Martellino tekeytyy rammaksi ja on paranevinaan koskemalla
Pyhän Henrikin ruumisen; mutta kun hänen petoksensa paljastuu,
saa hän selkäänsä ja vangitaan ja on vähällä tulla hirtetyksi,
mutta pelastuu lopulta kuitenkin.
Trevisossa eli eräitä aikoja sitten saksalainen nimeltä Henrikki, joka,
koska hän oli köyhä mies, elätteli henkeänsä kantamalla tavaroita
maksusta niille, jotka sitä tahtoivat. Häntä pitivät kaikki elämältään
tavattoman pyhänä ja hyvänä miehenä. Ja siksi, lieneekö totta vai ei,
tapahtui, että kun hän kuoli, niin Trevison kaikki suurimman kirkon
kellot, mikäli trevisolaiset vakuuttavat, rupesivat itsestään soimaan
hänen kuolinhetkellään, kenenkään niihin koskematta. Tätä pidettiin
ihmeenä, ja sentähden sanoivat kaikki, että Henrikki on pyhimys. Ja
koko kaupungin kansa juoksi taloon, jossa hänen ruumiinsa lepäsi, ja he
kantoivat hänet kuin pyhimyksen ruumiin ainakin Trevison tuomiokirkkoon
ja toivat sinne rujoja ja rampoja, sokeita ja kaikkia muita, joilla oli
tauteja ja vikoja, paranemaan koskemalla tähän ruumiisen.
Siihen kansan hälinään ja juoksuun sattui Trevisoon tulemaan kolme
meidän kaupunkilaistamme, joista yhden nimi oli Stecchi, toisen
Martellino ja kolmannen Marchese. He olivat sellaisia miehiä, jotka
käyvät korkeain herrain hoveissa ja huvittelevat katselijoita
vääntelemällä itseään toisten muotoisiksi ja matkimalla muita ihmisiä
omilla eleillään. He eivät olleet koskaan ennen käyneet täällä, ja kun
he näkivät koko kaupungin sellaisessa liikkeessä, niin he ihmettelivät,
ja kun he sitten kuulivat syyn, mistä se johtui, alkoivat he haluta
itsekin mennä katsomaan. Ja he jättivät tavaransa majataloon, ja
Marchese sanoi: Menkäämme mekin katsomaan tätä pyhimystä! Mutta minä en
puolestani tiedä, kuinka me voimme sinne päästä, sillä mikäli olen
kuullut, on tori täynnä saksalaisia ja muuta aseväkeä, jotka tämän
kaupungin ruhtinas on asettanut sinne, ettei levottomuuksia syntyisi.
Ja sitäpaitsi on kirkko, mikäli sanotaan, niin täynnä väkeä, että sinne
tuskin voi mennä enää ainoatakaan.
Silloin sanoi Martellino, joka oli halukas näkemään tätä tapausta:
Siitä syystä emme jää pois, sillä minä keksin keinon, jotta pääsemme
aivan pyhän ruumiin ääreen.
Marchese kysyi: Millä tavalla?
Martellino vastasi: Sanon sen sinulle. Minä tekeydyn rammaksi, ja sinä
toiselta puolelta ja Stecchi toiselta tuette minua, niinkuin en itse
voisi kävellä, ja olette kuljettavinanne minua kirkkoon muka sitä
varten, että se pyhimys minut parantaisi. Silloin ei ole ainoata, joka
ei meidät nähdessään antaisi sijaa ja päästäisi meitä menemään.
Marchesseä ja Stecchiä ehdotus miellytti, ja he lähtivät kaikki kolme
vitkastelematta majatalosta. Ja tultuaan yksinäiseen paikkaan väänsi
Martellino kätensä, sormensa ja käsivartensa ja jalkansa ja sitäpaitsi
suunsa ja silmänsä ja koko kasvonsa sillä tavalla, että oli hirmuista
nähdä, eikä olisi ollut ainoaakaan, joka hänet, nähdessään ei olisi
sanonut, että hän on ihan rujo ja rampa. Ja kun sitten Marchese ja
Stecchi olivat ottaneet sellaisena häntä kainaloista, suuntasivat he
askeleensa kirkkoa kohti, hyvin hurskaan näköisinä, ja pyysivät
nöyrästi ja Jumalan nimessä jokaista, joka eteen tuli, antamaan heille
sijaa, jonka he saivatkin helposti. Ja lyhyesti sanoen: kaikkien
katselemina ja melkein joka paikassa huudettaessa: Tehkää tilaa! Tehkää
tilaa! he tulivat sinne, johon pyhän Henrikin ruumis oli sijoitettu. Ja
siellä ottivat eräät ylimykset, jotka seisoivat siinä ympärillä,
nopeasti Martellinon ja nostivat hänet ruumiin päälle, jotta hän saisi
sen avulla terveyden armolahjan. Kaikki kansa katseli nyt hartaasti,
mitä tästä oli tuleva; ja kun Martellino oli ollut sillä tavalla jonkun
aikaa, niin alkoi hän, joka sen osasi mainiosti, kuomailla niinkuin
muka voisi jo ojentaa yhtä sormeaan ja sitten kättään, ja sen jälkeen
käsivarttaan, ja sitä menoa niinkuin täydellisesti parantuen. Tämän
nähdessään kansa nosti pyhän Henrikin kiitokseksi niin suuren metelin,
ettei olisi ukonjyrinätä kirkossa eroittanut.
