TOINEN KERTOMUS.

Rinaldo d'Asti joutuu ryöstettynä Castel Guiglielmoon,

jossa eräs leskivaimo majoittaa hänet, ja kun hän on sitten

saanut vahingoistaan korvauksen, niin hän palaa terveenä ja

onnellisena kotiinsa.

Olipa Ferraran markiisin, Azzon aikana eräs kauppias nimeltä Rinaldo

d'Asti, joka tuli asioissaan Bolognaan; ja kun hän oli ne suorittanut

ja oli matkalla kotiinsa, niin tapahtui, että tuskin hän pääsi

Ferrarasta ja ratsasti Veronaan päin, niin hän yhtyi eräihin miehiin,

jotka näyttivät kauppiailta, mutta olivatkin maantierosvoja ja

elämältään ja tavoiltaan kelvottomia ihmisiä. Näitä hän seurasi ja

antautui varomattomasti puheisiin heidän kanssaan. Mutta kun he

näkivät, että hän oli kauppias, ja arvelivat, että hän kuljettaa

mukanaan rahaa, niin he päättivät keskenään ryöstää hänet, heti kun

huomaisivat hetken sopivaksi. Ja siksi he puhuivat, ettei hänen

epäluulonsa heräisi, hänen kanssaan kulkiessaan kuin kunnialliset ja

oikeassa asemassa olevat miehet ainakin pelkästään säädyllisistä

asioista ja rehellisyydestä ja tekeytyivät, mikäli osasivat ja

tiesivät, häntä kohtaan auliiksi ja hyväntahtoisiksi. Ja sentähden

Rinaldo piti suurena onnena, että oli heidät kohdannut, sillä hän oli

muuten yksin ja ainoastaan eräs ratsastava palvelija mukanaan.

Ja kun he niin kulkivat ja siirtyivät, kuten usein tapahtuu, puheissaan

asiasta toiseen, niin osui keskustelu myöskin rukouksiin, joilla

ihmiset turvautuvat Jumalaan. Ja eräs rosvoista, joita oli kolme, sanoi

Rinaldon puoleen kääntyen: Ja te, arvon herra, mitä rukousta teillä on

tapana lukea matkoillanne?

Rinaldo vastasi: Totta puhuen minä olen näissä asioissa yksinkertainen

ja taitamaton mies, ja vähän on minulla varastossa rukouksia, sillä

minä elän vanhaan kuosiin ja tyydyn vain pariin soldoon neljänkolmatta

denarin asemasta. Mutta kuitenkin on minulla ollut aina tapana lukea

matkoilla, kun aamulla lähden majatalosta, yksi isämeitä ja yksi

avemaria pyhän Julianuksen isän ja äidin sielujen puolesta. Ja sen

jälkeen rukoilen Jumalaa ja häntä, että he tulevaksi yöksi antaisivat

minulle hyvän majapaikan. Ja monta kertaa olen jo päivinäni joutunut

matkoilla suuriin vaaroihin, joista kaikista olen pelastunut, ja ennen

kaikkea sitten viettänyt yöni hyvässä paikassa ja hyvässä majatalossa.

Ja sentähden minä uskon lujasti, että pyhä Julianus, jonka kunniaksi

minä rukoukseni luen, on saanut pyydetyksi minulle tämän armon

Jumalalta. Ja minusta tuntuu siltä, etten voisi matkata hyvin päivällä

enkä saapua illalla hyvästi perille, jos en olisi täten aamulla

rukoillut.

Silloin sanoi se, joka oli tätä häneltä kysynyt: Ja tänä aamuna,

rukoilitteko niin?

Rinaldo vastasi hänelle: Rukoilin kyllä.

Silloin sanoi rosvo, joka jo tiesi, miten tässä oli käyvä, itsekseen:

Kyllä on rukouksesi vielä tarpeen, sillä elleivät aikeet mene hukkaan,

arvelenpa, että saat sangen huonon yösijan. Ja sitten hän sanoi

Rinaldolle: Minäkin puolestani olen paljon matkaellut, mutta en ole

koskaan sitä rukousta lukenut, vaikka olen kuullut monien sitä suuresti

kehuvan; eikä ole kuitenkaan koskaan tapahtunut, etten olisi siitä

syystä saanut hyvää majapaikkaa. Ja tänä iltana saatte ehkä vielä

nähdä, kumpi meistä saa paremman yösijan, tekö, joka olette rukouksenne

lukenut, vai minä, joka en sitä ole tehnyt. Totta kyllä on, että olen

käyttänyt sen asemasta Dirupistia tai Intemerataa taikka Deprofundista,

jotka ovat, mikäli mummo-vainaallani oli tapa laususkella, sangen

vaikuttavia.

