudan menossa etäällä itsestään. Ja siksi hän, ajatellen,
ettei hän jaksa sitä saavuttaa, lähestyi arkkua, joka oli aivan
vieressä, asettui rinnoin sen kannelle ja piti sitä käsillään
kohdallansa miten parhaiten voi. Ja sillä tavoin hän, meren heittämänä
milloin sinne ja milloin tänne, ja syömätönnä, hänellä kun ei ollut
ruokaa, mutta sai juoda sen sijaan enemmänkin kuin tahtoi, sekä
tietämättä, missä oli, tai näkemättä muuta kuin merta vietti koko sen
päivän ja seuraavan yön.
Mutta seuraavana päivänä joutui hän, joko Jumalan armosta tai tuulen
voimasta, Korfun saaren rannalle, märkänä kuin sieni ja pitäen
molemmilla käsillään lujasti arkun kulmista, niinkuin näemme tekevän
niiden, jotka ovat hukkumaisillaan ja tarttuvat johonkin esineesen.
Rannalla oli sattumalta köyhä vaimo pesemässä ja kiilloittamassa
kattiloitansa hiedalla ja suolaisella vedellä, ja kun hän näki
Landolfon lähestyvän eikä eroittanut hänen muotoansa, peljästyi hän ja
vetäytyi huutaen pois. Landolfolla ei ollut tajua puhua, eikä hän
nähnytkään paljoa, joten hän ei sanonut naiselle mitään. Mutta kun
aallot lykkivät häntä maata kohti, niin vaimo eroitti arkun muodon, ja
kun hän katsoi ja tähysti tarkemmin, niin huomasi hän ensin arkun
päällä käsivarret ja näki sitten kasvotkin; ja hän aavisti asian aivan
niinkuin se olikin. Ja sen vuoksi kahlasi hän säälin pakoittamana
jonkun askeleen mereen, joka nyt oli tyyni, tarttui Landolfoa hiuksiin
ja veti hänet arkkuineen maalle. Sitten hän sai vaivalla kiskotuksi
miehen kädet irti arkusta, ja arkun hän asetti nuoren tyttönsä
päälaelle, joka oli hänen mukanaan, mutta itse kantoi hän Landolfon
kuin pienen lapsen kylään. Siellä vei hän hänet kylpyyn ja hieroi ja
pesi häntä kuumalla vedellä niin kauan, että kadonnut lämpö ja
elinvoimatkin häneen palasivat. Ja kun vaimon mielestä oli aika, otti
hän hänet ammeesta ja vahvisti häntä vähän hyvällä viinillä ja
leivoksilla; ja sitten hoiteli hän häntä parhaansa mukaan muutaman
päivän, kunnes mies sai voimansa takaisin ja tajusi, missä oli. Silloin
kunnon nainen ajatteli, että nyt hänelle täytyy antaa takaisin arkku,
joka oli hänelle pelastettu, ja sanoi, että koettakoon hän nyt itse
hakea onneaan. Ja sillä tavalla vaimo teki.
Landolfo ei muistanut enää arkkua, mutta otti sen kuitenkin, kun kunnon
nainen sen hänelle toi, ajatellen, että niin vähäarvoinen ei se
ainakaan voi olla, ettei hän sillä saisi parin päivän elatustaan. Tämä
hänen toivonsa väheni kuitenkin suuresti, kun hän huomasi arkun kovin
keveäksi, mutta siitä huolimattahan kerran, kelpo naisen ollessa poissa
kotoa, mursi arkun auki, nähdäkseen, mitä siinä oli, ja löysi siitä
paljon kalliita kiviä, sekä irtonaisia että kiinnitettyjä; ja koska hän
ymmärsi vähän näitäkin asioita, niin huomasi hän, heti kun ne näki,
että ne olivat sangen arvokkaita. Siksi hän kiitti Jumalaa, joka ei
ollut häntä vieläkään tahtonut hyljätä, ja oli hyvin tyytyväinen.
Mutta koska kohtalo oli lyhyessä ajassa jo kaksi kertaa häntä
armottomasti heitellyt, niin hän pelkäsi kolmatta ja ajatteli, että
hänen täytyy olla hyvin varovainen, voidakseen saada nämä tavarat
kotiinsa. Ja siksi hän kääri ne niin huolellisesti kuin voi riepuihin
ja sanoi kunnon naiselle, ettei hän enää tarvitse arkkua, mutta pyysi,
että hän olisi niin hyvä ja antaisi hänelle säkin sekä ottaisi
puolestaan arkun. Sen teki kunnon nainen mielellänsä.
Sitten lausui Landolfo Ruffolo kunnon naiselle suuret kiitokset
kaikesta siitä hyvästä, mitä oli häneltä saanut, heitti säkin selkäänsä
ja lähti hänen luotaan. Hän nousi laivaan ja saapui Brindisiin ja kulki
sieltä sitten pitkin meren rantaa Iraniin, jossa tapasi eräitä
kansalaisiaan, jotka olivat kangaskauppiaita. Nämä antoivat hänelle
armeliaisuudesta uudet vaatteet, kun hän oli kertonut heille kaikki
kohtalonsa, paitsi mikä arkkua koski, lainasivat hänelle
ratsuhevosenkin ja toimittivat hänelle seuraa Ravelloon asti, jonne hän
sanoi haluavansa palata, ja lähettivät hänet menemään.
Siellä hän uskoi olevansa turvassa ja ylisti Jumalaa, joka oli hänet
sinne johtanut, ja avasi säkkinsä. Ja tarkasteltuaan kaikki
huolellisemmin kuin ennen oli tehnyt näki hän omistavansa niin paljon
ja niin arvokkaita kiviä, että hän, myymällä ne kohtuulliseen hintaan
tai vähemmästäkin, tulisi kahta vertaa rikkaammaksi kuin oli matkalle
lähtiessään ollut.
Ja kun hän sitten oli keksinyt tilaisuuden muuttaa kivet rahaksi,
lähetti hän hyvän summan Korfuun, palkinnoksi saadusta avusta sille
kunnon naiselle, joka oli hänet pelastanut merestä. Ja samoin hän teki
niille Iranissa oleville, jotka olivat häntä vaatehtineet. Mutta loput
hän piti itse, haluamatta enää harjoittaa kauppaa, ja eli
kunnioitettuna loppuunsa saakka.