Sattumalta oli sitä paikkaa lähellä eräs firenzeläinen, joka tunsi
sangen hyvin Martellinon, vaikkei ollut tuntenut häntä silloin, kun
hänet tuotiin niin rujona sinne. Mutta kun hän nyt näki Martellinon
pystyssä ja tunsi hänet, niin alkoi hän nauraa ja sanoa: Herra Jumala
mokomata! Kuka ei olisi luullut häntä, nähdessään hänen tänne tulevan,
tosiaan rammaksi!
Nämä sanat kuulivat eräät trevisolaiset, ja he kysyivät heti: Mitä?
Eikö hän ollutkaan rampa?
Heille vastasi firenzeläinen: Ei, Jumala paratkoon. Hän on ollut aina
yhtä sorea kuin kuka tahansa meistä, mutta hän osaa paremmin kuin
kukaan muu kujeillaan vääntää itsensä mihin muotoon tahtoo, niinkuin
olette nähneet.
Ei tarvittu muuta kuin että trevisolaiset tämän kuulivat, niin kansa
tunkeusi väkivallalla paikalle ja alkoi huutaa: Ottakaa kiinni petturi
ja Jumalan ja hänen pyhimyksiensä pilkkaaja, joka ei ole rampa, vaan on
tullut tänne muka raajarikkona pilkatakseen meitä ja meidän pyhää
miestämme. Ja niin sanoen he kävivät häneen käsiksi ja kiskoivat hänet
alas paikalta, jossa hän oli, ja tarttuivat hänen tukkaansa ja repivät
kaikki vaatteet hänen päältään ja alkoivat lyödä häntä nyrkeillään ja
tallata jaloillansa. Eikä ollut mies eikä mikään se, joka ei juossut
hänelle tätä tekemään. Martellino huusi: Armoa, armoa! ja piti
puoliansa, miten jaksoi, mutta se oli turha yritys; väen tungos kasvoi
suuremmaksi joka hetki.
Kun Stecchi ja Marchese tämän näkivät, alkoivat he tuumia keskenänsä,
että asia on huonolla tolalla, mutta eivät uskaltaneet auttaa häntä,
koska pelkäsivät omaa henkeänsä. Jopa huusivat he niinkuin muutkin,
että hänet on surmattava, mutta ajattelivat kuitenkin samalla, miten
voisivat saada hänet kansan käsistä, joka varmaan olisi hänet tappanut,
ellei olisi keksitty yhtä keinoa, jota Marchese heti käytti.
Koko signorian vartiosto oli nimittäin ulkona, ja Marchese meni niin
pian kuin voi sen miehen luo, joka oli siellä podestan sijaisena, ja
sanoi: Herran armon tähden, tuolla on ilkiö, joka varasti kukkaroni ja
hyvinkin sata kultafloriinia, minä rukoilen teitä ottamaan hänet
kiinni, niin että saan omani takaisin!
Heti, kun tämä oli kuultu, juoksi hyvinkin kaksitoista huovia sinne,
missä Martellino parkaa ilman kampaa kammattiin, ja he hajoittivat
maailman suurimmalla työllä tungoksen ja ottivat hänet, aivan
ruhjottuna ja hakattuna, kansan käsistä, ja veivät raatihuoneelle.
Sinne seurasi paljon niitä, jotka arvelivat hänen heitä pilkanneen, ja
kun he kuulivat, että hänet oli vangittu taskuvarkaana, ja luulivat,
etteivät he saisi parempaa syytä, jonka nojalla voisivat tuottaa
hänelle rangaistuksen, niin alkoivat he jokainen huutaa, että hän oli
häneltäkin puhdistanut taskut.