Ja niin he puhelivat kaikenlaisista asioista ja jatkoivat matkaa; ja

rosvot odottivat vain soveliasta aikaa ja paikkaa toteuttaakseen

kelvottoman suunnitelmansa. Ja silloin tapahtui, että kun oli jo myöhä

ja he aikoivat Castel Guiglielmon tuolla puolella lähteä kaalaamaan

erään joen poikki, nuo kolme, jotka näkivät, että hetki oli myöhäinen

ja paikka yksinäinen ja tukettu, karkasivat Rinaldon kimppuun,

ryöstivät hänet, jättivät hänet seisomaan paitasilleen ja sanoivat

lähtiessään: Koetapas nyt, antaako pyhä Julianuksesi sinulle tänä yönä

hyvän majapaikan, sillä meidän pyhimyksemme sen kyllä meille antaa.

Ja he kaalasivat virran poikki ja menivät tiehensä.

Kun Rinaldon palvelija, joka oli pelkuri, näki hyökättävän herransa

kimppuun, ei hän tehnyt mitään häntä auttaakseen, vaan käänsi

hevosensa, jolla hän ratsasti, eikä pysäyttänyt ennenkuin saapui Castel

Guiglielmon edustalle ja sinne hän meni myöhäisellä hetkellä sisälle

sekä mistään välittämättä majataloon yöksi.

Rinaldo, joka oli jäänyt paitasilleen ja paljain jaloin, ei tiennyt,

mitä tehdä, kun ilmakin oli sangen kylmä ja lunta satoi kovasti. Ja

nähdessään, että yö oli jo yllättänyt, hän alkoi väristen ja hampaitaan

kalistellen katsella, näkyisikö ympäristössä jotakin olinpaikkaa, jossa

hän voisi viettää yönsä, niin ettei hän kuolisi viluun. Mutta kun hän

ei nähnyt yhtään sellaista, sillä seudulla oli vähän sitä ennen ollut

sota ja kaikki oli poltettu, niin alkoi hän ravata kylmän ajamana

Castel Guiglielmoa kohti, tietämättä, sinnekö vai muualle hänen

palvelijansa oli paennut. Ja hän ajatteli, että jos hän sinne sisälle

pääsee, niin kaipa Jumala lähettää hänelle jotakin apua.

Mutta synkkä yö yllätti hänet jo hyvinkin miglion päässä linnakylästä,

joten hän joutui sinne niin myöhään, ettei hän, kun portit oli jo

suljettu ja laskusillat nostettu, päässyt sinne sisälle. Silloin hän

katseli tuskissaan ja lohduttomana itkien ympärilleen, mihin hän voisi

asettua, niin ettei edes lunta sataisi hänen päälleen. Ja onneksi hän

näki linnakylän muurin harjalla talon, joka pistihe hiukan muurin

ulkopuolelle, ja tämän ulkoneman alle hän päätti mennä oleksimaan

päivään saakka. Ja hän meni sinne ja tapasi ulkoneman alla oven, mutta

se oli lukittu, ja kokosi kynnykselle hiukan oljen-rippeitä, joita oli

lähistöllä, ja asettui siihen suruissaan ja tuskissaan istumaan, ja

soimasi monta kertaa pyhää Julianusta, sanoen, ettei tämä ollut sen

luottamuksen mukaista, jota hän oli tuntenut pyhimystä kohtaan.

Mutta pyhä Julianus ajatteli kyllä häntä ja valmisti hänelle

vitkastelematta hyvänkin yösijan.

Tässä linnoituksessa oli eräs leskivaimo, ruumiiltaan niin kaunis,

ettei vertaa, jota Azzon markiisi rakasti kuin omaa henkeään ja piti

siellä itseään varten. Ja mainittu vaimo asui siinä talossa, jonka

ulkoneman alle Rinaldo oli mennyt aikailemaan. Ja sattumalta oli

markiisi edellisenä päivänä saapunut seudulle maatakseen yön tämän

naisen kanssa ja hän oli antanut salaisesti varustaa talossa kylvyn ja

oivallisen illallisen. Mutta kun kaikki oli jo valmista eikä leskivaimo

odottanut enää kuin markiisin tuloa, niin kävi siten, että portille

saapui palvelija, joka toi markiisille sellaisia uutisia, että tämän

täytyi heti ratsastaa seudulta pois. Sen tähden hän lähetti naiselle

sanan, ettei tämän tarvitse nyt häntä odottaa, ja lähti kiireesti

matkaan. Siitä oli leskivaimo hiukan murheissaan, eikä tiennyt, mitä

tehdä, mutta päätti sitten mennä kylpyyn, joka oli varustettu

markiisille, ja sen jälkeen illastella ja asettua vuoteesen. Ja niin

hän nyt meni kylpyyn.

Tämä kylpy oli lähellä sitä ovea, jonka luokse Rinaldo-poloinen oli

kyyristynyt linnakylän ulkopuolelle. Ja sentähden nainen kylvyssä

ollessaan kuuli, miten Rinaldo itki ja kalisteli leukojaan kuin mikä

haikara ikään. Silloin kutsui nainen palvelustyttönsä ja sanoi: Mene

ylös ja katso muurilta, onko kuka tämän oven takana, ja kuka se on ja

mitä hän siellä tekee.

Tyttö meni, ja kirkas ilma auttoi häntä niin, että hän näki miehen

istuvan siellä paitasillaan ja paljasjaloin, niinkuin kerrottu on, ja

vapisevan kovasti. Ja tyttö kysyi siis, kuka hän on.

Rinaldo, joka vapisi niin, että hän tuskin sai sanaa sanotuksi, kertoi

silloin niin lyhyesti kuin osasi, kuka hän oli ja millä tavoin ja miksi

tänne joutunut. Ja sitten hän alkoi surkeasti rukoilla, ettei tyttö

antaisi hänen, jos muu olisi suinkin mahdollista, kuolla sinne öiseen

viluun.

Tyttö, jonka kävi sääliksi, palasi emäntänsä luokse ja kertoi hänelle

kaikki. Tämän sääli heräsi myöskin, ja koska hän muisti, että hänellä

oli avain tuohon oveen, jota markiisi käytti jonkun kerran sinne

tullessaan, niin hän sanoi: Mene ja avaa hänelle hiljalleen ovi.

Illallinen on tässä, mutta ei ole ketään, joka sen söisi, ja meillä on

kyllin tilaa voidaksemme antaa hänelle yömajaa.

Tyttö kiitti suuresti tätä emäntänsä sääliväisyyttä, meni ja avasi oven

ja päästi Rinaldon sisään. Ja kun leski näki, että hän oli aivan

jäykistynyt, niin hän sanoi hänelle: Mene nopeasti, hyvä mies, tuonne

kylpyyn, joka on vielä lämmintä.

Rinaldo teki halusta tämän, odottamatta enempiä pyyntöjä. Ja kun kylvyn

lämpö oli hänet täysin virvoittanut, tuntui hänestä siltä, kuin hän

olisi palannut kuolemasta elämään. Leskivaimo antoi varustaa hänelle

vähän sitä ennen kuolleen miehensä vaatteet, ja kun Rinaldo pukeutui

niihin, näyttivät ne ikäänkuin häntä varten tehdyiltä. Ja odottaessaan,

mitä rouva vielä määräisi, alkoi Rinaldo kiittää Jumalaa ja pyhää

Julianusta, joka oli pelastanut hänet siitä pahasta yöstä, jota hän oli

peljännyt, ja johtanut hänet, mikäli hänestä näytti, hyvään

majapaikkaan.

Tämän jälkeen ylhäisnainen vähän lepäili, ja annettuaan tehdä

oivallisen valkean erääsen saliinsa meni sinne ja kysyi, kuinka

miesparka nyt jaksoi.

Tyttö vastasi siihen: Madonna, hän on jo pukeutunut, ja on kaunis mies

ja näyttää sangen hienolta ja hyvätapaiselta herralta.

No menepä sitten, vastasi leski, ja kutsu hänet tänne ja sano hänelle,

että tulkoon tänne tulen ääreen, niin illastellaan yhdessä, sillä minä

arvaan, ettei hän ole vielä syönyt illallista.

Kun Rinaldo astui saliin ja näki naisen, joka oli hänestä sangen hienon

näköinen, niin tervehti hän häntä kunnioittavasti ja lausui niin suuret

kiitokset kuin suinkin osasi hänelle tehdystä hyvästä työstä.

Leskivaimo katseli ja kuunteli häntä, ja kun hän näytti sellaiselta

kuin tyttö oli sanonut, niin otti hän hänet iloisena vastaan ja vei

hänet tuttavallisesti istumaan viereensä tulen ääreen ja tiedusteli

häneltä onnettomuutta, joka hänet oli tänne saattanut. Ja Rinaldo

kertoi hänelle säntillisesti koko asian.

Leskivaimo oli jo Rinaldon palvelijan linnakylään tullessa saanut

kuulla jotakin tästä tapahtumasta, joten hän uskoi täydellisesti, mitä

Rinaldo hänelle kertoi. Ja hän ilmoitti Rinaldolle ne uutiset, jotka

hän tiesi hänen palvelijastaan, ja neuvoi, kuinka hän voisi hänet

löytää helposti seuraavana aamuna.

Mutta kun pöytä oli katettu, niin pesi Rinaldo, niinkuin ylhäisnainen

pyysi, hänen kanssaan kätensä ja asettui sitten illalliselle.