Kun podestan tuomari, joka oli ankara herra, kuuli nämä seikat, vei hän
Martellinon nopeasti syrjään ja alkoi tutkia häntä. Mutta Martellino
vastasi ilveillen, aivan kuin luulematta vangitsemista miksikään;
silloin tuomari suuttui ja antoi sitoa hänet kidutusvipuun ja nykäistä
pari kelpo kertaa, aikoen saada hänet tunnustamaan sen, mitä hänestä
sanottiin, ja sitten hirtättää hänet. Ja kun hänet päästettiin jälleen
maahan, kysyi tuomari, oliko totta, mistä nuo ihmiset häntä syyttivät;
ja koska Martellinoa ei kielto näyttänyt auttavan, niin hän sanoi:
Herra tuomari, minä olen valmis tunnustamaan totuuden; mutta käskekää
ensin kaikkia niitä, jotka minua syyttävät, ilmoittamaan, milloin ja
missä minä heidän kukkaronsa varastin, niin sanon sitten, mitä olen
tehnyt ja mitä en ole tehnyt.
Tuomari sanoi: Se miellyttää minua. Ja hän kutsutti luokseen muutamia
väestä, jolloin yksi sanoi, että hän oli varastanut kukkaron kahdeksan
päivää sitten, ja toinen kuusi, kolmas neljä, ja eräät sanoivat, että
tänä päivänä.
Sen kuullessaan Martellino sanoi: Herra tuomari, he valehtelevat kaikki
silmät päästänsä. Ja siitä, että puhun totta, voin vahvistuksena
esittää, että minä en ole ikinäni ennen käynyt tällä seudulla enkä
täällä oleskellut muuta kuin sen lyhyen ajan siitä, kun äsken tänne
saavuin. Ja kun minä tulin tänne, niin menin kovaksi onnekseni
katsomaan pyhää ruumista, ja silloin minut kerittiin niinkuin nyt
voitte nähdä. Ja että se, mitä puhun, on totta, voi todistaa se
signorian virkamies, jolle täytyy ilmoittautua tänne tullessa, ja hänen
kirjansa ja majataloni isäntä. Jos siis näette, että asia on niinkuin
olen sanonut, niin elkää antako noiden kelvottomien ihmisten syytöksien
tähden minua kiduttaa ja surmata.
Sillävälin, kun asiat olivat tällä tolalla, sanoivat Marchese ja
Stecchi, jotka kuulivat tuomarin pidelleen häntä ankarasti, jopa
kiduttaneen häntä jo vivussakin, suuresti peloissaan toisillensa:
Teimme kerrassaan hullusti; vedimme hänet kattilasta ja heitimme
tuleen.
He lähtivät siis ripeästi hakemaan kaikkialta apua ja menivät
majatalonsa isännän luo ja kertoivat hänelle, miten asia oli.
Isäntä nauroi, ja vei heidät erään Sandro Agolantin luokse, joka asui
Trevisossa ja oli ruhtinaan suuressa suosiossa, ja kun he olivat
kertoneet koko tapahtuman hänelle, pyysivät he yhdessä, että hän
suojelisi Martellinoa. Sandro nauroi makeasti ja meni ruhtinaan luo ja
pyysi häntä noudattamaan Martellinon pois. Ja niin tapahtui.
Ne, jotka menivät häntä noutamaan, näkivät hänet yhä paitasillaan
tuomarin edessä, aivan äimääntyneenä ja peloissaan, sillä tuomari ei
tahtonut kuullakaan mitään hänen puolustuksekseen, vaan oli päinvastoin
vahvasti päättänyt hänet hirtättää, koska hän jostakin syystä vihasi
firenzeläisiä. Eikä hän millään ehdolla tahtonut luovuttaa Martellinoa
ruhtinaallekaan, ennenkuin hänet vasten tahtoaan pakoitettiin
päästämään hänet irti.
Kun Martellino oli tuotu ruhtinaan eteen ja oli kertonut tälle tarkoin,
miten oli käynyt, rukoili hän, että ruhtinas antaisi hänelle suurimpana
armonosoituksena luvan mennä matkaansa; sillä niin kauan kuin hän ei
ollut Firenzessä, tuntui hänestä siltä, kuin hänellä olisi yhä nuora
kaulassa.
Ruhtinas nauroi valtavasti moiselle tapahtumalle. Ja kun hän oli
antanut tuoda lahjaksi heille kullekin puvun, palasivat he, päästyään
aivan toivomattaan niin suuresta vaarasta, kaikki kolme hyvin ja
terveinä kotiinsa.