Rinaldo oli kookas vartaloltaan ja kaunis ja miellyttävä kasvoiltaan

ja sangen kiitettävä ja kohtelias tavoiltaan sekä vielä nuoruutensa

keski-iässä. Ja niinpä ylhäisnainen loi häneen monta kertaa silmänsä ja

ihasteli häntä itsekseen suuresti sekä otti hänet pian, markiisin

asemasta, jonka piti tulla makaamaan hänen kanssaan ja joka oli

herättänyt hänessä lihallisen halun, vastaan sydämeensä. Ja kun

illallinen oli syöty ja pöydästä noustu, niin neuvotteli hän

palvelustyttönsä kanssa, olisiko tämän mielestä oikea teko, jos hän

käyttäisi hyväkseen sitä, minkä onni oli hänelle lähettänyt, koska

kerran markiisi oli hänen toiveensa pettänyt. Tyttö, joka tunsi

emäntänsä halun, kehoitti silloin minkä tiesi ja taisi häntä myöskin

sitä noudattamaan. Niin ollen palasi ylhäisnainen tulen ääreen, jonne

hän oli Rinaldon yksinään jättänyt, alkoi katsella häntä rakkaasti ja

sanoi hänelle: Ah, Rinaldo, miksi istutte niin ajatuksissanne? Ettekö

luule voivanne saada korvausta siitä, että menetitte yhden hevosen ja

eräitä vaatteita? Olkaa levollinen, olkaa iloinen, te olette täällä

kotonanne. Jopa tahdon sanoa teille enemmänkin: kun näin teidät noissa

vaatteissa, jotka olivat ennen miesvainajani, olette te minusta aivan

kuin hän, niin että minulle on tullut tänä iltana satakin kertaa halu

syleillä teitä ja suudella teitä. Ja ellen olisi peljännyt, että te

ette siitä pidä, niin varmaan sen olisin tehnytkin.

Kun Rinaldo kuuli nämä sanat ja näki naisen silmäin leimahtelun, niin

hän, joka ei ollut suinkaan hölmö, meni syli avoinna lesken luokse ja

sanoi: Madonna, kun ajattelen, että minä voin tästä lähtien sanoa

olevani elossa yksinomaan teidän ansiostanne, ja muistelen, mistä

olette minut pelastanut, niin kovin julkea olisin, ellen koettaisi

tehdä kaikkea, mikä on teille mieliksi. Ja siksi tyydyttäkää halunne ja

syleilkää ja suudelkaa minua, sillä minä puolestani syleilen ja

suutelen teitä enemmän kuin mielelläni!

Pitempiä puheita kuin nämä ei tarvittu. Leskivaimo, joka aivan paloi

rakkauden halusta, heittäytyi heti hänen syliinsä; ja kun hän oli

tuhannenkin kertaa kiihkeästi häntä halaillut ja suudellut, ja Rinaldo

yhtä monesti häntä, niin he nousivat siitä ylös ja menivät

sisähuoneesen, jossa he viivyttelemättä asettuivat levolle.

Mutta kun aamurusko alkoi kajastaa, nousivat he naisen toivomuksen

mukaan ylös, ja ettei tätä asiaa kukaan aavistaisi, antoi ylhäisnainen

Rinaldolle joitakuita huonoja vaatteita ja täytti hänen kukkaronsa

rahalla, ja pyydettyään, että hän pitäisi tämän salassa, sekä

neuvottuaan, mitä tietä hänen oli mentävä päästäkseen linnoitukseen ja

löytääkseen palvelijansa, laski hänet ulos samasta ovesta, josta hän

oli tullutkin.

Kun päivä valkeni, oli Rinaldo tulevinaan kauempaa, ja meni sitten, kun

portit oli avattu, linnakylään ja löysi palvelijansa. Niin ollen hän

pukeutui toisiin vaatteihinsa, jotka olivat laukussa. Mutta juuri kun

hän aikoi nousta palvelijansa hevosen selkään, tapahtui se melkein

taivaallinen ihme, että niitä kolmea rosvoa, jotka edellisenä iltana

olivat hänet ryövänneet ja joutuneet sitten eräästä toisesta pahasta

työstään kiinni, kuljetettiin linnakylään. Ja kun he tunnustivat itse

tekonsa, niin annettiin Rinaldolle takaisin hänen hevosensa, vaatteensa

ja rahansa eikä hän menettänyt muuta kuin parin sukkanauhoja, joista

rosvot eivät tienneet, mitä he olisivat niillä tehneet.

Niinpä Rinaldo kiitti Jumalaa ja pyhää Julianusta ja nousi hevosensa

selkään ja palasi terveenä ja onnellisesti kotiinsa. Mutta ne kolme

maantierosvoa joutuivat seuraavana päivänä kiikkumaan tuulessa nuoran

jatkona.

Novelleja Decameronesta · 第 12 / 44 题